Jäähyväisiä

Pienen omenapuumme sato on vielä puussa.

Mökkinaapuri halusi ravistella kolmesta omenapuustaan meille hillo-omenat. Nyt ne porisevat hellalla ja makea tuoksu leviää kaikkialle. Pian valmis hillo päätyy pakastusrasioihin ja niille yritetään löytää koloset aika täydestä pakastimesta. Siellä ne odottavat pikkupoikia, jotka saavat aamupuroihinsa maustetta, kun seuraavan kerran täällä mökillä vierailevat. Ja vaikka tuoksu on makea, hilloon ei ole tarvinnut lisätä yhtään sokeria (tiedoksi vanhemmille).

Samalla kun pienesti puuhastellaan, jätetään jäähyväisiä kesälle.

Aamu on viileä ja sisällä viivytään pidempään kuin kesäaamuna. Poiketaan pihassa puolukassa, keitetään puolukoista puuro. Se pitempi lenkki metsäpolkua hakkuuaukion ylämäkeen ja näköalapaikalle sujuu reippaasti raikkaassa syyssäässä. Aurinko laskee aikaisemmin ja eri paikkaan kuin kolme viikkoa sitten. Ranta värjäytyy hetkeksi lämpimän oranssinpunaiseksi, sitten tulee hämärä ja pian ilta pimenee. Huomenna lämmitetään vielä rantasauna ja kastetaan varpaat järveen (ehkä). Tänään istutaan iltaa sisällä ja katsotaan Vain elämää.

Ranta kylpee vielä laskevan auringon valossa ja vaihtaa väriä mielensä mukaan.

Samaan aikaan laiturin toisella puolella näyttää ihan erilaiselta.

Tällä viikolla olen jättänyt ajatuksen tasolla jäähyväisiä teatterin legendoille, suurmiehille, jättiläisille, kuten yksi ystävä luonnehti, kun maanantaina tuli tieto ohjaaja Kalle Holmbergin ja näyttelijä Pekka Valkeejärven kuolemasta.

Holmbergin kausi Turun kaupunginteatterissa kaukaisella 70-luvulla jätti lähtemättömän jäljen ja muokkasi käsitystä siitä, millaisella intohimolla työhön pitäisi suhtautua. Seitsemän veljeksen tv-taltiointi tuli katsottua kymmeniä kertoja; osasin repliikit ulkoa, rakastin veljesten nuoruutta, hulluutta, sekoilua, kasvua ja lopulta järkiintymistäkin.

Holmberg osasi siirtää oman kirkkaan näkemyksensä näyttelijöiden kautta katsojan päähän. Rauta-ajankin kuvat ovat syöpyneet alitajuntaan eivätkä sieltä lähde, vaikka televisiosarjasta on kulunut jo yli 30 vuotta. Holmberg uskalsi tarttua isoihin töihin ja tehdä ne eri tavalla kuin kukaan häntä ennen.

Pekka Valkeejärven, nuoren miehen, kuolemaa oli ensin vaikea uskoa. Hänhän on se Canthin Anna-Liisan Mikko, se rehvakas entinen renki, joka vaatii omaansa ja jonka käsitys rakkaudesta on lihallisempi ja intohimoisempi kuin siloposkisen "parrattoman " Johanneksen. Hän on ikuinen paha poika. Tämäkin tv-elokuva tuli niin tutuksi, että varmaan vieläkin pystyisin sanomaan, mitä Mikko seuraavaksi tekee tai sanoo. Mikko tuli jopa uniin. Kaikissa rooleissaan - ja niitä on monta ja ne on hyvin tehty - muistin hänet ensin Mikkona, ennen kuin hän muuttui oikeaksi roolihenkilökseen.

Kolmas suomalaisen teatterin kuuluisa vaikuttaja, Jouko Turkka, kuoli jo aikaisemmin kesällä. Aina kun kuljen Pirkkalassa hänen kotitalonsa ohi, ajattelen sitä palavasilmäistä miestä, joka voimiensa päivinä kiihkeästi uudisti teatteria ja näyttelijäntyötä. Hänenkin työnsä jää varmasti elämään.