Kulttuuriähky?

Voiko kulttuurinautinnoista tulla liian täyteen? Onko olemassa elämyskatto, jota ei voi yhden päivän aikana ylittää? Tällaisia mietiskelin torstaina, kun päivä oli täynnä kultturia eri muodoissa. Liian täynnä?

Niiin täynnä kumminkin, että eilen oli pakko ottaa löysemmin. Täytellä ristikoita, kastella kukkia, suunnitella ja hankkia viikonlopun ruokia, katsoa Vain elämää. Edes kirjaan en koskenut ennen kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

Torstaipäivä alkoi kymmeneltä Tampere Filharmonian kenraaliharjoituksessa Tampere-talossa. Orkesteri harjoitteli illan konserttiin Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Ohjelmistossa oli tunteikasta Brahmsia,Tšaikovskia ja Šostakovitšia. Tšaikovskin viulukonserton solistina oli serbialainen "rokkari" Nemanja Radulovic. 

Ihan mieletöntä ammattitaitoa, tunnetta, heittäytymistä niin kapellimestarilta, viulistilta kuin koko orkesteriltakin. Rouvali (onpa outoa kirjoittaa Santtu-Matiaksesta asiallisesti sukunimellä) ja Radulovic tuntuivat olevan veljeksiä, puhuvan samaa kieltä, niin saumattomasti heidän yhteistyönsä eteni ja niin antaumuksella molemmat elivät musiikin mukana. Viulisti pyyhki hikeä otsaltaan, ja taatusti kapellimestarinkin paita kastui.

Koskaan ennen en ole nähnyt klassisen musiikin konsertissa muusikkoa, jonka ulkoinen olemus todellakin viittaa enemmän rock-yhtyeen kuin sinfoniorkesterin suuntaan: miehen pitkä musta tukka oli koottu nutturaksi päälaelle, mustan paidan helma päättyi värikkääseen epäsymmetriseen kaistaleeseen (sillä on varmaan joku nimikin). Kyseessä olisi voinut olla vaikka katusoittaja. Mietimmekin, millaisen asun hän on valinnut illan varsinaiseen esitykseen. 

Kenraaliharjoitus oli niin väkevä kokemus, että olisi tehnyt mieli tulla katsastamaan, mihin esiintyjät pystyvät illalla. Voiko tätä tehdä vielä paremmin? 

Konsertin jälkeen piti lukaista loppuun Seppo Jokisen uusin romaani, jonka sain alkuviikolla lainaksi kollegalta ja jota Mies jo malttamattomana kärkkyi. Jokisen kirjat ovat nopealukuisia, niin tämäkin, mikä tarkoittaa myös sitä, että niitä ei tahtoisi malttaa jättää kesken. 

Tämä uusin, Vakaasti harkiten, tuntui lisäksi ensi riveiltä kiinnostavammalta ja paremmalta kuin vaikkapa edeltäjänsä Rahtari. Rikos tehdään kirjan alussa uimarannalla Pirkkalassa ja lukija tietää koko ajan, kuka on murhaaja. Poliisin tutkintalinjoja kuvataan ihan uskottavasti ja tietysti matkan varrella tapahtuu muutakin, lukijallekin odottamatonta. Komisario Koskisen pähkäilyt ja epävarmuus niin ihmissuhteissa kuin työasioissakin tuntuvat liikuttavan tutuilta. Muutkin henkilönsä Jokinen kuvaa sympaattisesti ja lukijan on helppo eläytyä kirjan tapahtumiin. Mitä muuta murhaaja olisi voinut tehdä rikoksen asemesta? Jääköhän Koskinen todella eläkkeelle vuonna 2021?

Kun sain kirjan luettua, olikin jo aika valmistautua illan teatteriesitykseen. Olimme hankkineet loppukesällä liput TTT:n Viita 1949 -esitykseen, joka oli ensi-illassa jo syksyllä 2016, jolloin kirjailija Lauri Viidan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Se sai hyvät arviot niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Oli tarkoitus katsoa se aiemmin, mutta jotenkin se vain jäi aikomukseksi. 

Sirkku Peltolan ohjaukset ovat aina olleet laadukkaita, erilaisia ja silmiä avaavia. Viita-näytelmän käsikirjoitus ja laulut ovat musiikkimies (ja Peltolan aviomies) Heikki Salon käsialaa. Esitys on monitasoinen, fantasian, unen ja tosielämän sekoitus, jossa Lauri Viidan oma kieli on hienosti valjastettu näytelmän kieleksi. Kukunor ja Kalahari, kuuden vanha peikkopari, johdattelee katsojia ja kirjailija Viitaa läpi näytelmän tapahtumien. Pispala, pispalalaiset tarinat, äiti Alfhild ja ensimmäinen vaimo Kerttu ovat näytelmän keskeiset elementit ja henkilöt. 

Istuin katsomossa 13. rivillä. Ihan liian kaukana. Tällaiseen näytelmään kuuluisi sukeltaa sisään ilman ulkoisia häiriötekijöitä: yleisön liikehdintää, vaikeasti kuultavia repliikkejä ja huonosti näkyviä näyttelijäsuorituksia. Onneksi näytelmän toisella puoliajalla seuraaminen oli helpompaa ja saatoin jo unohtaa itseni ja muut. Ja todeta, että hieno näytelmä. Lauri Viidan, tai kenen tahansa taiteilijan, mielenmaiseman ymmärtäminen on taas hitusen helpompaa.

Kotiin palasin kuitenkin aika uuvuksissa. Olisiko pitänyt jättää aamun konsertti väliin ja panostaa vain teatteriin? Olisinko ollut innostuneempi näytelmästä, jos aamun konsertti ei olisi syönyt vaikuttumiskapasiteettia?

Mitään en olisi halunnut jättää kokematta, ahne kun olen, mutta ehkä illan teatterikokemus olisi ollut syvempi, jos aistit ja mieli olisivat olleet skarpimmassa tilassa.

Tiedostan vahvasti olevani hyvin, hyvin etuoikeutettu. Asun paikkakunnalla, jossa on monenlaista kiinnostavaa ja laadukasta kulttuuria tarjolla ylenmäärin, minulla on aikaa - ei joka päivä, mutta riittävän usein - harrastaa mitä mieli tekee ja muutama euro käytettäväksi tällaiseenkin tarkoitukseen.

Tähän loppuun sivuhuomautus. Kulttuurin harrastaminen ei ole välttämättä kallista, ainakaan kun tarttuu tarjouksiin. Tampere-talon aamukonsertti maksaa vain 5 euroa, eilinen TTT:n näytelmä oli netissä erikoistarjouksessa, Museokortilla (noin 60 euroa) voi viettää vaikka kaikki vuoden päivät eri museoissa, kirjaston kirjat ovat ilmaisia, senioreille on edullisia elokuvanäytöksiä jne. Kyse ei siis ole rahasta. Eikä tässä iässä voi sanoa, että aika on rahaa, vaikka nimenomaan ajasta kyse onkin. Eläkeläisen aika on aika halpaa.

Pitäisi ehkä säännöstellä ja nauttia kohtuudella tätäkin lajia, vaikka Tampereen tarjonta onkin niin huikea.

Onko Hervanta hyvä vai paha paikka?

Suurimmassa osassa tamperelaisia sana Hervanta herättää monenlaisia ajatuksia. Veikkaan, että omalla ikäpolvellani ne ovat useimmiten miinusmerkkisiä. Pidämme Hervantaa vähän kolkkona, ankeana, jopa pelottavana ja väkivaltaisena tai ainakin ongelmaisena kaupunginosana. En ole koskaan haaveillut asuvani Hervannassa.

Hikipedia, "sisällyksetön luulosanakirja", on samoilla linjoilla:

"Hervanta on Tampereella sijaitseva hyvin ankea betonilähiö, joka on kehittynyt ajan mittaan merkittävästi slummista ghetoksi, joka toimii myös Tampereen pääkaupunkina. Huhutaan, että Hervannan suunnitteli joukko LSD-pöllyssä olleita arkkitehteja. Hervanta johtaa pohjoisenpallonpuoliskon rikostilastoja ylivoimaisesti."

Lauantaina tehtiin syyssiivous ennakkoluuloille ja mentiin katsomaan, miltä Hervanta nykyään näyttää. Viime aikoina Hervannasta on nimittäin nähty lähinnä kirjasto, kauppakeskus Duon Lidl ja Onnibussin pysäkki. Kaikki em. paikat löytyvät muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Hervanta on sentään aika iso paikka.

Hervannassa asuu tätä nykyä melkein 25 000 ihmistä, enemmän kuin vaikkapa Iisalmen, Kemin tai Valkeakosken kaupungeissa. Tuskin heitä on sinne väkisin raahattu?

Varsinaisen syyn Hervannan-vierailulle antoi kirjailija Seppo Jokinen, jolle Hervanta on todella tärkeä paikka. Melkein kaikissa hänen dekkareissaan Hervanta on ainakin jotenkin esillä ellei se ole peräti teoksen tärkein tapahtumapaikka.

Jokisen päähenkilö on tamperelainen poliisi, rikososaston väkivaltajaoksen komisario Sakari Koskinen. Jokisen uusimmassa Rahtari-teoksessa (2016) Koskinen katselee Hervantaa 16-kerroksisen Matrix-talon parvekkeelta  ja suorastaan herkistyy.

Teknillisen yliopiston kampusalue esiintyy kirjassa ja sinne mekin suunnistimme, emme kuitenkaan suorinta tietä vaan Ruskon teollisuusalueen kautta. Kiitolinjan (eli Kaukokiito-yrityksen) pihasta löytyy kirjan alkupuolella ruumis ja ne rekatkin piti nähdä. Nyt alue oli hiljainen, portti kiinni eikä missään näkynyt poliisin poliisia.

Lokakuisena lauantaina myös kampusalueen pihapiiri oli autio ja avara. On kuitenkin helppo kuvitella piha täyteen nuorisoa, nurmialueille ja uuden hienon Kampusareenan portaille ryhmiä läppäreineen, kirjoineen (vieläkö kirjoja käytetään?), eväineen. Kevätaurinko houkutellee ulos toisin kuin kolea ja tuulinen lokakuun sää. 

Jokisen 21. poliisiromaanissa syksy on vielä pidemmällä. Kirjan alussa Jokinen intoutuu itselleen lähes poikkeukselliseen kuvakieleen kuvaillessaan kurjaa säätä, josta Koskinen pitää.  

”Talvi alkoi Tampereella maanantaina marraskuun yhdeksäs. Lumi leijaili taivaalta isoina märkinä hiutaleina. Ne näyttivät höyhennetyn enkelin untuvilta."

Me pakenemme tuulta sisätiloihin ja löydämme opiskelijaravintolan, jonka lounasjono on pitkä kuin nälkävuosi (huono vertaus, tiedän). Jonotamme ruoka-annokset, saamme käyttöömme pienen kabinettitilan ja käymme ruotimaan Jokisen romaania. Kirjapiiri on tullut tapahtumien ytimeen! 

Aterian jälkeen hypätään autoihin ja ajetaan Suolijärven parkkipaikalle. Sieltä lähtee neljän ja puolen kilometrin patikkareitti järven ympäri. Tarkoitus on vielä eläytyä romaanin alkuun, jossa ensimmäinen ruumis on näissä maisemissa sauvakävelylenkillä ollut eläkkeellä oleva opettaja. Valitsemme ihan rannassa kulkevan vaativamman ns. pitkospuureitin, vaikka opettaja onkin todennäköisesti kulkenut hiekkatiellä.  

Valinta kannattaa. Unohdamme Koskisen, unohdamme murhat ja muut rikokset ja ennen kaikkea unohdamme kaupungin, vaikka se on ihan selkämme takana. Polku mutkittelee, suo tuoksuu, aurinko lämmittää. Välillä kiipeämme ylös jyrkkää rinnettä ja muistelen Hossan ja Kuusamon maisemia. Näin lähellä Tamperetta näin hienoa luontoa! 

Paluumatkalla tehdään vielä kiertoajelu Näyttelijänkadulla, sekin Koskiselle tärkeää seutua. Sielläkin on rauhallista ja viihtyisää; omakotitalo- ja rivitaloalueella voisi hyvinkin kuvitella asuvansa. (Tai sitten siellä Matrixissa...).

Kotona totean mielikuvieni Hervannasta saaneen ihan uusia ulottuvuuksia.