Pinkkejä poneja ja Kalle-vauvan nukuttamista

Huhhuijaa, tänään on huokaistu nelipäiväisen lapsiperherumban jälkeen. On käyty salilla, influenssarokotuksessa, syömässä. On nukuttu päiväunet, yritetty ratkoa sudokua, kuunneltu hiljaisuutta. Eletty tavallista väsyneempää maanantaita.

Kun koti täyttyy muutaman päivän ajan lasten askelista, kiljahduksista, iloisesta höpötyksestä, leikkiin kutsuista, vaatimuksista ja oman tahdon ilmauksista, on päivä lasten lähdön jälkeen tosi hiljainen. Ihanan hiljainen, ainakin siis tämän päivän. Sitten alkaakin jo taas olla ikävä pienten jalkojen tepsutusta.

Tällä kertaa tarjoilin pojille vähän erilaista tekemistä. Tarkoitus oli testata, kelpaavatko pojille ns. tyttöjen lelut (näin ei saa sanoa eikä edes ajatella, tiedän, sellaisiahan ei nykyisin olekaan kuin tyttöjen ja poikien lelut), jotka ovat varastossa tallessa Tyttären jäljiltä. Sieltä löytyi pinkkejä poneja ja pieniä peikkoja, trolleja. Asettelin ne lasten korkeudelle eteisen lipaston päälle, josta ne oli helppo nähdä heti sisälle tullessa. Lipaston alla vaikeammin havaittavassa paikassa pieniä vieraita odotti ohjattava kilpa-auto (Pojan peruja), johon oli ostettu uudet patteritkin.

Ja tottahan pojat uudet lelut heti huomasivat! Pienempi vallankin oli innoissaan poneista, joita hän halaili ja alkoi heti kuljetella uusiin paikkoihin. Tosi pian huomattiin autokin, joka olisi luultavasti aika nopeasti ohittanut ponit, jos sitä ei olisi tarvinnut viedä varikolle huoltoon. Pari kertaa sitä kysyttiin, mutta sitten se unohtui muun touhuamisen ansiosta. Parempi niin, todennäköisesti siitä olisi vain syntynyt riitaa, kun nelivuotiaan mielestä se ei ollut pikkuveljelle sopiva lelu.

Aikuistenkin mielestä on sellaisia tavaroita, jotka eivät sovi yksivuotiaan leikkeihin. Siksipä järjestettiin pikkulegot omaan nurkkaukseen yläkerran työhuoneeseen, jonne kulkemista oli helppo valvoa. Isoveli teki valvontatyötä tehokkaasti sulkemalla oven ja omistautumalla rakennushommille "omassa huoneessaan" kahden kesken papan kanssa.

Molemmat pojat saivat vuorollaan hoitaa Kalle-vauvaa, joka on yli kolmekymmentävuotias Pojalle ostettu nukke. Sitä työnneltiin pinkeissä rattaissa (Tyttären) ja nelivuotias halusi ottaa Kalle-vauvan uloskin ja heijata sitä niin kauan, että se varmasti nukkuu. Sitten se vasta voitiin jättää katoksen alle ja lähteä isompien kanssa puistoon. Kalle-vauvan nukkumisesta pidettiin muulloinkin hyvin huolta, muita "kotileikkejä" pojat eivät vielä kehitelleet.

Tekemisen täytyy selvästikin olla sellaista, että saadaan aikaan jotain näkyvää. Rakentaminen on siis ihan parasta. Jo yksivuotias haluaa rakentaa torneja, jotka hän sitten välittömästi myös tuhoaa. Ja aloittaa taas alusta. Tällaisessa touhussa aikuinen voi hetkeksi taantua, pitää taukoa nelivuotiaan kyselytulvasta, riittää kun ihastelee jokaista pystyssä pysyvää tornia ja taputtaa onnistuneelle kaadolle.

Eniten ihastuneita taputuksia ja huokauksia sai tällä kertaa kuitenkin isompi veljeksistä, joka esitti pianolla säveltämiään ja sanoittamiaan hienoja uusia lauluja. Uskomattoman monipuolinen repertuaari piti sisällään niin avaruusaiheisia kuin bussimatkoista, tuulimyllyistä tai vaikkapa leipureista kertovia lauluja. Kun mummo liikuttui liikaa laulusta, jossa avaruusalus ei päässyt laskeutumaan eikä signaalia löytynyt, esitti pikku pianisti sille vastakkaisen kappaleen, jossa kaikki meni parhain päin.

Nuottivihkona toimii vaikka Talouselämä-lehti. Parhaat laulut löytyvät ehkä kuitenkin Tiede-lehdestä.