Joskus matalapaine vain iskee, aina siihen ei tarvita muuta kuin yksi huonosti nukuttu yö. Tai yksi kolmen tunnin kokous vanhan tehdasrakennuksen ikkunattomassa tilassa. Näiden asioiden yhteisvaikutus on massiivinen voimattomuus, lihassärky, sameat silmät ja huonovointisuuden tunne. Sekä surkea tunne siitä, että tällaista ikääntyminen on. Turhaan yritän räpiköidä nuorten riennoissa!
Miten ravistaa yltään raskas olo, saada edes vähän valoa tähän synkkään mieleen?
Jos auringonpaistetta katselee vain ikkunan läpi, olo vain pahenee. Täytyy pakottaa itsensä ulos, ottaa se kuuluisa ensimmäinen askel. Ja sitten vain kävellä, kävellä, kävellä.
Paha olo tulee vieläkin aaltoina, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta alkaa mahtua aaltojen sekaan. Puiston vaahterarivi, keltaisen ja oranssin sävyt, ruohokin on vihreää! Maailmassa on muitakin värejä kuin harmaa, vielä ei olla marraskuussa.
Sitä ei auta ajatella - marraskuuta - sitten voimat taas valahtavat. Tietoisesti katse ylös, taivaan sineen ja poutapilviin.
Poikkean mielijohteesta soittamaan ystävän ovikelloa, kun muistan, että meillä tarvittaisiin omenaporaa eikä lähikaupoista löydy. Siellä ei olla kotona. Onneksi, ajattelen, kun tajuan olevani kuin Solsidanin Ove, aina lainaamassa jotain. Viimeksi enkelinsiivet, nyt omenapora. Ovatkohan keksineet yhteyden minun ja Oven välillä? Minulla sentään on tapana palauttaa lainaamani toisin kuin Ovella, mutta silti.
Nyt jo vähän hymyilyttää, eihän tämä elämä nyt niin vakavaa pitäisi olla, että yksi yö ja yksi kokous saavat ihmisen sairaaksi. Ei varsinkaan nyt, kun voi aika lailla itse vaikuttaa tekemisiinsä.
Yli tunnin lenkin jälkeen otan kotona terassilla vielä voima-asennon: kädet lanteille, hyvä ryhti ja kaksi minuuttia syvää hengitystä. Kyllä se tästä taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti