Poikien leikit

Kahtena peräkkäisenä perjantaina olen ollut etuoikeutetussa asemassa. Olen päässyt seuraamaan ns. hyvän perheen poikien leikkejä, osallistumaan niihin ja ehkä pikkuisen jopa vaikuttamaankin siihen, mitä ja miten leikitään. Pojat ovat vasta neljä ja yksi, eli ei puhuta vielä isojen poikien leikeistä, vaan hurjan nopeasti kasvavien ja kehittyvien lasten leikeistä.

Ensin pitää selventää hyvän perheen käsitettä. Tarkoitan sillä perhettä, jossa lapset otetaan vakavasti joka tilanteessa. Lapsiin satsataan (kohtuudella), lapsia kasvatetaan ja lapsille annetaan monenlaisia virikkeitä. Lapset opetetaan käyttäytymään, heitä kuunnellaan, heillä on aina paikka kaikessa tekemisessä, vaikkapa yhteisessä ruokapöydässä. Lasten kanssa keskustellaan ja jatkuvaan miksi?-kysymystulvaan jaksetaan vastata. Lapset oppivat ottamaan huomioon myös toiset ihmiset. Tällaisia perheitä on varmaan nyky-Suomessa enemmistö perheistä (enhän ole turhan optimistinen?).

Nämä kaksi esimerkkipoikaa imevät kaiken kuin imupaperi (vertaus, jonka vanhempi sukupolvi ymmärtää), se on käynyt hyvin selväksi. Ja lapsien persoonallisuuserot ja -yhtäläisyydet ovat hämmentävän selviä pienestä pitäen, ainakin näiden kahden kohdalla.

Pojilla on vahva oma tahto, jonka kanssa kamppaillaan aika usein. Aina silloin, kun on aika lähteä ulos tai ulkoa sisälle, ollaan ensin ihan eri mieltä, sitten neuvotellaan ja vihdoin päästään haluttuun lopputulokseen. Ja ihan totta, useimmiten se käy lman että kukaan korottaa ääntään, menettää malttiaan tai käskyttää. Tämä tuli todistettua viimeksi eilen. Nelivuotias ehdotti itse, kun mummon hermo oli jo pikkuisen koetuksella, että sovitaanko niin, että hän leikkii vielä vähän ja sitten kun mummo tulee sanomaan, että lähdetään, hän lähtee. Ja se toimi!

Nelivuotias on selvästi jo sisäistänyt perheen toimintamallin: neuvottelu, vaihtoehtojen tarjoaminen ja oma valinta toimivat selvästi paremmin, kuin jos aikuinen vain päättäisi lapsen puolesta. Vuoden vanha tyytyy enimmäkseen aikuisen tahtoon, paitsi jos hän haluaa jekuttaa tai haluaa syödä samoja herkkuja kuin isommat tai leikkiä samoilla tavaroilla kuin isoveli. Yleensä hän iloisesti hymyillen tekee niin kuin aikuinen pyytää tai toivoo: antaa tutin pois, tuo vaipan, nukahtaa rattaisiin heti kun lähdetään liikkeelle.

Mielikuvituksella on myös mahtava voima. Jos kävely etenee mummon mielestä liian hitaasti (ne ainaiset aikataulut!), ei tarvitse kuin ottaa avuksi navigaattori (puistosta löytynyt puunoksa), joka antaa ohjeita, ja pikkumies kipittää innoissaan eteenpäin.

Onneksi välillä on aikaa oikeasti pysähtyä ihmettelemään ja tutkimaan kaikkea ihmeellistä ja kummallista, mitä matkan varrelle sattuu. "Minä olen tutkija", ilmoittaa nelivuotias ja käy kurkistamassa kadun varrella olevan talon pihassa kummallisia kivirakennelmia, joita hän ei ole aiemmin nähnyt. Tutkijan roolissa hän selvittää myös katuvalaisinpylväässä olevan T-kirjaimen merkityksen.

Kaiken tämän vielä ymmärtää ja sitä seuraa hämmästyksen sekaisella ihastuksella, mutta ne autot, ne autot! Ja oikeastaan kaiken maailman koneet. Miten voi olla, että jo yksivuotias on niin innoissaan koneista? Puhetta ei vielä tule, mutta pärinää kyllä. Ja ensimmäiseksi suunnataan autoja kohti, vaikka tarjolla olisi muitakin leluja.

Isommalla veljellä on melkoinen kokoelma erilaisia leikkikoneita ja valtava tietämys erilaisista koneista, niiden käyttötarkoituksesta ja toiminnasta. Ja pikkuveljellä on valtava halu osallistua leikkiin. Konflikteilta ei aina voi välttyä, mutta yhtään kunnon riitaa tai tappelua en ole vielä ollut todistamassa.

Possujunarata helsinkiläisen askartelukaupan ikkunassa pysäytti neljävuotiaan pitkäksi aikaa ja sai nimen "isoisjunarata" erotuksena pienempikokoisista pienoisjunaradoista. Sitä piti päästä katsomaan vielä paluumatkallakin.

Tiedoksi, että isokokoista betoniautoa neljävuotiaalla ei vielä ole. Se pitäisi kuulemma saada syntymäpäivälahjaksi. 

Onko tämä konekiinnostus opittua eli seuraako yksivuotias isoveljen jalanjäljissä? Miksi autot ja junat, kaivinkoneet, nosturit, lentokoneet - kaikki ne koneet, joille mummolla ei ole nimeä, mutta jotka nelivuotias kevyesti esittelee, kiinnostavat pikkupoikia niin kovasti? Poikien isä ei ole mikään koneintoilija eli sellaisesta mallioppimisesta ei ole kyse. Mutta kun isoveljen kiinnostus aikanaan huomattiin, sitä on sitten perheessä tuettu kaikin tavoin.

Miksi nuket ja kotileikit eivät innosta? Pojilla on pikkuhella astioineen, mutta aika harvoin sillä näyttää olevan käyttöä. Mieluummin rakennellaan junaratoja, lennetään avaruuteeen, kaivetaan kuoppia, lanataan teitä.

Ja sitten pojat painivat. Aikuisen (ainakin mummon) silmiin touhu näyttää joskus todella vaaralliselta, mutta jotenkin nelivuotias osaa ilmeisesti ottaa huomioon pikkuveljen koon ja taidot.

Ampuminen, rosvo ja poliisi ovat ihan viime aikoina tulleet nelivuotiaan leikkeihin. Olisiko päiväkodin kavereiden vaikutusta? Eilenkin meidän piti leikkiä puistossa rosvoleikkiä, joka meni niin, että mummon nukkuessa rosvo vei mummon tavarat (puistosta kerätyt oksat). Sittten mummon piti soittaa poliisille, joka tuli ottamaan rosvoa kiinni. Rosvo pantiin vankilaan ja kun hän vapautui, hän tuli uudestaan ryöstämään mummon tavarat.

Tämän lapsi opetti mummolle. Mummo puolestaan opetti lapselle, mitä tarkoittaa kokous. Kun nelivuotias kysyi asiaa, niin pidettiin esimerkkikokous (aiheena puiston roskis - nelivuotiaan ehdotus) ja sitten hän halusi pitää toisen kokouksen, jossa hän oli puheenjohtajana. Ja se meni ihan oikeiden nuottien mukaan; päätöksiä nuijittiin pöytään niin kuin pitää.

Tasa-arvoinen, jopa sukupuoleton kasvatus on nykyään vaatimuksena. Tyttöjä ja poikia pitäisi kohdella samalla tavalla. Mutta tärkeää on myös kuunnella lasta ja hänen herkkyyskausiaan. Sille ei kai vain voi mitään, että leikissä pojat ampuvat ja sitten joku kuolee. Vai voiko? Sitä en tiedä, ampuvatko tytötkin.

Poikien seuraavalla mummolavierailulla aion tehdä kokeen. Laitan valmiiksi esille varastossa olevat barbiet ja ponyt, nuket, nukenvaatteet ja -vaunut. Katsotaan, näkeekö niitä kukaan vai vaaditaanko heti pikkulegoja.

Tässä yhteinen ihastuksemme, jota neljävuotias ei katutasosta ihan heti huomannut.