Pienin askelin

Ihan alkuun kaikille edellisestä postauksesta huolestuneille tiedoksi: voin jo paljon paremmin. Pysäyttävästä kokemuksesta pitää siis kiittää ja ottaa opikseen.

12 036 askelta näyttää puhelimen Terveys-ohjelma tämän päivän saldoksi. Onhan se ihan toista kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lukema oli vaivaiset 143 askelta. Ja ne todellakin olivat vaivaisia askelia!
On suunnaton ilo ja helpotus todeta, että pieninkin askelin on päästy näin pitkälle. Ulkona lisääntyvän valon myötä myös voimat, vointi ja elämännälkä ovat päässeet voitolle.

Minna Canthin päivänä on vaatevalinta helppo. Tänä juhlavuonna on hyvä myös välillä pysähtyä miettimään, mitä Minna tekisi, jos eläisi nyt.

Terveys on niitä elämän tärkeimpiä - ellei tärkein - asioita, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun tapahtuu jotain. Nyt kun olen vedenjakajavaiheessa ja muistan vielä, miltä epätoivoiset yöt ja tulessa hehkuvat raajat tuntuvat, on aika ottaa vastaan opetukset ja muuttaa tapojaan, jottei vastaavia kokemuksia tulisi. Parasta on, että todellakin voin tehdä oman vointini hyväksi asioita itse, en ole vain lääkäreiden ja lääkepurkkien varassa.

Liikunta on aina ollut minulle tärkein asia, jolla voin edistää omaa hyvinvointiani. Eikä pelkkä kävely tai kuntosaliharjoittelu riitä, vaikka molemmat toki tärkeitä ovatkin.

Onneksi viisas Terveystalon lääkäri suositteli vaivoihini yhtä joogaliikettä; sen seurauksena olen alkanut iltaisin palauttaa mieleen (ja lihasmuistiin) myös aurinkotervehdystä, jota yhteen aikaan tein säännöllisesti. Olisi kannattanut jatkaa! Samoin on monien pilatesliikkeiden kanssa, joita tein vuosia sitten säännöllisesti ja joiden myötä koin itseni todella terveeksi. Olen taas havahtunut siihen, kuinka jooga ja pilatesharjoitukset tekevät hyvää myös mielelle. Vaikka vain kotona iltaisin olohuoneen matolla!

Ravinto on se vaikeammin hallittava juttu. Vatsa oireilee edelleen helposti, vaikka olenkin muuttanut ruokavaliota aika rajusti viimeisen kuukauden aikana. Tänään söin kokeiluluontoisesti (kuka uskoo?!) yhden korvapuustin, muuten pullat ovat olleet pannassa koko kevätpuolen. Lihaa meillä syödään nykyään tosi harvoin ja alkoholi on jäänyt vallan pois; pari viikkoa sitten kylässä tarjottu erinomainen shampanjakin tuntui kuplivan vatsassa tosi oudosti eikä innostanut jatkamaan maistelua. Nyt vähän jo askarruttaa, uskallanko maistaa edes vappusimaa. Jos erehtyy syömään tai juomaan jotain sopimatonta (vielä en tiedä, mikä kaikki sellaista on), saa siitä maksaa ainakin nukkumalla todella huonosti.

Kaikki mahdolliset verikokeet on nyt otettu, ja luulen, ettei lääkärillä ole mitään diagnoosia kokemiini oireisiin. Itse olen alkanut taipua stressin kannalle, vaikka alkuun tyrmäsin sellaiset väitteet jyrkästi. En näköjään vieläkään tunne itseäni! Vaikka on toki outoa, että stressi voisi lamaannuttaa ihmisen ihan kuin jokin äkillisesti iskevä virustauti. Mutta mistä sitten oli kysymys? Siihen en usko, että olisin niin voimakkaasti samastunut sairaan ystäväni tilanteeseen.

Eilen oli hautajaiset. Kaunis, lämmin tilaisuus, paljon ihmisiä, paljon kukkia, paljon kiitoksen sanoja. Tuntui kuin ystävä olisi ollut itsekin siellä, ja ehkä hän olikin. Hän oli itse valinnut siunaustilaisuuden musiikin ja laatinut muistotilaisuuden kutsuvieraslistan. Hän tuntui pitävän meistä vieläkin huolta omalla vieraanvaraisella tavallaan.

Ei haittaa, vaikka kaikki
kerran katoaa.
Sain elää tämän hetken
ja maistaa tulevaa.
Sain kuulla, kuinka tuuli
puissa huminoi
ja mustarastaan laulu
lehvistöissä soi.

Meidän kollegoiden kukkavihkoon löytyi sopivat sanat Anna-Mari Kaskisen runokirjasta. Siinä on tavoitettu ainakin jotakin siitä positiivisesta elämänasenteesta, jota rankka sairauskaan ei muuttanut. Sävellettynä ja Petri Laaksosen esittämänä lauluna runo löytyy vaikka täältä. Runokirjojen läpikäyminen oli minulle eräänlaista surutyötä.

Ystävä rakasti keltaisia ruusuja ja muisti aina lähettää kuvan saamistaan kukkakimpuista.  Nämä kukat veimme Luetaan yhdessä -opettajien kanssa hänelle tammikuussa.

Ikävuosille ei voi mitään, valitettavasti, ja kaikenlaiset vaivat varmaankin vain lisääntyvät vuosien myötä. Nyt kuitenkin yritän siirtyä valoisampiin aiheisiin. Tärkeintä on hallita mielensä ja säilyttää myönteisyys.

Epätietoisuus on pahinta

Menneet neljä viikkoa ovat olleet monessakin mielessä pysäyttävää aikaa. Pää ja lihakset eivät helmikuun loppupuolella yhtäkkiä enää suostuneet toimimaan normaalisti, verenpaine kohosi, sydän hakkasi, enkä tiennyt mistä on kyse.

Samaan aikaan menetin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan todella nopeasti edenneelle sairaudelle. Hän oli ollut yksi elämäni luotettavimmista kallioista - rauhallinen, seesteinen, vankkumaton, lempeä, aina valmis auttamaan - ja olin kuvitellut, että niin olisi oleva aina. En osaa ymmärtää tätä menetystä vielä.

Edeltävän kuukauden aikana olen oppinut, jos nyt en paljon, niin ainakin jotakin, kropan ja mielen yhteisvaikutuksesta, tavastani reagoida eteen tuleviin tilanteisiin ja niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin ravintoon. Ehkä joskus osaan olla kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Nyt toivoisin vain, että jatkuva itsetarkkailu voisi jo loppua.

Elimistö palautuu hiljalleen, verenpaine on jo laskenut ja normaalit toiminnot alkavat sujua. Vieläkään en uskalla lähteä pitkälle lenkille tai vaikkapa kaupungille yksin, mutta tänään olin kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, ja sen jälkeen tuli ainakin hetkeksi selkeä ja hyvä olo. Elämä tuntui kääntyneen positiivisen puolelle. Yritän siis vetää kokemuksia yhteen kirjoittamalla, kun lihakset suostuvat istuma-asentoon eivätkä ajatukset enää harhaile missä sattuu.

Tämän kuluneen kuukauden aikana olen ollut tutkittavana niin Viitasaaren kuin Tampereenkin ensiavussa. Olen käynyt Hatanpään terveysaseman kiirepäivystyksessä ja maannut yhden kamalan lauantain Acutassa. Terveystalon yleislääkärikin tuli tutuksi. Sydänfilmejä on otettu neljä, verikokeita lukuisia. Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen, joita en toki silloin tunnistanut paniikkikohtauksiksi vaan todellakin luulin kuolevani, ja kerran olen joutunut  hälyttämään ambulanssinkin.

Välillä olin niin huonossa kunnossa, että muutaman askeleen ottaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minua on kuskattu pyörätuolissa keuhkoröntgeniinkin! Enimmäkseen päivät kuluivat olohuoneen sohvalla maaten. Yövalvomisia en halua edes muistella. Jalat tuntuivat olevan tulessa, kuuntelin verisuonteni jatkuvaa liikettä, vatsa nousi painamaan sydäntä, enkä pystynyt hengittämään rauhallisesti edes makuuasennossa.

Kaiken tämän ohessa pyöritin tietysti ahdistuneessa mielessä jatkuvasti kysymyksiä, mistä voisi olla kyse. Juttelin aika monen varmasti hyvää tarkoittavan ihmisen kanssa ja sain alkuun monenlaisia diagnooseja, kunnes kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Epämääräiset arvelut vain pahensivat oloa. Enkä tiennyt, mistä voisi saada apua. Pitäisikö kuitenkin mennä kardiologille vai sittenkin verisuonikirurgille? Entä jos on kyse syövästä, mihin silloin mennään?

Hatanpään yleislääkärille jonottamista toista kertaa en jaksanut edes ajatella. Onneksi yksityiseltä puolelta eli Terveystalosta löytyi lääkäri, joka vihdoin osasi toimia oikein. Hän kuunteli kertomustani oireistani, kyseli tarkkoja yksityiskohtia, tarkkaili olemustani ja tuntui olevan oikeasti kiinnostunut selvittämään vaivojeni syyn. Hän sulki rauhallisesti pois kaikki mieltäni vaivanneet kauhukuvat selittämällä asiallisesti, miksi oireeni eivät sovi sellaisiin taudinkuviin. Hänen mielestään tärkeintä ainakin aluksi olisi saada vatsa rauhoittumaan.

Vatsa, todellakin! Nyt vasta tajusin, miten hankalaksi vatsa oli tullut viimeisen kuukauden aikana:  mitkään vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle, ja vatsassa myllersi jatkuvasti. Itse olin tuijottanut vain verenpainelukemia, en ollut osannut ajatella, että verenpaine on oire jostain muusta. Pari verikoetta ja vatsaa rauhoittavat lääkkeet, niillä lähdettiin liikkeelle.

Vihdoinkin alkoi helpottaa. Joku tuntui ottavan vastuun tilanteesta, enää se ei ollut vain omaa painajaistani. Lääkäri soitti vielä kotiinkin parina päivänä, kyseli vointia ja antoi vielä ohjeita, mitä voisin tehdä oloani helpottaakseni (joogata kobraa! - ja sekin toimi!). Ja mikä tärkeintä, hän antoi oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos olo huononee.

Tunsin olevani hyvissä käsissä, ja silloinhan olokin väistämättä alkoi parantua. Vatsan rauhoittumisen myötä yöunet paranivat ja pienet kävelylenkit ulkona (aluksi kilometri oli tosi pitkä matka) alkoivat onnistua. Kuuntelin klassista musiikkia, venyttelin olohuoneen lattialla ja jaksoin jo kiinnostua kirjoistakin, kunhan ne eivät olleet synkkiä eikä niissä sairastettu.

Tällä ohjelmalla olen nyt alkanut pikku hiljaa voida paremmin. Liikunnan ja rentoutumisen lisäksi olen tehnyt pieniä muutoksia ruokavalioon, eli vähentänyt leivän, lihan ja kahvin osuutta entisestään. Kaikki kasvikset eivät sovi ärtyvän suolen oireyhtymää potevalle (sellainenkin diagnoosi on tehty muutama vuosi sitten), ja niitäkin yritän nyt vältellä. Tänään olin vihdoin Hatanpäällä ns. omalääkärillä (aika oli varattu jo tammikuussa!), joka määräsi vielä lisää verikokeita. Muuta hän ei osannut sanoa.

En siis tiedä vielä, ja voi olla etten koskaan tule tietämäänkään, mikä romahdutti kuntoni ja vointini. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka en tunnistanut stressin oireita, siitäkin voi olla kysymys. Paniikkikohtauksen tunnistan nyt, ja toivon todella, että sellaista ei tarvitsisi enää ikinä kokea.

Kohta kuukauden piina olisi ollut helposti ainakin lyhennettävissä, jos olisin saanut heti kokonaisvaltaista apua. Ei niin, kuin Acutan lääkäri teki, eli sulki pois sydänkohtauksen ja antoi neuvoksi ottaa yhteyttä omalääkäriin. Omalääkäriin, jolle olisin saanut soittoajan kuukauden päästä ja vastaanottoajan vielä myöhemmin! Surkuhupaisinta tässä on, ettei varsinaista omalääkärijärjestelmää edes ole enää. Minä kutsun omalääkäriksi sitä tiettyä lääkäriä, joka kyseisen järjestelmän aikana oli omalääkärini ja johon jollain tavalla olen oppinut luottamaan. Onnekkaasti kuitenkin yksityiseltä puolelta löytyi vastuuntuntoinen asiantuntija.

Suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään on kyllä luotto heikentynyt.

Rajoittunutta elämää

Kirjoitan vieläkin vasemmalla kädellä. Hitaasti ja hankalasti. Virheitä tulee koko ajan, isoja kirjaimia en onnistunut kerralla saamaan oikein ennen kuin opin tekemään sen caps lock päällä. Valokuvia en pysty ottamaan kuin alaspäin. Oikean käden asento täytyy miettiä istuessa, ylös noustessa, kävellessä ja makuuasennossa. Käsi ei nouse yhtään sivulle ja eteenkin vain noin kymmenen senttiä. Jos rasitan kättä liikaa, se kostautuu tuntien särkynä yöllä.

Saatoin tehdä virheen luottaessani alkuvaiheessa omaan hoitoon ja kuvitellessani, että vaiva menee nopeasti ohi. Tällaisia virhearvoita olen tehnyt ennenkin. Pikkuvaivoista saattaa tulla kuukausien riesa, jos ei osaa tai halua hankkiutua hoitoon. Milloinkahan opin sen?

Torstaina mökillä oli niin kurja olo, että Mies puoliksi pakotti soittamaan perjantaiaamuna terveyskeskukseen, jossa on kolmena päivänä viikossa lääkäripäivystys. Sain ajan heti aamulla, ja aika pikaisen tutkimuksen jälkeen lääkäri tuikkasi peräti kaksi kortisonipiikkiä olkapäähän (minusta ei ollut vastustelemaan) ja kehotti suurentamaan särkylääkkeen annostusta ja lepäämään.Väitti että viikon päästä pelaan jo golfia.

Siihen oli mukava uskoa. Nyt en ole ollenkaan varma arvion paikkansa pitävyydestä. Hetkellisen helpotuksen ja tulevaisuudenuskon jälkeen on mieliala vaihdellut apatiasta kiukkuiseen ärtymykseen ja alistumiseen. Mitään merkittävää edistymistä paranemisen suhteen ei ole tapahtunut.

Pojan rohkaisemana sain hetkeksi tarmoa ja varasin ajan fysioterapeutille, jonka pitäisi tietää olkapäävammoista. Vakuutusyhtiöön soittamiseenkin piti tulla Mieheltä aloite. Jotenkin omiin asioihin tarttuminen on tuntunut niin vaivalloiselta, vaikka kyse on ollut vain parista puhelinsoitosta. Taidan edelleen toivoa ihmeparanemista, en millään saata uskoa, että ikkunanpesusta voi seurata tällaista.

Siksi pakkasin viime viikolla mökille lähtiessä mukaan golf- ja kuntosalivarusteita ja kuvittelin itseni mustikkametsään ja rantasaunan löylyihin. Kaikki tuo on jäänyt tekemättä. Enimmäkseen olen istuskellut sisällä, lukenut kirjoja ja tuijottanut telkkaria. Sadepäivinä se on ihan ok tekemistä, mutta ei silti voi välttyä ajatukselta, että kallisarvoiset kesäpäivät valuvat hukkaan. Onneksi Mies on päässyt tekemään kaikenlaista sen lisäksi, että on palvellut minua väsymättä.

Säryn ja turtumuksen keskellä on onneksi ollut kirkkaitakin hetkiä. Ne kirjat ja muutama tv-ohjelma. Ylelle kiitos italialaisesta Isältä tyttärelle -sarjasta, jonka kolmatta osaa jo odotan. Ja tietysti Lontoon MM-kisoista. Minusta on vanhemmiten tainnut tulla melkein kunnon penkkiurheilija. Siis melkein: jos tarjolla olisi muuta mielekkäämpää tekemistä, eivät 400 metrin välierät kiinnostaisi.

Superruokaa ja pohdiskelua. Tuleekohan niillä kuntoon?

Tänään kauppareissulla tajusin olla tästä toistaiseksi viikon mittaisesta elämää rajoittaneesta kokemuksesta kiitollinenkin. Empatia ja ymmärrys kaikenlaisia vaivoja potevia kohtaan saattaa lisääntyä. Entistä paremmin ymmärrän, mikä merkitys terveydellä on ja miten helposti ja yllättäen sen voi menettää. Toimettomuus koettelee päätä ja ihmissuhteita mutta tarjoaa kasvun paikkoja.

Vasemmalla kädellä

Kiertäjäkalvosinoireyhtymä. Kamalan pitkä sana muistettavaksi ja varsinkin näpyteltäväksi pelkästään vasemman käden sormilla. Diagnoosi ei ole lääkärin vaan fiksun Pojan. Uskon häntä, koska oireet täsmäävät netissä kuvattuihin. Erityisesti ikääntyvän naisen vaiva.

Hoidon määräsin itse. Paitsi että eilen tuttu hieroja oli suositellut Miehelle, jonka välityksellä asiaa häneltä tiedustelin, ibuprofeiinikuuria. Särky oli eilen sellainen, että suostuin kokeilemaan lääkettä. Siihen asti olin yrittänyt selvitä Voltarenin voimalla. Kolmen pillerin jälkeen kipu ei enää hallitse elämää. Neljännen ottaminen iltapäivällä vähän jännittää: näilläkin pillereillä on ne kuuluisat sivuvaikutukset!

Muuten sitten ennen kaikkea lepuutusta kädelle. Eikä golfia, vaikka tänäänkin olisi mainio sää (nyyh)! Eikä mattopyykkiä, ikkunanpesua (siitä tämä ehkä tulikin), ei vatkaamista, marjojen poimimista eikä oikein mitään. Ei kirjan lukemista sängyssä. Ei kirjoitushommiakaan. Syön ja harjaan hiukset vasemmalla kädellä. Hankalien vaatteiden pukemisessa tarvitsen Miehen apua.

Toivottavasti tässä ei mene koko loppukesää kuitenkaan. Vielä olisi paljon kivoja juttuja tiedossa. Jotta vaiva ei tarttuisi tähän vasempaan käteenkin, lopetan lyhyeen.

Kuvat ovat Sara Hildenin museossa vielä kuukauden esillä olevasta Kimmo Kaivannon hienosta näyttelystä, jossa eilen hääpäivän (35!) kunniaksi poikkesimme. Sieltäkin tallentui käsien kuvia.

Lääketokkurassa

Otsikoksi valikoitui kamala sana. Se kuitenkin kuvaa parhaiten tämänpäiväistä olotilaani. Se on seurausta eilen illalla otetusta Mirtazapin Actavis 15mg -pilleristä, jonka varmuuden vuoksi puolitin ja pelolla pistin suuhuni. Varovaisuus oli tarpeen muttei riittänyt. Tämä päivä, joka piti viettää liikkuen tehokkaasti golfkentällä, siivoten kotona ja pakaten huomista mökkimatkaa varten, on mennyt oudossa horroksessa sohvalla.

Olen kärsinyt loppukevään lihaskivuista, jotka vaivaavat erityisesti levossa, ja sen vuoksi olen nukkunut todella huonosti. Syy-seuraussuhde voi toki olla toisinkin päin.

Vaivaa on yritetty selvittää yhdellä lääkärikäynnillä ja kolmella puhelulla lääkärin kanssa. Olen käynyt kolme kertaa verikokeissa ja eilen jopa keuhkoröntgenissä. Itse luulin, että vuosia vaivannut polymyalgia on uusinut, mutta se vaihtoehto on suljettu pois. Kaikkien kokeiden arvot ovat normaalit, eikä selitystä ole vielä löydetty.

Kurjaa oloa on tietysti yritetty helpottaa lääkityksellä. Välillä olen tuntenut itseni lääkefirmojen koekaniiniksi. Ikäväksi yllätykseksi itsellenikin olen joutunut toteamaan, että lääkkeet eivät ole terveellisiä. Kaikissa lääkkeissä on haittavaikutuksia, ja jostain syystä minä olen aina se yksi kymmenestä tai jopa tuhannesta, joka saa ne karvaasti ja kivuliaasti kokea.

Viime kesänä tulin varovaiseksi Arcoxia-nimisen tulehduskipulääkkeen kanssa, jota lääkäri oli määrännyt pieneen olkapäävammaan. Sen piti olla vatsaystävällinen ja pitkävaikutteisena Buranaa parempi vaihtoehto. Neljännen pillerin jälkeen jouduin lopettamaan lääkekuurin, kun olin kaksi kertaa saanut niin vaikeita sydänoireita, että luulin kuolevani. Silloin vasta luin tuoteselosteen, ja siellähän se luki: sydämentykytys ja rytmihäiriöt ovat yleisiä haittoja. Löytyi sieltä muitakin hoidon aikana kokemiani oireita kuten heitehuimaus, päänsärky ja ruoansulatushäiriöt.

Arcoxia opetti lukemaan tuoteselosteita! Mutta pakkohan se on uskaltaa kokeillakin, jos olo ei parane ilman lääkitystä.

Tänä keväänä olen huomannut, ettei Pronaxen-tulehduskipulääkekään sovi minulle. Neljä (taas!) pillleriä aiheutti vatsakivut, joiden takia taas vain makasin sohvalla, jouduin jättämään aterioita väliin ja mietin jopa Acutaan lähtöä. Vasta kun lääkkeet poistuivat elimistöstä, lakkasivat vatsakivut.

Prednisolon-kortisonista ei tule mitään tuntuvia tai näkyviä haittoja; sitäkin kokeiltiin lihaskipuihin, mutta kokeilu lopetettiin tuloksettomana. Samoin kävi Circadin-melatoniinivalmisteelle, joka ei tehonnut unettomuuteen eikä tietenkään poistanut kipujakaan.

Lääkkeet eivät sovi minulle! Pitäisi osata kemiaa, jotta saisi selville, mikä niissä mättää.

Ja nyt on sitten vuorossa tämä Mirtazapin, lääke, joka alunperin on kehitetty masennuksen hoitoon, mutta sittemmin huomattu hyväksi myös unihäiriöiden hoidossa. Lääkäri toivoi sen takaavan hyvän, katkeamattoman unen, jonka jälkeen herää levänneenä ja virkeänä.

Olen kyllä levännyt, mutta en ole tainnut herätä vieläkään, vaikka kello on yli kolme iltapäivällä. Ihmeesti pystyn jo tuottamaan tekstiä, mutta pää ja ulkoinenkin olemus ovat vielä puoliunessa. Horros, väsymys ja uneliaisuus mainitaan tämän lääkkeen yleisiksi haitoiksi. Eikä tunnu kivalta odottaa niitä muita haittavaikutuksia: ruokahalun lisääntyminen ja painon nousu sekä kipu nivelissä ja lihaksissa. Juuri kun olen saanut painoa vähän pudotettua, ja lihaskivuistahan piti päästä eroon eikä pahentaa niitä!

Hulluinta tässä on se, että kaikki nämä lääkekokeilut tietysti maksavat. Miksi ei ole olemassa pieniä, muutaman pillerin lääkepakkauksia, joilla voisi kokeilla, sopiiko lääke itselle ja onko sillä vaikutusta? On mieletöntä tuhlausta joutua avaamaan 30 kappaleen kallis paketti ja käyttää siitä vain pari pilleriä. Lääketehtaat ja apteekit rikastuvat, sairas kuluttaja köyhtyy - eikä välttämättä edes parane.

Kun olen 85

"Tukka ja hampaat kerran kun pois multa putoaa, saanko sulta vielä hellän kuiskauksen, kun mä oikein kuulekaan en…”,

lauloi Robin (ei se 17-vuotias) suomeksi Beatles-hittiä When I`m sixty-four vuonna 1967. Silloin oli tapana tehdä ulkomaisista hiteistä suomalaiset versiot ja silloin ilmeisesti oikeasti ajateltiin, että 64-vuotias ihminen on todella vanha.

Kyllä maailma on muuttunut! Aika moni sukulaisistani ja tuttavistani on jo päässyt tuohon korkeaan ikään (minä en vielä :)) ja sen ylikin, eikä tulisi mieleenikään pitää heitä vanhoina. Oikea vanhuushan alkaa joskus kahdeksankympin jälkeen, jos silloinkaan - ajatelkaapa vaikka Aira Samulinia. Siitä vanhuudesta olen viime aikoina huolestunut.

Luin nimittäin Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois (2013), jossa hän uskottavasti, koskettavasti, vakuuttavasti ja pelottavasti kertoo Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä ja muutaman muunkin erilaisia dementian muotoja potevan ihmisen tarinan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti näkökulma on kirjailijan äidin, jonka silmin Kanto kuvaa sairastuneen ihmisen epätietoista elämää. Kirjan toisessa Kertomuksia Mikä-mikä-maasta -osassa on useita todellisuuspohjaisia kertomuksia erilaisista ihmisistä, kohtaloista ja tilanteista, joihin potilaat ja heidän omaisensa joutuvat. Kirjailijan omat kokemukset löytyvät kolmannesta osasta Elämässäni on musta aukko.

Vaikka kirjaa lukiessa saa välillä hysteerisiä naurukohtauksia, jää päällimmäiseksi suru ja pelko. 

Kuinka ihminen voikaan muuttua, kun hänen aivonsa sairastuvat! Ja kuinka yleistä sairastuminen onkaan: yli 85-vuotiaista kolmannes tai jopa puolet sairastaa jonkinasteista dementiaa, kerrotaan kirjassa. Eikä sitä ehkäistä sudokuilla, ristisanoilla tai terveellisillä elämäntavoilla. 

"Alzheimer on lempeä sairastuneelle mutta ankara omaiselle"

"Taudin edetessä sairastunut menettää sairaudentunnon ja lakkaa tiedostamasta oireitaan. Läheisellä ei tätä armoa ole." Kirjassa kuvatut omaisten kokemukset ovat järisyttävää luettavaa. Miten he jaksavat päivästä, viikosta, vuodesta toiseen kantaa huolta vanhuksesta, joka ei muista, ei kiitä, ei osaa eikä tunne? 

Rehellisesti Anneli Kanto kuvaa myös omia tuntemuksiaan äitinsä sairauden edetessä.

Pienen savolaiskunnan kahvilassa istuu vanha mies, kättelee kahvilaan tulevat asiakkaat, hymyilee ja höpöttää, kertoo jokaiselle olevansa kotoisin Kuopiosta. Muut asiakkaat eivät hämmenny, ovat ehkä tavanneet miehen ennenkin, ja minäkin rauhoitun, kun huomaan hänen olevan liikkeellä hoitajan kanssa. Pihalta hän vielä huikkaa kovalla äänellä: "Minulla on hyvä mieli!" 

Missä kunnossa minun aivoni ovat, kun olen 85? Jos olen yksi heistä, jotka dementoituvat, millainen taakka olen omaisilleni, joiden on valitettavasti pakko ottaa tilanteeseen kantaa jollakin tavalla? Miten käyttäydyn? Tuleeko minusta aggressiivinen, törkeitä puhuva, karkaileva ja toisia syyttelevä? Millaiset asiat minun sairaissa aivoissani ovat pinnalla? 

Ikävästi käyttäytyvän vanhuksen vaihtoehto lienee todennäköisempi kuin hyväntuulisen savolaisen. Varoitan jo etukäteen. Lukekaa Anneli Kannon kirja hyvissä ajoin, niin ehkä jaksatte ja ymmärrätte paremmin.