Pikkuveljellä kuitenkin on sisällään kello. Se sanelee ruokailut ja nukkumiset aika tarkasti. Jos aikuinen osaa tarkkailla sitä kelloa, on yksivuotiaan elämä tasapainossa. Eli kun pikkumies alkaa kiivetä syöttötuoliinsa, se todellakin tarkoittaa, että on välipalan aika. Ja kun pikku nyrkit hierovat silmiä, on paras pistää poika petiin tai vaunuihin, joissa uni tulee hetkessä houkuttelematta. Hämmentävää on, että nämä toimet tapahtuvat joka päivä aika tarkkaan samaan aikaan, siis tämän aikuisten kellon mukaan.
Mutta miten yhdistetään nämä kaksi maailmaa: kellon tarkka ja kelloton? Ja miten tehdään se niin, että molemmat ovat tyytyväisiä, kokevat että heitä kuunnellaan ja että heidän tarpeensa ovat tärkeitä, ilman että toinen joutuu aina joustamaan?
Aikuisen tehtävä on tasapainoilla tässä välissä. Mielellään tietysti niin, ettei aikuinen menetä hermojaan, että tunnelma säilyy hyvänä.
Kotona tehtävä on suhteellisen helppo. Sitten kun lähdetään kotoa pois, haasteet kasvavat.
Menimme eilen poikien kanssa lounaalle kahvilaan, jonka lounasaika on 11-13 ja jonne on jonkin verran kävelymatkaa. Tavoite oli päästä matkaan heti yksivuotiaan herättyä aamupäiväunilta, niin että voisimme nauttia rauhassa sekä matkasta että lounaasta. Vanhasta kokemuksesta tiesimme, että matkallakin on syytä varautua lukemattomiin pysähdyksiin.
Yksivuotiaan osalta kaikki meni suunnitelmien mukaan. Neljävuotias ei ollut yhtään innostunut pukemisesta eikä mistään, mikä olisi edistänyt ulos lähtöä. Hauskat (aikuisen mielestä) houkuttelut eivät purreet, niille vain naurettiin. Tiukka puhekaan ei tehonnut, ei vetoaminen lounasajan loppumiseen, ei edes se, että valmis pikkuveli lähti papan kanssa edeltä. Tunnelma alkoi kiristyä, mummo sortui jo uhkailemaan lähtevänsä pian yksin. Tosi noloa.
Yhtäkkiä mieli vain muuttui, vaatteet sujahtivat päälle pikavauhtia ja hetkessä oltiin ulkona. Lounaalle ehdittiin ajoissa, vaikka matkalla toki piti hoputtaa muutaman kerran, ihan kaikkea ei voitu pysähtyä ihmettelemään vaikka mieli teki.
Lounaspaikka on siitä mukava, että siellä on yleensä muitakin lapsia ja leikkitilaa, jossa on hauska viivähtää hetki sulattelemassa ruokaa. Tai hetki ja hetki. Aikuiselle riittäisi lyhyempikin tuokio, lapset haluavat juosta ja tutkia paikkoja ja leluja aina vain uudelleen ja uudelleen. Täydellä vatsalla pinna ei kiristy ja lasten kanssa on kiva touhuta.
Kotimatkalle päästiin lähtemään kohtuullisessa ajassa, mutta vauhti pysähtyi kahvilan pihaan, josta löytyi pieni kasa lunta. Pihasta ei liikuttu eteenpäin, ei vaikka aikuiset yrittivät mitä. Ja taas se kello alkoi käydä aikuisen päässä: pikkuveljen täytyy kohta saada välipalaa, kuiva vaippa ja päiväunet. Ja kotiin on vielä käveltävä.
Papan oli otettava neljävuotiasta kädestä ja sanottava, että nyt mennään, kun mikään muu ei näyttänyt tehoavan. Sitten käytiin keskustelua siitä, kuka saa määrätä ja miksi ja miksi muitakin on kuunneltava ja miksei voida tehdä vain sitä, mitä neljävuotias haluaa.
Onneksi pikkuveli on sopeutuvaista sorttia ja kuunteli toisten sanailua rauhallisena. Ja onneksi isoveli sai ihan omaa aikaa ja jakamatonta huomiota isovanhemmilta, kun pikkuveli veteli kotiin päästyään pitkät päiväunet.
Rauhallinen parituntinen teki hyvää kaikille. Sitten aikuiset jaksoivat taas tuomaroida lasten leikkejä, joissa on nyt se vaihe, että isomman mielestä pienempi hajottaa ja sotkee eikä saisi tulla mukaan, ja pienemmän mielestä kaikki mitä isoveli tekee näyttää tosi kiinnostavalta. Vain yhden pienen orastavan kiukkukohtauksen jouduimme todistamaan, mutta onneksi siitä selvittiin neuvottelemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti