Epätietoisuus on pahinta

Menneet neljä viikkoa ovat olleet monessakin mielessä pysäyttävää aikaa. Pää ja lihakset eivät helmikuun loppupuolella yhtäkkiä enää suostuneet toimimaan normaalisti, verenpaine kohosi, sydän hakkasi, enkä tiennyt mistä on kyse.

Samaan aikaan menetin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan todella nopeasti edenneelle sairaudelle. Hän oli ollut yksi elämäni luotettavimmista kallioista - rauhallinen, seesteinen, vankkumaton, lempeä, aina valmis auttamaan - ja olin kuvitellut, että niin olisi oleva aina. En osaa ymmärtää tätä menetystä vielä.

Edeltävän kuukauden aikana olen oppinut, jos nyt en paljon, niin ainakin jotakin, kropan ja mielen yhteisvaikutuksesta, tavastani reagoida eteen tuleviin tilanteisiin ja niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin ravintoon. Ehkä joskus osaan olla kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Nyt toivoisin vain, että jatkuva itsetarkkailu voisi jo loppua.

Elimistö palautuu hiljalleen, verenpaine on jo laskenut ja normaalit toiminnot alkavat sujua. Vieläkään en uskalla lähteä pitkälle lenkille tai vaikkapa kaupungille yksin, mutta tänään olin kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, ja sen jälkeen tuli ainakin hetkeksi selkeä ja hyvä olo. Elämä tuntui kääntyneen positiivisen puolelle. Yritän siis vetää kokemuksia yhteen kirjoittamalla, kun lihakset suostuvat istuma-asentoon eivätkä ajatukset enää harhaile missä sattuu.

Tämän kuluneen kuukauden aikana olen ollut tutkittavana niin Viitasaaren kuin Tampereenkin ensiavussa. Olen käynyt Hatanpään terveysaseman kiirepäivystyksessä ja maannut yhden kamalan lauantain Acutassa. Terveystalon yleislääkärikin tuli tutuksi. Sydänfilmejä on otettu neljä, verikokeita lukuisia. Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen, joita en toki silloin tunnistanut paniikkikohtauksiksi vaan todellakin luulin kuolevani, ja kerran olen joutunut  hälyttämään ambulanssinkin.

Välillä olin niin huonossa kunnossa, että muutaman askeleen ottaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minua on kuskattu pyörätuolissa keuhkoröntgeniinkin! Enimmäkseen päivät kuluivat olohuoneen sohvalla maaten. Yövalvomisia en halua edes muistella. Jalat tuntuivat olevan tulessa, kuuntelin verisuonteni jatkuvaa liikettä, vatsa nousi painamaan sydäntä, enkä pystynyt hengittämään rauhallisesti edes makuuasennossa.

Kaiken tämän ohessa pyöritin tietysti ahdistuneessa mielessä jatkuvasti kysymyksiä, mistä voisi olla kyse. Juttelin aika monen varmasti hyvää tarkoittavan ihmisen kanssa ja sain alkuun monenlaisia diagnooseja, kunnes kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Epämääräiset arvelut vain pahensivat oloa. Enkä tiennyt, mistä voisi saada apua. Pitäisikö kuitenkin mennä kardiologille vai sittenkin verisuonikirurgille? Entä jos on kyse syövästä, mihin silloin mennään?

Hatanpään yleislääkärille jonottamista toista kertaa en jaksanut edes ajatella. Onneksi yksityiseltä puolelta eli Terveystalosta löytyi lääkäri, joka vihdoin osasi toimia oikein. Hän kuunteli kertomustani oireistani, kyseli tarkkoja yksityiskohtia, tarkkaili olemustani ja tuntui olevan oikeasti kiinnostunut selvittämään vaivojeni syyn. Hän sulki rauhallisesti pois kaikki mieltäni vaivanneet kauhukuvat selittämällä asiallisesti, miksi oireeni eivät sovi sellaisiin taudinkuviin. Hänen mielestään tärkeintä ainakin aluksi olisi saada vatsa rauhoittumaan.

Vatsa, todellakin! Nyt vasta tajusin, miten hankalaksi vatsa oli tullut viimeisen kuukauden aikana:  mitkään vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle, ja vatsassa myllersi jatkuvasti. Itse olin tuijottanut vain verenpainelukemia, en ollut osannut ajatella, että verenpaine on oire jostain muusta. Pari verikoetta ja vatsaa rauhoittavat lääkkeet, niillä lähdettiin liikkeelle.

Vihdoinkin alkoi helpottaa. Joku tuntui ottavan vastuun tilanteesta, enää se ei ollut vain omaa painajaistani. Lääkäri soitti vielä kotiinkin parina päivänä, kyseli vointia ja antoi vielä ohjeita, mitä voisin tehdä oloani helpottaakseni (joogata kobraa! - ja sekin toimi!). Ja mikä tärkeintä, hän antoi oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos olo huononee.

Tunsin olevani hyvissä käsissä, ja silloinhan olokin väistämättä alkoi parantua. Vatsan rauhoittumisen myötä yöunet paranivat ja pienet kävelylenkit ulkona (aluksi kilometri oli tosi pitkä matka) alkoivat onnistua. Kuuntelin klassista musiikkia, venyttelin olohuoneen lattialla ja jaksoin jo kiinnostua kirjoistakin, kunhan ne eivät olleet synkkiä eikä niissä sairastettu.

Tällä ohjelmalla olen nyt alkanut pikku hiljaa voida paremmin. Liikunnan ja rentoutumisen lisäksi olen tehnyt pieniä muutoksia ruokavalioon, eli vähentänyt leivän, lihan ja kahvin osuutta entisestään. Kaikki kasvikset eivät sovi ärtyvän suolen oireyhtymää potevalle (sellainenkin diagnoosi on tehty muutama vuosi sitten), ja niitäkin yritän nyt vältellä. Tänään olin vihdoin Hatanpäällä ns. omalääkärillä (aika oli varattu jo tammikuussa!), joka määräsi vielä lisää verikokeita. Muuta hän ei osannut sanoa.

En siis tiedä vielä, ja voi olla etten koskaan tule tietämäänkään, mikä romahdutti kuntoni ja vointini. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka en tunnistanut stressin oireita, siitäkin voi olla kysymys. Paniikkikohtauksen tunnistan nyt, ja toivon todella, että sellaista ei tarvitsisi enää ikinä kokea.

Kohta kuukauden piina olisi ollut helposti ainakin lyhennettävissä, jos olisin saanut heti kokonaisvaltaista apua. Ei niin, kuin Acutan lääkäri teki, eli sulki pois sydänkohtauksen ja antoi neuvoksi ottaa yhteyttä omalääkäriin. Omalääkäriin, jolle olisin saanut soittoajan kuukauden päästä ja vastaanottoajan vielä myöhemmin! Surkuhupaisinta tässä on, ettei varsinaista omalääkärijärjestelmää edes ole enää. Minä kutsun omalääkäriksi sitä tiettyä lääkäriä, joka kyseisen järjestelmän aikana oli omalääkärini ja johon jollain tavalla olen oppinut luottamaan. Onnekkaasti kuitenkin yksityiseltä puolelta löytyi vastuuntuntoinen asiantuntija.

Suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään on kyllä luotto heikentynyt.

Hyvissä käsissä

On ihan mahtavaa, kun voi luottaa tärkeissä ja hankalissa tilanteissa toisen ihmisen ammattitaitoon. Aiemmin olen hehkuttanut useampaan kertaan kampaajani Morin taitavia käsiä ja ihanaa luonnetta. Nyt luottohenkilöitä on muitakin.

Yllättäen syntynyt olkapäävamma (aina kai ne ovat yllätyksiä!) lamaannutti muutamaksi päiväksi enkä osannut toimia heti, itsenäisesti en oikeastaan lainkaan. Nyt olen Pojan avustuksella löytänyt fysioterapeutin, jonka luokse osaan jatkossa suunnistaa, jos liikkumisen kanssa tulee ongelmia. Parissa päivässä olen hänen ohjeillaan (ja toki ajan myötävaikutuksella myös) saanut oikeaan käteen jo niin paljon liikkuvuutta, että vaatteiden pukeminen ja muut arkitoimet sujuvat ihan hyvin. Tätä tekstiä kirjoitan myös jo enimmäkseen oikealla kädellä, mikä on iso helpotus.

Fysioterapeutille kuljetaan Juicen kirjaston vierestä. Tässä voi pysähtyä mietiskelemään ja muistelemaan.

Näin "nätti" (Tyttären luonnehdinta) kinesioteippaus tukee nyt olkapäätä ja luo turvallisuuden tunnetta.

Sain myös palautettua mieleeni, mitä pitää tehdä tapaturmatilanteissa, jollaiseksi tämäkin vaivani luokitellaan. Kun on tapaturmavakuutus, pitää tietysti ottaa yhteyttä Pohjola-sairaalaan! Viime kesänä asioin siellä samanlaisissa merkeissä (vasen olkapää, pienemmät ongelmat) ja samalla lääkärilläkin kuin eilen. Nytkin siellä tehtiin perusteeelliset tutkimukset, otettiin jopa röntgenkuvat, ja sain täsmälliset ohjeet lääkityksestäkin. Nyt vasta on alkanut hahmottua kokonaiskuva ja osaan asennoitua paremmin tulevaankin.

Golfin peluuta ihan lähiaikoina ei kumpikaan asiantuntija uskaltanut luvata. Enkä taida uskaltautua kokeilemaankaan ilman lupaa!

Uuden luottofysioterapeutin ja luotto-ortopedin apuun yritän muistaa turvautua jatkossakin, jos tarvetta ilmenee. Ja ajoissa! Omaan arviontikykyyn ei todellakaan kannata aina kannata luottaa, jos ei suotta halua pitkittää paranemista, mikä tuli taas todistettua.

Sote-uudistusta odotellessa

Istuin aamulla melkein kaksi tuntia Hatanpään laboratoriossa jonottamassa pääsyä verikokeeseen.

Aika kannattaa varata etukäteen, jotta välttyy jonottamiselta, muistutetaan laboratorion seinälläkin. Yritinkin toki varata aikaa netissä, mutta kokeeni täytyi tehdä aamulla ennen kymmentä, ja kaikkien kaupungin laboratorioiden (Tampereella niitä on monta) aamuajat oli varattu ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin. Koska lääkärin soittoaika oli maanantaina, ei ollut muuta keinoa kuin ottaa vuoronumero ja toivoa, että minun vuoroni tulee ennen kymmentä.

Hilkulla oli. Puoli kymmeneltä oli vuoronumerolla kutsuttu näytteenottoon kymmenen asiakasta ja minä olin saanut numeron 19 - eli ei mitään mahdollisuuksia. Ajattelin jo luovuttaa ja antaa numerolappuni jollekin jälkeeni tulleelle iloiseksi yllätykseksi.

Ilmeisesti aika moni olikin luopunut toivosta ja lähtenyt muihin askareisiin, kun ainakin kuutta numeroa kuulutettiin ilman vastausta ja viidessä minuutissa edelläni ollut jono oli kadonnut ja numero 19 syttyi huoneen 6 oven yläpuolelle. Herra numero 18 oli kuitenkin ollut hidasliikkeinen ja havahtui kuulutukseen vasta, kun minut oli jo kutsuttu. Hän siis pääsi ensin sisään ja minua kehotettiin odottamaan saman huoneen oven takana. 20, 21, 22 kutsuttiin toisiin huoneisiin ja minä odotin edelleen. Herra viipyi, kello kävi ja pinna kiristyi; nälkä kiristää aina pinnaa, mutta ennen kaikkea epäoikeudenmukaisuus, jota muka koin. Eikä lähellä ollut ketään, jolle valittaa!

Vihdoin hoitaja, joka oli tästä järjestelystä vastuussa, ymmärsi käydä pyytämässä toista hoitajaa ottamaan minun kokeeni. Ihan pikkuisen piti avautua tilanteesta tälle toiselle, syyttömälle hoitajalle, mutta onneksi kello ei ollut ihan vielä kymmentä ja hoitaja oli rauhallinen ja tervejärkinen. Niin minäkin rauhoituin ja osasin käyttäytyä ihmisiksi. En tiennyt että lääkäri oli määrännyt sydänfilminkin, ja siinä tilanteessa on pakkokin olla rentona ja ajatella mukavia, jos ei halua ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Onnistuin: pulssi oli kuulemma 60.

Loppu hyvin, kaikki hyvin (tai toki vasta maanantaina, jos lääkäri on sitä mieltä). Minun kokeeni olivat ihan rutiinikokeita, joilla varmistetaan silloin tällöin, että olen kunnossa. Parin tunnin istuminen laboratorion aulassa ei minua haitannut eikä minulla ollut kiire mihinkään (paitsi siihen kokeeseen ennen kello kymmentä). Olin varannut mukaani luettavaakin, mutta enimmäkseen aika kului kanssaihmisiä katsellen. Hiljaista väkeä, eri-ikäisiä, vanhuksilla oli yleensä saattaja. Vierustoverit, jotka olivat varanneet ajan, ehtivät vaihtua ja jonkun kanssa vaihdettiin pari ystävällistä sanaakin, enimmäkseen jonotuksen kestosta, minun kirjani paksuudesta, parkkipaikkoista.

Tuli vaikutelma, että laboratorion toiminta on hyvin organisoitu ja että siellä työskentelee ammattitaitoista väkeä. Hieman ristiriitaiset ohjeet, joita olin kahdelta taholta saanut ennen verikokeeseen menoa, olivat suotta kiristäneet mieltä odotusaikana. Nuori lääkäri, joka verikokeet määräsi, olisi ehkä voinut kertoa, mitä kokeita otetaan ja miksi. Sairaanhoitaja, joka oli antanut kellonaikoihin liittyviä ohjeita, oli vähän eri linjoilla kuin laboratoriohoitaja. Pikku juttuja ja helposti korjattavissa.

Työterveysaseman palveluita pitkään käyttäneenä on vähän pelottanutkin siirtyä kunnallisen terveydenhuollon asiakkaaksi. Työterveysaseman henkilökunta tuli tutuksi ja siellä tiesi saavansa hyvää hoitoa. Kaikki eivät välttämättä ole samaa mieltä, mutta omat kokemukseni olivat pelkästään myönteisiä. Jopa erikoislääkärilähetteet järjestyivät aina. 

Kunnallisen terveyskeskuksen - arvauskeskuksen joidenkin mielestä - lääkärit vaihtuvat, vaikka kulkisivatkin omalääkärin nimellä. Nuorten, aloittelevien lääkäreiden epävarmuuden aistii. Silti en koe saaneeni huonoa hoitoa sielläkään. Onnekseni asun isossa kaupungissa, jonne ei varmaankaan ole vaikeuksia saada lääkäreitä, ja onnekseni en ole vielä tarvinnut kovin erikoistuneita lääkäripalveluja. 

Minkähänlaisia laboratio- ja lääkärikokemuksia mahtaakaan olla tarjolla sote-Suomessa?