Mikä päivä!

Eilisen jälkeen ei voi kuin huokaista tyytyväisyydestä. Että elämä voikin olla mielenkiintoista ja monipuolista! Kyse on toki omista valinnoistakin, mutta myös siitä, mitä elämällä ja elinympäristöllä on tarjottavana.

Perjantaipäivä alkoi aamutreffeillä ystäväpariskunnan kanssa, eli Tampereeen Filharmonian konsertissa, tai oikeastaan konsertin kenraaliharjoituksessa, mutta kyllä se ihan oikealta konsertilta tuntui taas. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun aamuhämärissä suunnattiin Tampere-taloon hyvän musiikin ja Santttu-Matias Rouvalin vetäminä. Elgarin sellokonsertto ja Beethovenin 7. sinfonia kuljettivat melkein täyttä katsomoa englantilais-saksasalaissa tunnelmissa. Sellistivieras Johannes Moser ja kapellimestari itse, kuten myös orkesteri, olivat hämmästyttävästi loistovireessä heti aamulla. Musiikki jäi soimaan omassa mielessä koko pitkän päivän.
 

Aamukahvia konserttitauolla. Muumimukikin muuttuu erinäköiseksi, kun sitä katselee klassisen musiikin herkistämin silmin...

Konsertin jälkeen mentiin pitkälle (mutta ei kostealle: kieltäydyimme viinistä!) lounaalle ystäväpariskunnan kotiin. Herkullinen ateria ja hyvä seura kirvoittivat rentoa, mukavaa keskustelua maailmanmenosta ja intiimeimmistäkin asioista (lue: mm. sairauksista ja muista vaivoista). Vertaistukea tarvitaan ikääntyessä!

Kotona käytiin vain kääntymässä ja katsomassa päivän posti. Auto jätettiin autokatokseen ja käveltiin Iidesjärven rantaan 10:n pysäkille. Periaatteessa reilun kolmen kilometrin matkan yliopistolle olisi voinut tehdä kävellenkin, mutta haluttiin olla varmasti ajoissa paikalla. Tätä ainutkertaista tilaisuutta ei haluttu missata! Mahdollisuus nähdä presidenttiehdokkaat livenä Tampereella kiinnosti kovasti, emmekä olleet yksin.

Tampereen yliopiston aulatilat alkoivat täyttyä jo ennen viittä, vaikka tilaisuus alkaisi vasta kuudelta. Pitkä jono kiemurteli yläaulassa jo meidän tullessamme, ja koko ajan väkimäärä vain lisääntyi. Ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun he tajusivat, etteivät todellakaaan olleet jonossa ensimmäisinä. Taas tuli todistettua, että suomalaiset osaavat jonottaa. Ei etuilua, ei tungeksimista. Professorit ja me tavalliset kansalaiset ihan sovussa ja hauskoja keskenämme jutustellen viihdytimme toisiamme.

Tämä oli vasta jonotuksen alkua. Yläaula täyttyi kokonaan poliitikasta kiinnostuneista. Ja pitkät portaat ja ala-aulakin.

Kolmen vartin seisoskelun jälkeen kuutisensataa onnekasta pääsi istumaan yliopiston juhlasaliin, seuraavat ohjattiin viereisiin luentosaleihin seuraamaan tilaisuutta valkokankaalta. Kaikki eivät tainneet mahtua sisälle lainkaan. Me olimme onnekkaiden joukossa. Tämä oli kuulemma suurin yleisömäärä näissä tenteissä. Politiikka kiinnostaa näköjään siitäkin huolimatta, että yhdellä ehdokkaalla on niin selkeä etumatka.

YLE:n presidentinvaalitentit ovat olleet myös mielenkiintoista seurattavaa ja liimanneet tv:n ääreen yllättävän tehokkaasti. Suora vaalitentti, jossa kaikki ovat paikalla yhtä aikaa, on monella tapaa haastava. Aamulehti ja Yleisradio ja ennen kaikkea ehdokkaat itse onnistuivat tekemään Tampereen illasta kiinnostavan, koskettavan, jopa hauskan. Kannatti ehdottomasti tulla paikalle!

Mikään ei pettänyt Tampereen presidentinvaalitentissä, vaikka HS:n toimittaja ehkä muuta väittääkin. Tekniikka toimi, toimittajat olivat tehneet hyvin pohjatyön ja esittivät kiinnostavia kysymyksiä. Ehdokkaat olivat rentoja ja sanavalmiita ja yleisö eli mukana.

