Lääketokkurassa

Otsikoksi valikoitui kamala sana. Se kuitenkin kuvaa parhaiten tämänpäiväistä olotilaani. Se on seurausta eilen illalla otetusta Mirtazapin Actavis 15mg -pilleristä, jonka varmuuden vuoksi puolitin ja pelolla pistin suuhuni. Varovaisuus oli tarpeen muttei riittänyt. Tämä päivä, joka piti viettää liikkuen tehokkaasti golfkentällä, siivoten kotona ja pakaten huomista mökkimatkaa varten, on mennyt oudossa horroksessa sohvalla.

Olen kärsinyt loppukevään lihaskivuista, jotka vaivaavat erityisesti levossa, ja sen vuoksi olen nukkunut todella huonosti. Syy-seuraussuhde voi toki olla toisinkin päin.

Vaivaa on yritetty selvittää yhdellä lääkärikäynnillä ja kolmella puhelulla lääkärin kanssa. Olen käynyt kolme kertaa verikokeissa ja eilen jopa keuhkoröntgenissä. Itse luulin, että vuosia vaivannut polymyalgia on uusinut, mutta se vaihtoehto on suljettu pois. Kaikkien kokeiden arvot ovat normaalit, eikä selitystä ole vielä löydetty.

Kurjaa oloa on tietysti yritetty helpottaa lääkityksellä. Välillä olen tuntenut itseni lääkefirmojen koekaniiniksi. Ikäväksi yllätykseksi itsellenikin olen joutunut toteamaan, että lääkkeet eivät ole terveellisiä. Kaikissa lääkkeissä on haittavaikutuksia, ja jostain syystä minä olen aina se yksi kymmenestä tai jopa tuhannesta, joka saa ne karvaasti ja kivuliaasti kokea.

Viime kesänä tulin varovaiseksi Arcoxia-nimisen tulehduskipulääkkeen kanssa, jota lääkäri oli määrännyt pieneen olkapäävammaan. Sen piti olla vatsaystävällinen ja pitkävaikutteisena Buranaa parempi vaihtoehto. Neljännen pillerin jälkeen jouduin lopettamaan lääkekuurin, kun olin kaksi kertaa saanut niin vaikeita sydänoireita, että luulin kuolevani. Silloin vasta luin tuoteselosteen, ja siellähän se luki: sydämentykytys ja rytmihäiriöt ovat yleisiä haittoja. Löytyi sieltä muitakin hoidon aikana kokemiani oireita kuten heitehuimaus, päänsärky ja ruoansulatushäiriöt.

Arcoxia opetti lukemaan tuoteselosteita! Mutta pakkohan se on uskaltaa kokeillakin, jos olo ei parane ilman lääkitystä.

Tänä keväänä olen huomannut, ettei Pronaxen-tulehduskipulääkekään sovi minulle. Neljä (taas!) pillleriä aiheutti vatsakivut, joiden takia taas vain makasin sohvalla, jouduin jättämään aterioita väliin ja mietin jopa Acutaan lähtöä. Vasta kun lääkkeet poistuivat elimistöstä, lakkasivat vatsakivut.

Prednisolon-kortisonista ei tule mitään tuntuvia tai näkyviä haittoja; sitäkin kokeiltiin lihaskipuihin, mutta kokeilu lopetettiin tuloksettomana. Samoin kävi Circadin-melatoniinivalmisteelle, joka ei tehonnut unettomuuteen eikä tietenkään poistanut kipujakaan.

Lääkkeet eivät sovi minulle! Pitäisi osata kemiaa, jotta saisi selville, mikä niissä mättää.

Ja nyt on sitten vuorossa tämä Mirtazapin, lääke, joka alunperin on kehitetty masennuksen hoitoon, mutta sittemmin huomattu hyväksi myös unihäiriöiden hoidossa. Lääkäri toivoi sen takaavan hyvän, katkeamattoman unen, jonka jälkeen herää levänneenä ja virkeänä.

Olen kyllä levännyt, mutta en ole tainnut herätä vieläkään, vaikka kello on yli kolme iltapäivällä. Ihmeesti pystyn jo tuottamaan tekstiä, mutta pää ja ulkoinenkin olemus ovat vielä puoliunessa. Horros, väsymys ja uneliaisuus mainitaan tämän lääkkeen yleisiksi haitoiksi. Eikä tunnu kivalta odottaa niitä muita haittavaikutuksia: ruokahalun lisääntyminen ja painon nousu sekä kipu nivelissä ja lihaksissa. Juuri kun olen saanut painoa vähän pudotettua, ja lihaskivuistahan piti päästä eroon eikä pahentaa niitä!

Hulluinta tässä on se, että kaikki nämä lääkekokeilut tietysti maksavat. Miksi ei ole olemassa pieniä, muutaman pillerin lääkepakkauksia, joilla voisi kokeilla, sopiiko lääke itselle ja onko sillä vaikutusta? On mieletöntä tuhlausta joutua avaamaan 30 kappaleen kallis paketti ja käyttää siitä vain pari pilleriä. Lääketehtaat ja apteekit rikastuvat, sairas kuluttaja köyhtyy - eikä välttämättä edes parane.

Nukuitko hyvin?

Meitä uniongelmaisia on Suomen maassa paljon. Joskus aamuyön tunteina valvoessa oikeasti lohduttaa, kun tietää, ettei todellakaan ole yksin. Jostain syystä miehet, joita uniongelmaisissa on vähemmän, ovat julkisuudessa avautuneet ongelmastaan enemmän kuin naiset.

Viimeinen avautuja on uusimmassa Annassa muusikko Mikko von Hertzen, jonka koskettavaa kertomusta on helppo ymmärtää. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kirjoitti toistakymmentä vuotta sitten artikkelin, jossa hän kuuselamaiseen tyyliin kuvaili yötään. Aina kun olen neljän aikaan - suden hetkellä - hereillä, näen Matti Kuuselan hahmon seisomassa ikkunansa ääressä.

Minä en seiso enkä kävele öisin, en yleensä edes sytytä valoja ja lue, niin kuin tiedän joidenkin tekevän unta odottaessaan. Yritän vain maata silmät kiinni mahdollisimman rentona ja rauhallisena. Hengitän syvään ja koetan saada aivoni olemaan ajattelematta.

Aina se ei onnistu, ja silloin käyn läpi tuttuja golfväyliä (par 4 pitää selvittää enintään kuudella lyönnillä) tai Emmerdalen roolihenkilöitä (joita muistan yleensä yli kuusikymmentä). Keskityn mieluummin tällaisiin turhanpäiväisiin asioihin kuin johonkin arkipäivän ongelmaan, joka saa yöllä helposti jättimäiset mittasuhteet eikä ole mitenkään ratkaistavissa. Silloin ainakin uni on tiessään. Golfkentällä saan helpommin uudelleen unenpäästä kiinni.

Minun ongelmani ei ole nykyisin nukahtaminen - sekin vaihe on koettu - vaan se, että heräilen ainakin pari-kolme kertaa yössä. Ne yöt, jolloin nukun kuusi tuntia yhteen menoon, ovat niin harvinaisia, että muistan ne - ja iloitsen niistä - pitkään.

Sänkyyn ja kirja käteen!

Tämä lienee peritty vaiva, jonka kanssa vain on elettävä. Nuorempana muistan ärtyneeni, kun äiti joka aamu kotona käydessäni muisti kysyä, miten olin nukkunut, ja heti perään kertoi itse nukkuneensa huonosti. Luulin äitini liioittelevan ja kovasti.



 Niin kuin kaikilla nuorilla ihmisillä, minullakin jäivät joskus yöunet vähiin vaikkapa opiskelemisen tai juhlimisen (harvoin...) vuoksi, mutta muuten pääsääntöisesti uni maistui. 

Sellaiset muutamat toukokuun yöt, jolloin maataan kivusta käppyrässä vuoteella ja odotetaan kylmän kalsean auringon nousua, on varmaan jokainen kokenut yrittäessään oppia elämään yksin ja toisten kanssa. Ne kokemukset jäävät taakse eikä niistä seuraa pysyviä uniongelmia.

Parhaat unet sain opiskeluaikana Helsingin Haagassa Mikin ja Mikon olohuoneen lattialle levitetyllä ohuella patjalla. En tiedä, mikä siinä tunnelmassa oli niin levollista ja rauhoittavaa, että koin siellä nukkuvani niin hyvin. Siitä patjasta se ei ainakaan johtunut!

Valot pois ja unta odottamaan!

Nykyisin olen todella vaativainen patjan ja ylipäätään nukkumisympäristön suhteen. Ennen nykyiseen kotiimme muuttamista olin nukkunut vuosia todella huonosti (silloin tarvittiin välillä nukahtamislääkkeitäkin) ja ajattelin, että uudessa kodissa nukkumiseen paneudutaan kunnolla.

Säädettiin lämpötila sopivaksi, hankittiin kalliit mittatilauspatjat ja erikoistyynyt eikä makuuhuoneeseen tuotu mitään turhia kalusteita (eipä sinne kyllä olisi mahtunutkaan, nykyisin tehdään niin naurettavan pieniä huoneita!). Ja hiljaista meillä on kuin huopatossutehtaassa, jos näin kulunutta vertausta voi käyttää.

Ensimmäinen yö uuden kodin uudessa sängyssä on jäänyt mieleen yhtenä mahtavana nukkumiskokemuksena. Nukuin kymmenen tuntia heräämättä! Olin täydellisen onnellinen ja varma siitä, että olin päässyt jos nyt en taivaaseen niin ainakin paratiisiin.

Sittemmin totuus paljastui täälläkin. Eivät auttaneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot illan rauhoittamisesta, raikkaasta huoneilmasta, mielen tyhjentämisestä, kiitollisuusajatuksista. Olen lukenut lukuisia ohjeita vuosien varrella enkä ole niiden avulla onnistunut parantamaan nukkumistani kuin satunnaisesti. Ovatkohan ohjeiden antajat itse koskaan kokeneet uniongelmia?

Suden hetki lähestyy!

Häiriinnyn öisin hyvin vähästä. Se voi olla joku ääni tai väärä huonelämpötila tai huono tyyny. Siksi vaikkapa hotellihuoneessa tai kyläpaikassa nukkuminen ei yleensä onnistu. Ilmastointi pitää ikävää meteliä tai kadulta kuuluu melua, vaikka huone on yritetty saada mahdollisimman korkealta ja pihan puolelta. Ja entäs sitten ne muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä, ettei käytävässä keskustella yhdentoista jälkeen!

Matkustelisin varmaan enemmän, jos en tietäisi olevani matkoilla vain puolitehoisena ja kärsiväni kaikki yöt.

Onko jo aamu?

Aina öiseen heräämiseen ei tarvita mitään syytä. Yhtäkkiä vain olen hereillä ja kun toiveikkaana (joka kerta!) katson kelloa, huomaan sen näyttävän puolta kahta. Torkahdan, ja neljän maissa sama juttu.

Nyt kun ei tarvitse lähteä aamulla töihin, valvominen ei enää ahdista samalla tavalla kuin nuorempana, jolloin mielessä pyöri vain töissä selviäminen. Ja hankalaa se välillä olikin. Joidenkin tutkijoiden mukaan jo yksi valvottu yö vastaa melkein promillen humalaa. Entäpä sitten valvottu viikko, kaatokänniäkö?

Olisi hauska tietää, millainen ihminen olisin, jos nukkuisin joka yö hyvin. Seesteisen energinen, fiksu ja oivaltava, aikaansaava ja paljon onnellisempiko? Varmasti ainakin kauniimpi, terveempi ja laihempi! Hyvän unen kun väitetään antavan niin paljon.