Herkkua vanhoille faneille

Yli 56 000 ihmistä, kuvien perusteella enimmäkseen nuoria tyttöjä, New Yorkin Shea Stadionilla 15. elokuuta 1965 kirkuu, itkee, menettää tajuntansa, ryntäilee poliisivartioiden läpi kohti idoleitaan. Äänentoisto on siihen aikaan surkeaa, soitto ja laulu puuroutuvat, mutta se ei haittaa. Keskelle stadionin nurmikkoa rakennetulla pienellä lavalla esiintyy The Beatles, ilmiö joka nostattaa muutaman vuoden ajan teinihurmoksen joka puolella maailmaa.

Beatlesit eivät tarvinneet mahtipohtista valoshow`ta, tanssityttöjä, taustalaulajia, kummallisia koreografioita. Roudareitakaan ei USAn kiertueellakaan ollut kuin kaksi. Riitti kun he olivat omia itsejään; toki manageri Brian Epstein oli osannut pukea heidät yhtenäisiin pukuihin ja hiukset oli osattu leikata eri tavalla kuin mihin oli totuttu. Beatlesien musiikkia kuunneltiin joka puolella, jokainen levy oli viikkoja myyntitilastojen kärjessä, heidät tunnettiin kaikkialla.

Perjantaina ensi-iltaan Suomessa tulevan Ron Howardin ohjaaman Beatles-dokumentin Eight Days a Week - The Touring Years -lehdistönäytökseen Niagarassa oli maanantaiaaamuna kokoontuntut aika poikkeuksellinen yleisö. Iso osa oli miehiä, joku taisi tulla kesken työpäivän (tai sitten oli pukeutunut pukuun ja solmioon Beatles-tyyliin), suurimmalla osalla oli jo ikää. Vanhojen fanien kokoukseksi yksi katsojista tilaisuutta luonnehtikin.

Niagaran punaiset tuolit odottavat vanhoja Beatles-faneja. 

Dokumentti keskittyy Beatlesien massahysterian vuosiin 1963-1966, aikaan jonka alussa kaikki oli helppoa ja mukavaa, lopussa paljon monimutkaisempaa, raskasta ja jopa vaarallista. Elokuva on koottu vanhoista arkistomateriaaleista ja tuoreista haastatteluista; Paul, Ringo, George ja muut kokemuksia jakaneet muistelevat kiihkeitä vuosia. Mukana on myös aiemmin näkemättömiä konserttitaltiointeja.

Vanhalle fanille elokuva on nautinnollista seurattavaa: laulut ovat niin tuttuja, samoin persoonat laulujen takana. Nyt ne aiemmin levynkansista tai seinäjulisteista katsoneet nuoret miehet vain liikkuvat, puhuvat, tulevat lähelle. Nuori minä oli ihastunut Georgeen (ja horjui välillä Paulinkin puoleen), ikääntyneempi minä tajuaa elokuvaa katsoessaan Johnin poikkeuksellisuuden. Omat muistot auttavat ymmärtämään konserteissa kirkuvia tyttöjä, vaikka niin pitkälle en ole missään fanittamisessa ikinä mennyt (olin teini-iässä vasta 1960-luvun loppupuolella, muuten olisin ehkä vaatinut päästä konserttiin Tukholmaan, mikä kyllä siihen maailmanaikaan olisi ollut sula mahdottomuus).

Toisin kuin esimerkiksi Amy Winehouse -dokumentissa tässä elokuvassa ei haeta synkkiä salaisuuksia, ei mennä kulissien taakse tai kovin syvälle henkilökohtaisiin asioihin, luvassa ei ole järisyttäviä paljastuksia. Beatlesien maailmanvalloitusta kuvataan ajan poliittista kuohuntaa vasten. Bändin rehelliset kannanotot rotuerottelupolitiikkaan muuttavat maailmaa nekin.

Poikamaisuus valloittaa ja Paulin, Johnin, Georgen ja Ringon hauskanpitoa on mukava seurata. Nokkelat lausunnot lehdistötilaisuuksissa naurattavat elokuvankin yleisöä. Kemiat näyttävät toimivan, erityisesti Johnin ja Paulin yhteistyö näyttää helpolta ja luontevalta. Vaikeudetkin on helpompi kohdata yhdessä. Kiertue-elämän rasitukset ja muu kuuluisuuden mukanaan tuoma painolasti on helpompi kestää yhtyeenä kuin yksin, he toteavat, ja vertaavat itseään yksinäiseen Elvikseen.

Aikataulutettu elämä muuttuu lopussa niin rasittavaksi, että on helppo ymmärtää, miksi he vetäytyvät levytytysstudioon ja jättävät esiintymisen. Viimeinen yhteinen konsertti Lontoossa levy-yhtiön rakennuksen katolla vuonna 1969 on ihana pienimuotoinen musiikkijuhla, jota kadulla kulkevat jäävät hämmästyneinä kuuntelemaan. Pojista on tullut miehiä, tukka on saanut kasvaa eikä yhtenäisestä pukeutumisesta näy enää merkkiäkään. Kymmenen vuoden yhteinen taival on tulossa päätökseen.

Varsinaisen elokuvan jälkeen näytettiin vielä puolituntinen taltiointi alussa kuvatusta Shea-stadionin konsertista vähän nykytekniikalla paranneltuna. Ne 56 000 ihmistä muistavat kokemuksensa varmaan vieläkin.

Beatlesit ovat jääneet syvälle aika monen alitajuntaan. Elokuvan jälkeen kotona avasin Sirpa Kähkösen uusimman teoksen Tankkien kesä (2016), joka on jatkoa Kuopio-sarjalle, mutta tuo päähenkilönsä sota-ajan Kuopiosta parinkymmenen vuoden päähän, elokuuhun 1968. Ja siellä, sivulla 38 Stella Mertanen vertaa lapsuuden- ja nuoruudenystäväänsä Juho Tiihosta John Lennoniin. 25-vuotias Stella kokee olevansa liian vanha Beatles-hysteriaan mutta ymmärtää sitä ilmiönä.

Jotain ihmisen muuttumisesta iän mukana kertonee se, että yllättäen herkistyin kovasti kuunnellessani nuoren John Lennonin omakohtaista Help-kappaletta. Tämähän voisi olla vanhojen fanienkin oma laulu joskus tulevaisuudessa (joka ei liene kovin kaukana), sitten kun avun tarve on ihan konkreettista.

Help, I need somebody
Help, not just anybody
Help, you know I need someone, help

When I was younger, so much younger than today
I never needed anybody's help in any way
But now these days are gone, I'm not so self assured
Now I find I've changed my mind and opened up the doors

Help me if you can, I'm feeling down
And I do appreciate you being round
Help me, get my feet back on the ground
Won't you please, please help me

And now my life has changed in oh so many ways
My independence seems to vanish in the haze
But every now and then I feel so insecure
I know that I just need you like I've never done before

Help me if you can, I'm feeling down
And I do appreciate you being round
Help me, get my feet back on the ground
Won't you please, please help me

Songwriters
LENNON, JOHN / MCCARTNEY, PAUL