Lauluja rauhasta, ystävyydestä ja kansainvälisestä solidaarisuudesta

Tämä on aihe, josta kirjoittaisin mielelläni hyvin. Nyt ei kuitenkaan ole sellainen päivä, tunnistan rajalliset kykyni. Enkä enää oikein pysty tavoittamaan tunnelmaakaan, kun sen päälle on kertynyt jo monenmoista muuta. Vaikuttavat kokemukset pitäisi pystyä (ja ehtiä) pukemaan sanoiksi tuoreeltaan, ei päivien päästä.

Mutta onneksi tiedän, että eräs toinen kirjoittaja saa tästäkin aiheesta varmasti aikaan hienon, koskettavan ja nautittavan tekstin, jonka minä ja muut Aamulehden lukijat saamme pikapuoliin lukea. Jotakin haluan kuitenkin itsekin sanoa tilaisuudesta, jossa ensi hetkistä oli sellainen lataus, että kroppa reagoi kylmillä väreillä. Liikutuksen tunteiltakaan ei voinut välttyä. Taisipa joku vieressänikin pyyhkiä kyyneleitä.

Maa vieras on ja kylmä kevät sen 

Natalia, sua paleltaa 

Niin kaukana on ikäväsi maa

Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia

Agit Prop -dokumenttielokuva Lauluja utopiasta alkaa vahvasti ja tempaa heti tuttuihin tunnelmiin. Nataliaa on laulettu lukuisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja itsekin osaan sen ulkoa. Niin kuin monta muutakin Agit Propin laulua, olenhan elänyt opiskeluaikani kuohuvalla, aktiivisella, kantaaottavalla 70-luvulla.

Syyskuun alussa vuonna 1973 seisoin hämmentyneenä uutena opiskelijana Tampereen yliopiston isossa pääaulassa. En tuntenut ketään, yliopisto ja koko iso kaupunki olivat vieraita. Nämä tunnelmat palaavat elävästi mieleen, kun elokuva muistuttaa 11. syyskuuta 1973 tapahtuneesta Chilen sotilasvallankaappauksesta, tapauksesta, joka järisytti ainakin demokratiaan uskovaa maailmaa ja synnytti valtaisan solidaarisuusliikkeen. Siihen liikkeeseen kuuluivat ehdottomasti myös poliittisen laululiikkeen laulut, ja se liike tempasi mukaansa rauhan ja kansainvälisen solidaarisuuden asiaan uskovat utopistit, nuoret idealistit.

Elokuvateatteri Niagaran lehdistötilaisuuteen perjantaina oli kokoontunut ihmisiä, joille dokumentin aihe on tuttu. Paikalla olivat myös ohjaaja Jouko Aaltonen, pitkään kvartetissa laulanut näyttelijä Sinikka Sokka ja aivan alkuvaiheessa mukana ollut Kiti "Nuoruustango" Neuvonen. Omia fiiliksiä nosti vielä se Aamulehden toimittaja, joka istui takanani ja jonka tiedän saavan tästäkin tilaisuudesta aikaan jotakin erilaista.

Kiti Neuvonen, Jouko Aaltonen ja Sinikka Sokka Niagaran lehdistötilaisuudessa. Sinikka Sokka säteili, vakuutti ja vaikutti läpi elokuvan ja ihan samalla tavalla elävänä yleisön edessä. "Olen ollut itseni äärellä, ihmisen puolella", hän luonnehti uraansa. Nyt hän hurmaa TTT:n Kevytkenkäisen naisen julisteissa. Näytelmä on tulossa ensi-iltaan syyskuun lopussa.

Yhtyeen neljän laulajan äänet soivat yhteen upeasti 1970-luvulla ja yhtä hienosti vielä vuonna 2014, jolloin järjestetystä vappukonsertista ovat elokuvaan päässeet viimeiset näytteet. Vappukonsertin juonsi edesmennyt elokuvamaailman legenda, Peter von Bagh, jonka pitkäaikainen haave dokumenttielokuva oli. Peter von Bagh "ahertaa nyt taivaassa", Jouko Aaltonen ohjasi elokuvan loppuun.

Agit-Propin kulta-aikaa oli 70-luku, mutta yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa. Nykyisin sitä fanittavat jo nuoremmatkin ikäpolvet, ehkäpä Ultra Bran ansiosta; sen soinnissa on paljon samaa kuin Agit-Propilla.

Sävellykset, joista monet ovat taattua Kaj Chydeniusta, ja ennen kaikkea sanoitukset puhuttelevat edelleen. Eikä ihme, ovathan ne aikansa parhaiden runoilijoiden käsialaa. Ja valitettavan ajankohtaisia edelleen, ainakin jotkut, tosin nykypäivän näkökulmasta. Natalian loppusäkeistö saa tänä päivänä uuden tulkinnan.

Vaan silmäis sinen viha tummentaa, 

Natalia, kun muistat taas 

On vieras hävittänyt armaan maas 

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina! 

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon 

Natalia, oi kuuletko? 

Soi yössä rakentajain laulut jo 

He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elokuvaa seuratessa tulee väkisinkin miettineeksi myös oman elämänsä vuosikymmeniä. Mihin katosi idealismi vai onko siitä kuitenkin vielä rippeitä jäljellä? Ei kai pelkkä nuoruuden muistoihin paluu synnytä näin voimakkaita tuntemuksia?

Matti Kuuselan juttua odotellessa.

Nukuitko hyvin?

Meitä uniongelmaisia on Suomen maassa paljon. Joskus aamuyön tunteina valvoessa oikeasti lohduttaa, kun tietää, ettei todellakaan ole yksin. Jostain syystä miehet, joita uniongelmaisissa on vähemmän, ovat julkisuudessa avautuneet ongelmastaan enemmän kuin naiset.

Viimeinen avautuja on uusimmassa Annassa muusikko Mikko von Hertzen, jonka koskettavaa kertomusta on helppo ymmärtää. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kirjoitti toistakymmentä vuotta sitten artikkelin, jossa hän kuuselamaiseen tyyliin kuvaili yötään. Aina kun olen neljän aikaan - suden hetkellä - hereillä, näen Matti Kuuselan hahmon seisomassa ikkunansa ääressä.

Minä en seiso enkä kävele öisin, en yleensä edes sytytä valoja ja lue, niin kuin tiedän joidenkin tekevän unta odottaessaan. Yritän vain maata silmät kiinni mahdollisimman rentona ja rauhallisena. Hengitän syvään ja koetan saada aivoni olemaan ajattelematta.

Aina se ei onnistu, ja silloin käyn läpi tuttuja golfväyliä (par 4 pitää selvittää enintään kuudella lyönnillä) tai Emmerdalen roolihenkilöitä (joita muistan yleensä yli kuusikymmentä). Keskityn mieluummin tällaisiin turhanpäiväisiin asioihin kuin johonkin arkipäivän ongelmaan, joka saa yöllä helposti jättimäiset mittasuhteet eikä ole mitenkään ratkaistavissa. Silloin ainakin uni on tiessään. Golfkentällä saan helpommin uudelleen unenpäästä kiinni.

Minun ongelmani ei ole nykyisin nukahtaminen - sekin vaihe on koettu - vaan se, että heräilen ainakin pari-kolme kertaa yössä. Ne yöt, jolloin nukun kuusi tuntia yhteen menoon, ovat niin harvinaisia, että muistan ne - ja iloitsen niistä - pitkään.

Sänkyyn ja kirja käteen!

Tämä lienee peritty vaiva, jonka kanssa vain on elettävä. Nuorempana muistan ärtyneeni, kun äiti joka aamu kotona käydessäni muisti kysyä, miten olin nukkunut, ja heti perään kertoi itse nukkuneensa huonosti. Luulin äitini liioittelevan ja kovasti.



 Niin kuin kaikilla nuorilla ihmisillä, minullakin jäivät joskus yöunet vähiin vaikkapa opiskelemisen tai juhlimisen (harvoin...) vuoksi, mutta muuten pääsääntöisesti uni maistui. 

Sellaiset muutamat toukokuun yöt, jolloin maataan kivusta käppyrässä vuoteella ja odotetaan kylmän kalsean auringon nousua, on varmaan jokainen kokenut yrittäessään oppia elämään yksin ja toisten kanssa. Ne kokemukset jäävät taakse eikä niistä seuraa pysyviä uniongelmia.

Parhaat unet sain opiskeluaikana Helsingin Haagassa Mikin ja Mikon olohuoneen lattialle levitetyllä ohuella patjalla. En tiedä, mikä siinä tunnelmassa oli niin levollista ja rauhoittavaa, että koin siellä nukkuvani niin hyvin. Siitä patjasta se ei ainakaan johtunut!

Valot pois ja unta odottamaan!

Nykyisin olen todella vaativainen patjan ja ylipäätään nukkumisympäristön suhteen. Ennen nykyiseen kotiimme muuttamista olin nukkunut vuosia todella huonosti (silloin tarvittiin välillä nukahtamislääkkeitäkin) ja ajattelin, että uudessa kodissa nukkumiseen paneudutaan kunnolla.

Säädettiin lämpötila sopivaksi, hankittiin kalliit mittatilauspatjat ja erikoistyynyt eikä makuuhuoneeseen tuotu mitään turhia kalusteita (eipä sinne kyllä olisi mahtunutkaan, nykyisin tehdään niin naurettavan pieniä huoneita!). Ja hiljaista meillä on kuin huopatossutehtaassa, jos näin kulunutta vertausta voi käyttää.

Ensimmäinen yö uuden kodin uudessa sängyssä on jäänyt mieleen yhtenä mahtavana nukkumiskokemuksena. Nukuin kymmenen tuntia heräämättä! Olin täydellisen onnellinen ja varma siitä, että olin päässyt jos nyt en taivaaseen niin ainakin paratiisiin.

Sittemmin totuus paljastui täälläkin. Eivät auttaneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot illan rauhoittamisesta, raikkaasta huoneilmasta, mielen tyhjentämisestä, kiitollisuusajatuksista. Olen lukenut lukuisia ohjeita vuosien varrella enkä ole niiden avulla onnistunut parantamaan nukkumistani kuin satunnaisesti. Ovatkohan ohjeiden antajat itse koskaan kokeneet uniongelmia?

Suden hetki lähestyy!

Häiriinnyn öisin hyvin vähästä. Se voi olla joku ääni tai väärä huonelämpötila tai huono tyyny. Siksi vaikkapa hotellihuoneessa tai kyläpaikassa nukkuminen ei yleensä onnistu. Ilmastointi pitää ikävää meteliä tai kadulta kuuluu melua, vaikka huone on yritetty saada mahdollisimman korkealta ja pihan puolelta. Ja entäs sitten ne muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä, ettei käytävässä keskustella yhdentoista jälkeen!

Matkustelisin varmaan enemmän, jos en tietäisi olevani matkoilla vain puolitehoisena ja kärsiväni kaikki yöt.

Onko jo aamu?

Aina öiseen heräämiseen ei tarvita mitään syytä. Yhtäkkiä vain olen hereillä ja kun toiveikkaana (joka kerta!) katson kelloa, huomaan sen näyttävän puolta kahta. Torkahdan, ja neljän maissa sama juttu.

Nyt kun ei tarvitse lähteä aamulla töihin, valvominen ei enää ahdista samalla tavalla kuin nuorempana, jolloin mielessä pyöri vain töissä selviäminen. Ja hankalaa se välillä olikin. Joidenkin tutkijoiden mukaan jo yksi valvottu yö vastaa melkein promillen humalaa. Entäpä sitten valvottu viikko, kaatokänniäkö?

Olisi hauska tietää, millainen ihminen olisin, jos nukkuisin joka yö hyvin. Seesteisen energinen, fiksu ja oivaltava, aikaansaava ja paljon onnellisempiko? Varmasti ainakin kauniimpi, terveempi ja laihempi! Hyvän unen kun väitetään antavan niin paljon.

Jos en olisi minä

Kuka olisin, jos en olisi minä?

Kerran pohdittiin tuota kysymystä Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris katsomisen jälkeen ravintolan pöydässä. Silloin sai vapaasti käyttää aikakonetta ja siirtyä toiseen aikaan, kuten elokuvassakin tehdään, ja muistaakseni silloin olisin halunnut elää sitä kiihkeää vaihetta Suomen historiassa, jota taiteen kultakaudeksi kutsutaan.

Tuskin uskalsin haaveilla olevani joku Minna Canth, minulle olisi riittänyt olla joku historian kirjoituksissa nimettömäksi jäänyt naishenkilö, joka olisi ollut aikanaan sen verran etuoikeutettu, että olisi saanut opillista sivistystä ja ymmärtänyt olla mukana vaatimassa oikeuksia Suomelle ja suomelle. Olisi ollut mahtavaa elää aikana, joka oli pelkkiä (!) salaisia maanalaisia kokoontumisia, taiteilijoiden ja ylioppilaiden uskallettuja kannanottoja, rohkeutta uhmata valtaapitäviä, elämistä yhteisen asian puolesta, uusia aatteita ja kokeiluja.

Eilen olisin halunnut olla Matti Kuusela. Mutta koska Matti Kuusela on mies, se ei ole kannatettava ajatus, koska kuitenkin minulle tärkeämpää kuin voida olla Matti Kuusela, on olla nainen.

Matti Kuuselaksi halusin silti kovasti sen noin kymmenminuuttisen ajan, kun luin hänen kuvaustaan surrealistisesta taiteellisesta tapahtumasta Tampereen Kalevassa (Hurja performanssi hurmaa Kalevassa), joka löytyy Aamulehden liitteestä. Aikaisemminkin sama halu on yllättänyt, mutta vaikkapa Ouagadougoussa tai muissa eksoottisissa paikoissa en olisi Matti Kuuselana selvinnyt, sen tiedän varmasti, mutta Kalevassa kyllä. Miksi en ollut siellä? Tai pikemminkin: miksi en näe asioita kuten Matti Kuusela ja ennen kaikkea: miksi en osaa ilmaista itseäni niin kuin Matti Kuusela?

Tämä pohdinta jää nyt kesken. En siis vielä tiedä, kuka olisin, jos en olisi minä, kun en halua olla mies Matti Kuuselakaan. Naisena en kyllä olisi letkauttanut niin ikävästi naisista: "Mutta ei puhettakaan teatterisalit tavallisesti täyttävistä, tyhjyyttään kiihkeästi pois höpöttävistä naisporukoista." Tuo ei ole minun kovasti arvostamani toimittajan normaalia tyyliä.