Onko Hervanta hyvä vai paha paikka?

Suurimmassa osassa tamperelaisia sana Hervanta herättää monenlaisia ajatuksia. Veikkaan, että omalla ikäpolvellani ne ovat useimmiten miinusmerkkisiä. Pidämme Hervantaa vähän kolkkona, ankeana, jopa pelottavana ja väkivaltaisena tai ainakin ongelmaisena kaupunginosana. En ole koskaan haaveillut asuvani Hervannassa.

Hikipedia, "sisällyksetön luulosanakirja", on samoilla linjoilla:

"Hervanta on Tampereella sijaitseva hyvin ankea betonilähiö, joka on kehittynyt ajan mittaan merkittävästi slummista ghetoksi, joka toimii myös Tampereen pääkaupunkina. Huhutaan, että Hervannan suunnitteli joukko LSD-pöllyssä olleita arkkitehteja. Hervanta johtaa pohjoisenpallonpuoliskon rikostilastoja ylivoimaisesti."

Lauantaina tehtiin syyssiivous ennakkoluuloille ja mentiin katsomaan, miltä Hervanta nykyään näyttää. Viime aikoina Hervannasta on nimittäin nähty lähinnä kirjasto, kauppakeskus Duon Lidl ja Onnibussin pysäkki. Kaikki em. paikat löytyvät muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Hervanta on sentään aika iso paikka.

Hervannassa asuu tätä nykyä melkein 25 000 ihmistä, enemmän kuin vaikkapa Iisalmen, Kemin tai Valkeakosken kaupungeissa. Tuskin heitä on sinne väkisin raahattu?

Varsinaisen syyn Hervannan-vierailulle antoi kirjailija Seppo Jokinen, jolle Hervanta on todella tärkeä paikka. Melkein kaikissa hänen dekkareissaan Hervanta on ainakin jotenkin esillä ellei se ole peräti teoksen tärkein tapahtumapaikka.

Jokisen päähenkilö on tamperelainen poliisi, rikososaston väkivaltajaoksen komisario Sakari Koskinen. Jokisen uusimmassa Rahtari-teoksessa (2016) Koskinen katselee Hervantaa 16-kerroksisen Matrix-talon parvekkeelta  ja suorastaan herkistyy.

Teknillisen yliopiston kampusalue esiintyy kirjassa ja sinne mekin suunnistimme, emme kuitenkaan suorinta tietä vaan Ruskon teollisuusalueen kautta. Kiitolinjan (eli Kaukokiito-yrityksen) pihasta löytyy kirjan alkupuolella ruumis ja ne rekatkin piti nähdä. Nyt alue oli hiljainen, portti kiinni eikä missään näkynyt poliisin poliisia.

Lokakuisena lauantaina myös kampusalueen pihapiiri oli autio ja avara. On kuitenkin helppo kuvitella piha täyteen nuorisoa, nurmialueille ja uuden hienon Kampusareenan portaille ryhmiä läppäreineen, kirjoineen (vieläkö kirjoja käytetään?), eväineen. Kevätaurinko houkutellee ulos toisin kuin kolea ja tuulinen lokakuun sää. 

Jokisen 21. poliisiromaanissa syksy on vielä pidemmällä. Kirjan alussa Jokinen intoutuu itselleen lähes poikkeukselliseen kuvakieleen kuvaillessaan kurjaa säätä, josta Koskinen pitää.  

”Talvi alkoi Tampereella maanantaina marraskuun yhdeksäs. Lumi leijaili taivaalta isoina märkinä hiutaleina. Ne näyttivät höyhennetyn enkelin untuvilta."

Me pakenemme tuulta sisätiloihin ja löydämme opiskelijaravintolan, jonka lounasjono on pitkä kuin nälkävuosi (huono vertaus, tiedän). Jonotamme ruoka-annokset, saamme käyttöömme pienen kabinettitilan ja käymme ruotimaan Jokisen romaania. Kirjapiiri on tullut tapahtumien ytimeen! 

Aterian jälkeen hypätään autoihin ja ajetaan Suolijärven parkkipaikalle. Sieltä lähtee neljän ja puolen kilometrin patikkareitti järven ympäri. Tarkoitus on vielä eläytyä romaanin alkuun, jossa ensimmäinen ruumis on näissä maisemissa sauvakävelylenkillä ollut eläkkeellä oleva opettaja. Valitsemme ihan rannassa kulkevan vaativamman ns. pitkospuureitin, vaikka opettaja onkin todennäköisesti kulkenut hiekkatiellä.  

Valinta kannattaa. Unohdamme Koskisen, unohdamme murhat ja muut rikokset ja ennen kaikkea unohdamme kaupungin, vaikka se on ihan selkämme takana. Polku mutkittelee, suo tuoksuu, aurinko lämmittää. Välillä kiipeämme ylös jyrkkää rinnettä ja muistelen Hossan ja Kuusamon maisemia. Näin lähellä Tamperetta näin hienoa luontoa! 

Paluumatkalla tehdään vielä kiertoajelu Näyttelijänkadulla, sekin Koskiselle tärkeää seutua. Sielläkin on rauhallista ja viihtyisää; omakotitalo- ja rivitaloalueella voisi hyvinkin kuvitella asuvansa. (Tai sitten siellä Matrixissa...).

Kotona totean mielikuvieni Hervannasta saaneen ihan uusia ulottuvuuksia.