Helleaallossa

Jukka Itkosen runo Helleaalto tarjosi tänään nautinnollista purtavaa Aamulehden lukijan aamiaispöydässä. Luulen, että muidenkin kuin minun, mutta ainakin siis itse herkuttelin runolla, joka kuvaili hauskasti tätä läkähdyttävää Suomen kesää. Runon esitteli kolumnissaan Aamulehden toimittaja, jolle iso kiitos!

Tässä maistiaisia Helleaallosta teille, jotka ette saa Aamulehteä aamiaispöytäänne:

Hilseilevät                                                                                                          talon seinät,                                                                                                        kukat kuihtuu, nuutuu heinät,                                                                            suihkulähteen vesi kiehuu,                                                                                  helleaalto polttaa, riehuu,                                                                                  sorsat paistuu elävältä,                                                                                      eikä kukaan säästy tältä,                                                                              kamalalta hehkulta                                                                                            ja hiki litisee. 

Hiki on todellakin litissyt tällä viikolla. Tänään olisin golfkierroksen jälkeen voinut vääntää sukatkin, puserosta puhumattakaan. Nyt osasin varata kierrokselle hikipaperia, edellisinä päivinä vesi on virrannut päästä silmiin ja haitannut jo näkyvyyttäkin. Siivousta yrittelin kevyesti päivällä, mutta ei siitäkään litisemättä selvinnyt.

Rivitalopiha näyttää petollisen houkuttelevalta. Oikeasti tänne ei ole asiaa kuin varhaiselle aamupalalle ja illalla sitten, kun aurinko on jo laskenut. Muulloin paistuu elävältä ihmisetkin.

Nurmikolla ei voi olla,                                                                                        eikä edes ullakolla.

No ei todellakaan ullakolla! Sinnehän se lämpö nousee eikä lähde laskeutumaan, vaikka kuinka toivoisi ja aukoisi ikkunoita. Ihmisen on paras laskeutua mahdollisimman alas, kellariin jos mahdollista, mutta ainakin lattian tasolle, nukkumaankin, kuten itse tein mökillä. Nurmikko taas vain ratisee jalan alla eikä kyllä houkuttele levittämään vilttiä päivänpaisteeseen, kuten joskus muinoin on tehty.

Harmittelen, etten voin tarjoilla Itkosen runoa kokonaisuudessaan, se löytyisi toukokuussa ilmestyneestä kokoelmasta Viisi vuodenaikaa. Josta en siis ollut kuullutkaan, ennen kuin Aamulehti minua tänään sivisti. On siis tyytyminen samaisiin katkelmiin, joita lehti tarjoili.

Valkoiset hortensiat ovat innostuneet kukkimaan helteestä huolimatta (helteen ansiosta?) oikein rehevästi.

Pitkä, toimittajan mukaan profeetallinen runo päättyy toiveikkaasti:

Rannan kivirivi                                                                                                  polttaa koskikaran jalkaa,                                                                                  kenties huomenna jo alkaa                                                                              vesisade...

Vesisadetta ei ole ihan heti tiedossa, ei ainakaan mikäli uskomme Forecaa tai Ilmatieteen laitosta. Itse olen alkanut uskoa sopeutumiseen, eli kun tätä tarpeeksi kauan jaksaa sietää, huomaakin joku päivä pitävänsä tästä. (Ja sittenhän alkavat ne sateet, lämpötila romahtaa ja alamme taas kaivata hellettä!) Mutta on tämä jotenkin huvittavaakin, että Suomen kesässä oikeasti kaipaa jo vesisadetta. Viime syksynä Malagassa lähinnä hymähtelimme hotellivirkailijan toiveelle, että Espanjassa sataisi. Hän oli kuullut Suomen ihmemaasta, jossa on juuri sopiva sää. Nyt on saatu kokea espanjalaisten säätä meilläkin.

Oikeasti on tietysti kysymys isoista asioista; ilmaston lämpeneminen, sään ääri-ilmiöt ja vuodenaikojen väheneminen eivät ole huumorilla kuitattavia asioita. Mutta jätän fiksummat kannaotot suosiolla viisaammille.

Tämä yksinäinen liljakaunotar esittäytyy meille ehkä huomenna, jos aurinko porottaa sen mielestä sopivasti. Odotamme jännityksellä, milllainen yksilö on tulossa.

Helteen ehdoilla

Heti alkuun: en rakasta hellesäitä. Olen tavallinen suomalainen, jolle riittää 22 astetta ja pilvipouta.

Tai tarkennetaan. Pidän kyllä helteestä, mutta kohtuullisina, noin viikon annoksina. Yksi kesäinen helleviikko on kiva, silloin voi nauttia laiskasta mitään tekemättömyydestä, makoilla, lueskella ja istua illalla terassilla, kun pahin kuumuus on ohi. Silloin nauttii siksikin, kun tietää sen olevan niin harvinaista. Mutta kun hellesää on tullut jäädäkseen kuten nyt, kun helleviikkoja on jo takana useampia ja kun kahden viikon sääennusteetkaan eivät näytä muuta kuin tulipunaista, ja kun terassikeli on vasta yöllä, ei ole mukavaa.

Tuntuu hullulta linnoittautua sisätiloihin ja sulkea ovet ja sälekaihtimet, kun ulkona on kaunis kesäpäivä. Mutta kun ei voi muuta. Olen kyllä yrittänyt pelata golfia, käydä lenkillä, kuljeskella kaupungillakin, ja saanut palkkioksi pistelevät kädet ja jalat ja humisevan pään, jotka vaivaavat tuntikausia ja erityisesti yöllä, kun pitäisi saada nukkua.

Mökillä olo ei juurikaan eroa kaupunkielämästä, paitsi että siellä voi heittäytyä välillä järveen viilentymään. Muuten siellä ulkona olo on hankalaa, kun metsässä pörisevät paarmat ja rannassakin on todellakin tukalan kuumaa, pihatöistä puhumattakaan. Joka välissä pitäisi muistaa käyttää aurinkorasvaa ja hellehattua, muuten saa kihelmöivän ihon ja entistä tukalamman olon.

Yksinkertainen tuuletin pelasti päivät ja illat ja osittain yötkin mökillä.

Uusi iso hellehattu tuli tarpeeseen!

Mökki lämpenee päivän aikana niin, ettei sisälämpötila laske yölläkään alle 27 asteen. Jouduin laskeutumaan yöksi patjalle lattiatasolle, mutta ei sekään juuri auttanut. Kaupunkirivarissa ilmastointi puhisee täysillä, ja toissailtana saimme vihdoin yöksi siedettävän lämpötilan ja pitkästä aikaa muutaman tunnin yhtäjaksoiset unet. Tänään on siis jo parempi päivä, takana kaksi kohtalaisen hyvää yötä.

Näköjään ihminen oppii vielä uusille tavoille, vaikka koville ottaakin.

Olen siis tyytynyt olemaan kovimman helteen ajan sisällä ja liikkumaan ulkona vain aamuvarhain (golfkierrokselle tai kävelylenkille ennen aamukahdeksaa) tai myöhemmin illalla (tosin erehdyin luulemaan, että kuudelta alkaisi jo lämpötila laskea, kun silloin onkin päivän korkeimmat lämpötilat).

Olen oppinut pitämään siestaa ja ottanut päiväunet. Olen oppinut avaamaan ovet ja ikkunat ristivetoa varten vasta, kun ulkolämpötila laskee sisälämpötilaa alemmaksi. Olen oppinut juomaan vettä joka välissä (alkoholipitoiset juomat eivät maistu, mikä on aika outoa!). Olen yrittänyt olla valittamatta ja myös nauttia tästä poikkeuksellisesta ajanjaksosta (vaikka edellä olevasta varmaan saakin toisenlaisen käsityksen).

Pientä virettä veden pinnalla havaittavissa, vaikka enimmäkseen Keitele olikin aika tyyni. Näin lämmintä järvivesi ei meidän muistimme mukaan ole koskaan ennen ollut. 

Kuitenkin: kaipaan tuulta, edes pientä tuulenvirettä, joka toisi mukanaan jotain muuta kuin tätä seisovaa ilmaa ja seisovaa olotilaa. Pientä virkeyttä ja liikettä johonkin suuntaan. Happea. Sitten kun helteet ovat ohi, voi ehkä ruveta kaipailemaan lomia etelän auringossa, niin hullulta kuin se ajatus nyt tuntuukin.

Ajatuskin virtaavasta vedestä vähän viilentää. Tässä kuohuu Kärnänkoski, jonne teimme lauantaina taas retken. Kirjoitin koskimaisemasta pari vuotta sitten täällä.

Oi ihana toukokuu

Nämä historialliset toukokuiset päivät ovat saaneet suomalaiset hämilleen. Tai ainakin minut. Parempi puhua vain itsestään, kun kohta viikkoon en ole tavannut muita kuin Miehen (joka päivä), mökkinaapurin (perjantaina) ja kosmetologin (tänään). Ja tietysti kaupan kassan ja muutaman ravintola- ja kahvilatyöntekijän, joiden kanssa on kyllä vaihdettu vain asiaankuuluvat repliikit. Tällä otoksella ei siis kannata yleistää.

Mutta siis asiaan, eli säähän. Joka on ollut ihan uskomaton jo monta päivää, kuten kaikki Suomen rajojen sisäpuolella asuvat tietävät. Niille lukijoille, jotka eivät ole päässeet nauttimaan näistä päivistä meidän suomalaisten kanssa, täytyy vain sanoa, että voi harmi. Jos tällaista on kerran sadassa tai kahdessa sadassa vuodessa, niin onhan se ihan mahtavaa, että tämä sattui juuri meidän kohdalle.

Äitienpäivänä tarkeni nautiskella pitkää aamiaista ulkona. 

Tiedän, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin Mies ja minä, joiden ei tarvitse palella ilmastoiduissa toimistoissa tai vuodattaa hikeä rakennustyömailla. Tiedän, että jotakuta saattaa pänniä se, että joutuu vain katselemaan auringon porotusta ikkunalasin läpi, sen sijaan että makaisi viltillä hiekkarannalla. Ja niin edelleen. Yritän vain todistella, että osaan kuvitella asiaan liittyviä monenlaisia tuntemuksia.

Ehkä tekin osaatte kuvitella, miltä tuntuu täällä mökkirannassa, kun isoimmat haravointi- ja risu-urakat saatiin tehtyä juuri sopivasti ennen kuin sää kääntyi helteen puolelle. Ja siihenkin (unelmaan?) on varmaan helppo heittäytyä, että sen jälkeen ei olekaan tehty juuri mitään. Muuta kuin  katseltu muurahaisten vaeltelua (miksi muurahainen kuljeskelee laiturilla?), kuunneltu käen kukuntaa ja härkälinnun mylvintää ja ihmetelty kasvun nopeutta.

Tällaisia onnekkaita hetkiä sattuu kohdalle, kun leputtaa haravoinnista väsyneitä jalkojaan.

Tänään jo tarkeni kastella jalat järviveteen. Mikä ihana viileys! Tiedän, että etelän järvissa jo uidaan, mutta minä en harrasta extreme-lajeja.

Jotenkin tämä kaikki on kuitenkin niin epätodellista, etten oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Heinäkuussa tällaiset laiskat lempeät päivät ovat luvallisia, toukokuussa pitäisi vielä olla kevät ja kesä odotuksen puolella - tuleeko vai eikö? Ja ainakin toukokuussa pitäisi ahkeroida ja valmistaa kotia ja itseään tulevaan kesään.

Mutta vaikka elämmekin outoja päiviä, ei kuitenkaan aleta valittaa, eihän? Sehän on meidän suomalaisten helmasynti - ainakin ollut -, että aina keksitään, mikä ei ole hyvin ja oikein, ainakaan säässä. Nyt eletään ja ollaan, nautitaan jos voidaan, mutta ollaan ainakin iloisia siitä, että tänä vuonna kesää ei tarvinnut odottaa kolmea kuukautta. On tiedossa pitkä kesä.

Tämä erinomainen korvasieniyksilö ilmestyi noin päivässä. Näin vaativia sienilajeja meillä ei harrasteta, mutta eiköhän myöhemmin ole tulossa tutumpiakin herkkuja.

Alkukesän lempijuomat. Muuttuukohan maku kesän edetessä?

Hellepäivän ilta. Salaperäinen, hiljainen, raukea. Maiseman oikeita värejä on mahdoton vangita. Ne täytyy kokea.

Huh hellettä!

Kaksi hellepäivää riittää tekemään ihmisestä saamattoman, velton ja tyhjäpäisen. On tosi vaikea löytää mitään kirjoittamisen aihetta. Eikä oikein jaksaisi kirjoittaa edes sitä. Huh, hellettä!

Ja tätähän on odotettu. Monta kuukautta on valitettu koleita säitä ja jatkuvaa vesisadetta. Ja toivottu edes muutamaa lämmintä päivää. Näin ne sitten ihmiseen vaikuttavat.

Tottumiskysymyshän lämpötila tietysti on. Viime kesänä kolmen viikon helleputken aikaan tehtiin ihan normaaleja asioita, ja joskus on jopa pelattu viikko golfia kolmenkymmenen asteen helteessä, kun oli ensin totuteltu sellaiseen lämpötilaan.

Itse olen kyllä enemmän viileän ilmaston ihminen. En olenkaan kadehdi espanjalaisia, jotka saavat nauttia hellepäivistä kuukausikaupalla. Yöunet kärsivät vielä enemmän kuin normaalisti, kun lämpötila pysyttelee parissa kymmenessä yölläkin, eikä väsyneenä päivän toimiin tunnu tulevan mitään ryhtiä. Lenkit ja muu liikunta ei houkuttele. Kuntosalille - ei ikinä!

Pieni ihminen sen sijaan jaksavaa touhuta energisenä ja innokkaana aamusta iltaan helteestä huolimatta. Filosofointiin ja leikinlaskuunkin pieni mieli taipuu. Leikkipuiston pensaikosta tulee hetkessä koti kattoikkunoineen ja takkoineen, ja sitten saunotaan ja kiuas sihisee, kun löylyä heitetään. Yhtäkkiä siinä onkin meri, josta kalastetaan ahvenia. Salamat ja jyrinä tulevat ukkosen suusta, mutta onneksi nyt paistaa aurinko.

Yllättäen isommatkin lapset innostuvat leikkimään. Lapsuuden legojen parissa kuluu pari helteistä iltaa: legolinnan rakentaminen koukuttaa kuin roolipelit pari vuosikymmentä sitten. Isä taitaa rakentaa sitä enemmän itselleen kuin pojalle, mutta molempia lopputulos yhtä lailla ilahduttaa. Miniä tunnustaakin rakentavansa Ristorantea vain siitä syystä, että on aina haaveillut sellaisesta.

Tällä erää hellepäivät taitavat olla ohi. Ensi viikolla lupaan olla reippaampi. Löytyisiköhän legolaatikosta vielä tekemistä minullekin vai tyydynkö perinteisiin mummon hommiin, siivoukseen ja pyykinpesuun?



Kun kolmekymppinenkin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään, voi lopputulos olla näin hieno.