Kenen haaveita haaveilen?

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä, kuinka pitkäaikainen kestohaave ulkomailla asumisesta muuttuikin avaran järven rannalla, rmäntymetsän keskellä olevaksi mökiksi. Kun sitä haavetta on eletty todeksi kolmatta vuotta, voin taas todeta, ettei haaveilu suinkaan loppunut.

Isojen elämänmuutosten, vaikkapa eläkkeelle jäämisen aikaan, on hyvä, jos mielessä on jonkinlainen suunta sille tielle, jota haluaa lähteä kulkemaan. Mitä kirkkaammaksi haavekuvansa on saanut, sitä helpommin haaveesta tulee totta. Epämääräiset kuvitelmat ja toiveet tahtovat jäädä vain tyytymättömyyttä aiheuttaviksi möhkäleiksi tien varrelle. Ne kaihertavat mielessä, eikä niistä tunnu saavan otetta.

Näistä portaista ei tarvitse enää haaveilla.

Tästä emme osanneet uneksia: mökkitöihin liittyy katon puhdistaminen sammaleesta. Melkoinen urakka!

Aika usein meidän tavallisten ihmisten haaveet liittyvät asumiseen. Kotona on aina jotakin parannettavaa, isoa tai pientä remontti- tai hankintatarvetta. Lottovoitolle on selvät kohteet.

Niin minäkin tekisin, jos jostakin tupsahtaisi tilille yllätysrahaa. Palkkaisin sisustussuunníttelijan, jonka kanssa olisi mukava suunnitella ja toteuttaa uudistuksia kaupunkikotiin. Mökille tehtäisiin isompi remontti ja jos rahaa tulisi tarpeeksi, voitaisiin vaikka vähän laajentaa. Makuuhuoneita voisi olla enemmänkin.

Ovatko nämä todella minun haaveitani? Aika latteilta tuntuvat nyt kirjoitettuina. Enkö pysty parempaan? Vaatiiko haaveen toteuttaminen sen lottovoiton? Jos, niin sittenhän voin suosiolla luovuttaa!

Sisustuslehtien parissa on helppo haaveilla. Tai sitten niiden lukeminen tekee tyytymättömäksi omaan elämään.

Omien haaveiden tunnistaminen ei olekaan välttämättä helppo juttu. Miksi minun pitää haaveilla mökkiremontista, kelpaahan tämä näinkin? Olenko lukenut liikaa naistenlehtiä ja katsonut turhia sisustusohjelmia? Yritänkö suotta olla muka ajassa mukana tai peräti näyttää tuttaville, että kyllä meillä osataan?

Ulkomaailman vaikutteet (taitavat markkinointikoneistot) ja oman sisäisen maailman unelmat sekoittuvat niin, ettei ehkä osaakaan sanoa, miksi haaveilee juuri sellaisesta sohvasta tai ruokapöydästä tai maisemasta. Kun neljävuotias sanoo haaveilevansa omasta pihasta ja omasta trampasta, kertooko hän kuitenkin sen, mistä vanhemmat haaveilevat? Paitsi jos tietää kuten neljävuotias, että siinä haaveiden pihassa pitää olla salaisia käytäviä ja niiden päässä aarre.

Olen päässyt aika läheltä seuraamaan, kuinka perusteellista mietintää asuntohaaveen toteuttaminen vaatii. Ei riitä, että tietää suunnilleen, minkäkokoista ja -hintaista asuntoa on hakemassa. Pitää olla varma, että myös tulevan kodin lähiympäristö miellyttää vielä vuosien, ehkä vuosikymmenienkin päästä. Asunnossa pitää olla potentiaalia, sitä pitää voida muokata omiin muutttuviin tarpeisiin, ja sen pitäisi toki mielellään myös säilyttää arvonsa. Pitää osata siis vähän ennustaakin.

Jos noihin kysymyksiin osaa edes jollakin tasolla vastata, sitten voinee luottaa tunteeseen. Siihen tunteeseen, minkä perusteella aika moni asunnonostaja kotinsa hankkii: hän tietää tulleensa kotiin.

Hopeapajun alle, kivisille tuoleille Keiteleen rannalle voi istahtaa haaveilemaan isommistakin asioista.

Niin kai se on muidenkin haaveiden kohdalla. Tunne siitä että tämä on hyvä, tämä on oikein, täytyy riittää.

Mutta toivottavasti pelkät asumishaaveet eivät riitä kenellekään. Itsekin yritän vielä haaveilla jostakin muutoksesta, kehityksestä, uuden oppimisesta. Niistä haaveista jatkossa!