Miksi Iso-D ei innosta?

Musiikkidokumentteja tulee tänä syksynä liukuhihnalta. Viime viikolla Beatles, joulukuun alussa Eput ja nyt on ajankohtainen Danny. Apulannasta kerrottiin aiemmin syksyllä draamaelokuvan keinoin, Danny-elokuva on perinteistä dokumenttia.

Itselläni oli aika lailla ennakko-odotuksia; Beatles-dokumentti oli palauttanut mieleen nuoruuden ja näyttänyt, miten hyvä musiikkidokumentti vetoaa tunteisiin.

Samaan aikaan Beatlesien hurjan maailmanvalloituksen kanssa valloitti suomalaisia tanssilavoja näillä kulmilla uudenlainen nuorisomusiikki, jota Danny teki tunnetuksi. Beatlesit tekivät vaikutuksen musiikillaan ja persoonillaan, Danny mitä mielikuvituksellisemmilla show-kiertueillaan. Enkä halua nyt vähätellä Ilkka Lipsasen laulutaitoja.

"Toisien kanssa kun sä tanssit, niin aina levy silloin soi kauan",  "Polttaa, kesäkatu miestä, kosteaa höyryä nousee tiestä", "Seitsemän kertaa seitsemän, koetellut on koura kohtalon", "Tuuliviiri yllä talon katon, monelta se huomaamatta jää" , "Vähän ennen kyyneleitä jokin merkki mulle anna sanaton" ja niin edelleen. Lukuisat Dannyn lauluista ovat mielen pohjalla, ei tarvitse kuin vähän sohaista ja ääni, joka aikanaan sai jotain liikkeelle, alkaa soida.

Mutta tämä uusi dokumentti, se ei soi eikä herätä oikein tunteitakaan, vaikka on kyse ilmiöstä, joka kuuluu vahvasti omaan nuoruuteeni. Olen jopa ollut seuraamassa yhtä Danny-show`ta 70-luvun vaihteessa Kajaanissa. Nimenomaan seuraamassa, en kirkumassa eturivissä ja silloinkin muistan poistuneeni tilaisuudesta pikemminkin ihmeissäni, en ihastuksissani.

Danny halusi aikanaan tehdä kaiken isosti ja tuoda lavalle hätkähdyttäviä, tummasävyisiä, aika väkivaltaisiakin juttuja. Lavalla nyrkkeiltiin ja tapeltiin, kokeiltiin pyrotekniikkaa ja erikoisia esiintyjiä, jopa käärme kuului yhden kiertueen esiintyjäjoukkoon. Tanssityttöjä ja taustalaulajia, valtavasti rekvisiittaa ja esiintymisasuja kuljetettiin ympäri Suomea.

Tämän kaiken tiesin ja näitä asioita dokumenttikin kertaa. Välillä kurkistetaan pikkuisen henkilökohtaisen elämän puolelle eli kerrotaan lyhyesti Ilkka Lipsasen lapsuudesta Porissa ja nuoruudesta Helsingissä. Musiikillisiksi saavutuksiksi katsotaan esiintymiset Cannesissa ja Rio de Janeirossa. Iso osa elokuvassa on annettu ikääntyneelle Dannylle, joka kuljeskelee muistelemassa joitakin elämänsä käännekohtia ja tapaa ikätovereitaan, joista jotkut ovat saaneet muutaman monologinkin.

Aika paljon puhuvia päitä, liian vähän musiikkia. Ehkä siinä on yksi syy, miksi dokumentti ei kolahda. Nuorta Dannya katselisi mielellään, tämän ikääntyneemmän kanssa on toisin. En voi olla ihmettelemättä, miksi hän on kaikkialla pukeutunut järkyttäviin urheilushortseihin ja tennissukkiin. Mies joka on ollut naimisissa vaatefirman omistajan kanssa ja on aina ollut ilmeisen tarkka esiintymisasuistaan! Vai puhutteleeko juuri tällainen pukeutuminen Dannyn varsinaisia faneja, niitä lavan reunalla kirkuneita tyttöjä, jotka ovat ikääntyneet idolinsa kanssa ja ovat nyt onnellisia päästessään samaan valokuvaan Dannyn kanssa?

Dokumentin tekijöillä on ollut käytössään valtava aineisto. Ainakin mikäli uskomme ohjaaja Sakari Saksaa, joka luetteli vaikuttavan määrän lukuja ennen elokuvan esittämistä. Tähän hän on sitten työryhmänsä kanssa päätynyt, joku muu olisi ehkä tehnyt toisenlaista jälkeä. Historian tutkijoilla on aina samat ongelmat: mitä jätetään pois, mikä on kiinnostavaa, mikä näkökulma valitaan. Danny-elokuvassa näiden kaikkien kanssa olisi parantamisen varaa. Siis minun mielestäni, se ikuisesti nuori ihailija voi olla ihan eri linjoilla.

Danny oli laulaja ja viihdetaiteilija erityisesti 60-luvulla. Sitten hänestä tuli liikemies, ison D-tuotannon pyörittäjä. Minä en muista Dannyn 60-luvun jälkeistä musiikkia juurikaan (vain Tahdon sulle olla hyvin hellä), henkilön kyllä.

Traaginen Armi Aavikko -episodi muistuttaa tämän Danny-liikemiehen henkilökohtaisesta puolesta. "Olisitteko te voineet vastustaa hänen charmiaan?" kysyy Danny elokuvassa. Ja vastaa: "Minä en." Tämä on elokuvan harvoja draamallisesti vaikuttavia kohtauksia, josta jäävät mieleen niin Armin raikas kuva kuin Dannyn tunteikkaat repliikitkin.

Naisia Dannyn ympärillä riittää edelleen. Tänä vuonna otsikoissa ollut tangokuningatar Erika Vikmankin vilahtelee kuvissa, jopa laulaa. Ja minä tunnen itseni tirkistelijäksi.

Vaikka Danny ja hänen musiikkinsa eivät olekaan minun juttuni, niin toki elokuvasta olisi voinut sellainen tulla. Paljon olisi pelastettu silläkin, että olisi päästetty Kirka ääneen. Nuori Kirka, joka kuului Dannyn talliin ja jonka lavaesiintymistä oikeasti odotin, oli kuitattu pienen pienellä maininnalla.

Valtava määrä korvapuusteja (ihan liikaa kahdelle) paistui lauantain, 60-luvun ja vähän Dannynkin kunniaksi.

Parhaat pääsevät pakkaseen odottamaan pikkusyöjiä, epäonnistuneimmat hotkaistiin itse päiväkahvilla. Tämäkin on jo 60-luvulla opittu tapa. 

Aika paljon juttua dokumentista, jolle kuitenkin antaisin vain kaksi tähteä. Tämän lisäksi käytiin Miehen kanssa tunnin lenkin ajan keskustelua kyseisen elokuvan liepeillä. Voiko liikemies olla Taiteilija (isolla T:llä)? Vaikuttaako elossa oleva dokumentin kohde liikaa painotuksiin? Kenen ehdoilla ja ketä varten tällainen filmi on tehty?