Kotimatka tehtiin kävellen läpi hiljaisten talvisten esikaupunkialueiden ja sulateltiin samalla päivän antia. Klassisesta musiikista päivänpolitiikkaan - kokemuksia, elämyksiä, ajateltavaa ja lämmintä ystävyyttä.

Oikeastaan koko viikko on täyttynyt noista samoista aineksista. Olen ollut iltapukuostoksilla, sovittanut Katri Niskasenkin pukuja (siitä ehkä myöhemmin lisää). Olen viettänyt päivän Tampere-talossa Miehen historiikin julkistustilaisuudessa (ja jutellut toimittaja Jari Korkin kanssa!). Olen käynnistänyt kevätkauden opetuksen Luetaan yhdessä -ryhmässä ja nauttinut lounasta Kattilassa ja uudessa ravintola Viilassa. Olen käynyt iltapäiväkahvilla ystävän kotona ja keventänyt mieltä (ja hankkinut painoa lisää). Olen ollut Tampereen Teatterin avoimissa harjoituksissa ja tänään Komediateatterin hienossa Päämäärä Tuntematon -esityksessä.

Viimeistä tilaisuutta lukuun ottamatta olen törmännyt joka paikassa sattumalta ystäviin ja vaihtanut halauksia ja kuulumisia. Poskisuudelmia olen vaihtanut (kömpelösti tosin) Keskustorilla entisen opiskelijan kanssa.

Ainakin tällaista on tapahtunut, jotain on tainnut jo unohtuakin. Hieman alavireisen syyskauden jälkeen tällainen tammikuu on kerrassaan inspiroiva.

Olisiko jo syytä hiljentää vauhtia?

Kulttuuriähky?

Voiko kulttuurinautinnoista tulla liian täyteen? Onko olemassa elämyskatto, jota ei voi yhden päivän aikana ylittää? Tällaisia mietiskelin torstaina, kun päivä oli täynnä kultturia eri muodoissa. Liian täynnä?

Niiin täynnä kumminkin, että eilen oli pakko ottaa löysemmin. Täytellä ristikoita, kastella kukkia, suunnitella ja hankkia viikonlopun ruokia, katsoa Vain elämää. Edes kirjaan en koskenut ennen kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

Torstaipäivä alkoi kymmeneltä Tampere Filharmonian kenraaliharjoituksessa Tampere-talossa. Orkesteri harjoitteli illan konserttiin Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Ohjelmistossa oli tunteikasta Brahmsia,Tšaikovskia ja Šostakovitšia. Tšaikovskin viulukonserton solistina oli serbialainen "rokkari" Nemanja Radulovic. 

Ihan mieletöntä ammattitaitoa, tunnetta, heittäytymistä niin kapellimestarilta, viulistilta kuin koko orkesteriltakin. Rouvali (onpa outoa kirjoittaa Santtu-Matiaksesta asiallisesti sukunimellä) ja Radulovic tuntuivat olevan veljeksiä, puhuvan samaa kieltä, niin saumattomasti heidän yhteistyönsä eteni ja niin antaumuksella molemmat elivät musiikin mukana. Viulisti pyyhki hikeä otsaltaan, ja taatusti kapellimestarinkin paita kastui.

Koskaan ennen en ole nähnyt klassisen musiikin konsertissa muusikkoa, jonka ulkoinen olemus todellakin viittaa enemmän rock-yhtyeen kuin sinfoniorkesterin suuntaan: miehen pitkä musta tukka oli koottu nutturaksi päälaelle, mustan paidan helma päättyi värikkääseen epäsymmetriseen kaistaleeseen (sillä on varmaan joku nimikin). Kyseessä olisi voinut olla vaikka katusoittaja. Mietimmekin, millaisen asun hän on valinnut illan varsinaiseen esitykseen. 

Kenraaliharjoitus oli niin väkevä kokemus, että olisi tehnyt mieli tulla katsastamaan, mihin esiintyjät pystyvät illalla. Voiko tätä tehdä vielä paremmin? 

Konsertin jälkeen piti lukaista loppuun Seppo Jokisen uusin romaani, jonka sain alkuviikolla lainaksi kollegalta ja jota Mies jo malttamattomana kärkkyi. Jokisen kirjat ovat nopealukuisia, niin tämäkin, mikä tarkoittaa myös sitä, että niitä ei tahtoisi malttaa jättää kesken. 

Tämä uusin, Vakaasti harkiten, tuntui lisäksi ensi riveiltä kiinnostavammalta ja paremmalta kuin vaikkapa edeltäjänsä Rahtari. Rikos tehdään kirjan alussa uimarannalla Pirkkalassa ja lukija tietää koko ajan, kuka on murhaaja. Poliisin tutkintalinjoja kuvataan ihan uskottavasti ja tietysti matkan varrella tapahtuu muutakin, lukijallekin odottamatonta. Komisario Koskisen pähkäilyt ja epävarmuus niin ihmissuhteissa kuin työasioissakin tuntuvat liikuttavan tutuilta. Muutkin henkilönsä Jokinen kuvaa sympaattisesti ja lukijan on helppo eläytyä kirjan tapahtumiin. Mitä muuta murhaaja olisi voinut tehdä rikoksen asemesta? Jääköhän Koskinen todella eläkkeelle vuonna 2021?

Kun sain kirjan luettua, olikin jo aika valmistautua illan teatteriesitykseen. Olimme hankkineet loppukesällä liput TTT:n Viita 1949 -esitykseen, joka oli ensi-illassa jo syksyllä 2016, jolloin kirjailija Lauri Viidan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Se sai hyvät arviot niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Oli tarkoitus katsoa se aiemmin, mutta jotenkin se vain jäi aikomukseksi. 

Sirkku Peltolan ohjaukset ovat aina olleet laadukkaita, erilaisia ja silmiä avaavia. Viita-näytelmän käsikirjoitus ja laulut ovat musiikkimies (ja Peltolan aviomies) Heikki Salon käsialaa. Esitys on monitasoinen, fantasian, unen ja tosielämän sekoitus, jossa Lauri Viidan oma kieli on hienosti valjastettu näytelmän kieleksi. Kukunor ja Kalahari, kuuden vanha peikkopari, johdattelee katsojia ja kirjailija Viitaa läpi näytelmän tapahtumien. Pispala, pispalalaiset tarinat, äiti Alfhild ja ensimmäinen vaimo Kerttu ovat näytelmän keskeiset elementit ja henkilöt. 

Istuin katsomossa 13. rivillä. Ihan liian kaukana. Tällaiseen näytelmään kuuluisi sukeltaa sisään ilman ulkoisia häiriötekijöitä: yleisön liikehdintää, vaikeasti kuultavia repliikkejä ja huonosti näkyviä näyttelijäsuorituksia. Onneksi näytelmän toisella puoliajalla seuraaminen oli helpompaa ja saatoin jo unohtaa itseni ja muut. Ja todeta, että hieno näytelmä. Lauri Viidan, tai kenen tahansa taiteilijan, mielenmaiseman ymmärtäminen on taas hitusen helpompaa.

Kotiin palasin kuitenkin aika uuvuksissa. Olisiko pitänyt jättää aamun konsertti väliin ja panostaa vain teatteriin? Olisinko ollut innostuneempi näytelmästä, jos aamun konsertti ei olisi syönyt vaikuttumiskapasiteettia?

Mitään en olisi halunnut jättää kokematta, ahne kun olen, mutta ehkä illan teatterikokemus olisi ollut syvempi, jos aistit ja mieli olisivat olleet skarpimmassa tilassa.

Tiedostan vahvasti olevani hyvin, hyvin etuoikeutettu. Asun paikkakunnalla, jossa on monenlaista kiinnostavaa ja laadukasta kulttuuria tarjolla ylenmäärin, minulla on aikaa - ei joka päivä, mutta riittävän usein - harrastaa mitä mieli tekee ja muutama euro käytettäväksi tällaiseenkin tarkoitukseen.

Tähän loppuun sivuhuomautus. Kulttuurin harrastaminen ei ole välttämättä kallista, ainakaan kun tarttuu tarjouksiin. Tampere-talon aamukonsertti maksaa vain 5 euroa, eilinen TTT:n näytelmä oli netissä erikoistarjouksessa, Museokortilla (noin 60 euroa) voi viettää vaikka kaikki vuoden päivät eri museoissa, kirjaston kirjat ovat ilmaisia, senioreille on edullisia elokuvanäytöksiä jne. Kyse ei siis ole rahasta. Eikä tässä iässä voi sanoa, että aika on rahaa, vaikka nimenomaan ajasta kyse onkin. Eläkeläisen aika on aika halpaa.

Pitäisi ehkä säännöstellä ja nauttia kohtuudella tätäkin lajia, vaikka Tampereen tarjonta onkin niin huikea.

Merkkipäiviä

Yhteen viikkoon on mahtunut niin monta merkittävää päivää, että niissä riittää sulattelemista pitkään. Sulattelemista riittää myös helsinkiläisen ravintola Töölönrannan sunnuntaibrunssissa: herkullisia ruokia, joita tuli ahnehdittua vähän liikaa kuten brunssilla aina käy ja järkyttävän kallista kahvia - 4 euroa pikku kupillisesta!

Mutta niistä merkkipäivistä. Kolme kertaa syntymäpäiväkakkua yhden viikon aikana!
 
Olemme päässeet todistamaan, kun kolmevuotias puhaltaa kakustaan kynttilät ja viikkoa myöhemmin kolmekymppinen tekee saman. Molemmilla isoja asioita edessä! (Jo kolmas huutomerkki; eiköhän riitä yhteen tekstiin.)

Näin erikoiset kynttilät paloivat kolmekymppisen kakussa.

Alkuviikosta nautiskelin Tampereen filharmonian harjoituksissa, joissa aloitettiin Sibeliuksen kolmannen sinfonian hiominen perjantai-illan konserttia varten. Kapellimestarin terävät komennot, vangitsevat kädet ja vaikuttava kaikkensa antava olemus vakuuttivat vahvasta taiteellisesta näkemyksestä. Uutta ja yllättävää tietoa oli se, että konserttia harjoitellaan vain kolmena päivänä, sitten on kenraali ja siihen mennessä koko orkesterin olisi pitänyt sisäistää kapellimestarin näkemys.

Orkesterin koti eli Tampere-talo juhlii myös synttäreitään, 25 vuotta on takana, ja harjoitusten jälkeen saimme maistaa talon juhlaleivokset.

Näin lähelle päästiin Santtu-Matias Rouvalia ja maagisia käsiä.

Viikon kulttuurielämyksistä kannattaa myös mainita japanilainen Hiromasa Yonebayashin animaatioelokuva Marnie - tyttö ikkunassa. Kaunis, herkkä, realistista ja selittämätöntä taitavasti yhdistelevä tarina vei mukanaan. Taiteellisen Anna-tytön ulkopuolisuuden tuntemukset olivat kipeitä ja pikkuhiljaa tapahtuva avautuminen ihastuttavaa seurattavaa. Jos minulla olisi vielä murrosikäinen lapsi, veisin hänet ehdottomasti elokuviin.

Mutta eipä ole enää. Lapsilla on (joskus valitettava) taipumus kasvaa aikuisiksi. Ihastuttavat nuoret aikuiset seisovat vahvasti omilla jaloillaan ja kulkevat omia reittejään. Merkkipäivien joukkoon lasken senkin, että vaikka silmäni tänään kastuvat, ne näkevät kauemmaksi, eikä rintaa enää paina kummallinen möykky, joka vielä kesällä ahdisti.

Elämään kuuluu sekin, että joskus se loppuu. Tänään nukkui pois tädeistäni vanhin, melkein sata vuotta maailman menossa mukana ollut. En sure hänen kuolemaansa, muistelen ja kunnioitan hänen elämäänsä.

Kakkuja ja kulttuuria, iloa ja kyyneleitä, juhlia ja hyvästelyjä - monenlaisia merkittäviä asioita on mahtunut yhteen viikkoon.

Viiden tähden päivä

Tässä tulee resepti onnistuneen Tampere-päivän viettoon. Vaatimattomasti voin antaa sille täydet viisi tähteä, vaikka itse vastasinkin suunnittelusta.

Testasimme päivän ystäväpariskunnan kanssa. Tampere on heille tuttu nuoruusvuosilta ja lukuisilta piipahduksilta myöhemminkin, siksi halusimme tarjota jotain sellaista, mitä he eivät ole vielä täällä kokeneet.

Hyvä sää kannattaa tilata ajoissa, jos on tarkoitus liikkua ulkonakin ja nähdä kauas. Aurinko ilmoittautui mielellään palvelukseen, ja siltä osin yksi tähti oli varmistettu.

Kun Tampereelle tullaan kauempaa, jäädään tietysti yöksi. Vieraita odotellessa ehdimme aamulla valmistaa jääkaappiin pientä iltapalaa, vierashuone oli siivottu jo edellispäivänä. Puoleenpäivään mennessä he olivat majoittuneet, omat lakanat mukana (se on meillä semmoinen vanhanaikainen perinne, mekin kuskaamme aina lakanoita yökylään), ja lähdettiin lounaalle.

Vaikka kyseessä olivat siis vanhat Tampereen-kävijät, he eivät olleet koskaan käyneet meidän lähiravintolassamme eli Ahlmanin Kapustassa. Ahlmanilla on Annakin, mutta nyt mentiin Kapustaan. Sitä ennen tutustuttiin Ahlmanin alueeseen, rakennuksiin ja historiaan; oppilaitos on jo yli sadan vuoden ikäinen. Kapustan lounas oli monipuolinen kuten aina, mutta korianterilla maustettu broileri ei ollut ihan minun makuuni, niin että kokonainen tähti jäi vähän vajaaksi.

Sitten oli kulttuurin vuoro. Tampereen kaupunginorkesteri (oikeasti nykyään Tampere Filharmonia) on muutaman kerran järjestänyt torstaina Iltapäivän sinfonia -konsertin, jossa kuullaan osa perjantai-illan  konsertista. Nyt oli ohjelmistossa 1800-luvun alkupuolella eläneen ranskalaisen Hector Berliozin Fantastinen sinfonia. 

Me emme varsinaisesti olleet paikalla Tampere-talon tai Berliozin takia, vaan halusimme esitellä ystävillemme ihanan Santtu-Matias Rouvalin. Vajaan kahden vuoden ylikapellimestariurallaan Tampereella hän on valloittanut kaikki. Eikä hän tuottanut pettymystä nytkään, vaan oli hurmaavan vallaton, poikamainen, tehokas, taitava ja eloisa. Tunnin konsertti oli juhlaa korville ja silmille, Rouvalin liikkeet sormenpäitä myöten olivat kuin modernia tanssia. Romanttinen Berliozkin vaikutti. Ehdottomasti taas tähti.


"Sehän on tommosta huumehörhöilyä koko homma, ei siitä oikein muuta voi sanoa", luonnehtii kapellimestari Berliozin sinfoniaa.

Konsertin jälkeen vähän jaloiteltiin. Matkalla katsomaan kaupunkia korkealta pysähdyttiin hetkeksi yliopiston Linna-kirjastoon. Yliopiston kirjasto tuli meille kaikille opiskeluaikana tutuksi, mutta silloin se oli ihan muualla, Linna on valmistunut vasta 2006. Sisääntuloaulan korkeus, lukutilat ja koko kirjastossa vallinnut keskittynyt työrauha ihastuttivat. Muutama harmaapäinenkin opiskelija bongattiin.

Sitten oli vuorossa toinen uudisrakennus (avattiin viime syksynä), tamperelaisten mielipiteitä ainakin rakennusaikanaan jakanut Torni-hotelli. Astuimme hissiin ja painoimme 25. kerroksen nappia. Konkarikävijänä - olen käynyt Tornissa kerran aikaisemmin, edellisellä viikolla - osasin valita näköalahissin.

Ja totisesti kannatti nousta korkealle! Ulkoilmaterassi on mahtava paikka ihailla kasvavaa ja alati muutoksessa olevaa kaupunkia. Pyynikin näkötornista saa sellaisen kuvan, että kaupunki on pelkkää metsää, Näsinneulasta korostuvat järvet, Tornista näkee kaiken.

Tornista näkee pitkälle.

Jäimme sulattelemaan maisemaa ja nauttimaan huipulla olosta Tornin iltapäiväteelle. Sky barissa oli vilkasta, kaikenikäisiä maiseman ihailijoita, kahvittelijoita ja iltapäivädrinkin nautiskelijoita pöydät täynnä. Tänne näyttävät suuntaavan niin turistit kuin tamperelaisetkin. Päivän ainoa julkkisbongaus tehtiin täällä. Ja taas tuli tähti!

Iltapäiväteetarjoilun herkut näyttivät tältä, osa on jo syöty ja kupeissa ei ole teetä vaan kahvia.

 

(jatkuu...)