Joulun merkkejä

Vaikka en tunnustaudukaan erityisesti jouluihmiseksi, alkavat tässä vaiheessa vuotta - ja pimeyttä - ajatukset melkein väkisin kiertyä siihen suuntaan. Joulun merkkejä on alkanut ilmaantua joka puolelle.

Ameretolla maustettua suklaakakkua ja viskicreme-jäätelöä ravintola Pyyn tapaan - nam!

Tänään olin toisen kirjapiirin kanssa ruokailemassa ravintola Pyyssä Pyynikillä ja siellä jouluinen olo tavoitti jo mielen ja kielenkin. Joulupöydässähän on pelkkiä herkkuja, maut ovat vahvoja ja täyteläisiä ja kaikkea syödään aina vähän liikaa. Niin kävi tänäänkin. Jälkiruokalautanen olisi tehnyt mieli nuolla, vaikka vatsa jo vähän pani vastaan. Puheissakin joulu vilahteli.

Jouluvaloja, tai olkoot sitten vaikka kaamosvaloja, on näkynyt jo pari viikkoa. Yhdessä pihassa oli jo jouluporokin, ja sitä ei ainakaan voine kutsua kaamosvaloksi. Meillä odotetaan varmaan vielä kuukausi, ennen kuin takapihalle viritellään mitään. Etupihalla kukkivat vielä pelargoniat, eli sillä puolella ollaan kiinni kesässä siihen asti, kun yöpakkaset vievät kukat. Pelargoniat ovat hyvässä kunnossa ja olisin mielelläni kokeillut niiden varastoimista talven yli, mutta näyttää vahvasti siltä, ettei niille löydy sisältä paikkaa. Pakkanen saa siis huolehtia niistä.

Ensimmäiset jouluglögit (vai pitääkö tässäkin yhteydessä käyttää kaamos-sanaa vai olisiko parempi puhua pelkästä glögistä) on jo nautittu; lauantaille sattuivat peräti kahdet erilaiset glögitarjoilut. Ja kyllä lämmin, mausteinen ja herkullisen värinen glögi tähän vuodenaikaan päihittää kuohuviinin tervetulojuomana!

Kaupat ovat aloittaneet jo joulumarkkinoinnin. Ensimmäisenä taisi ehtiä Clas Ohlson, jonka kotiin kannetussa mainoslehtisessä esitellään kaikki (!), mitä hyvään jouluun tarvitaan.

Piparkakkuja sieltä ei kai kuitenkaan saa, mutta Prismassa on jo Leivon Herkkupipareita, jotka ovat vuosia (vuosikymmeniä?) olleet Miehen lempipareita, joita yleensä ostetaan laatikkokaupalla ennen omien pipareiden leipomista. Vielä ei ostettu, saa nähdä kuinka monta kertaa pystytään kävelemään piparihyllyn ohi.

En oikeastaan haluaisi vielä miettiä koko joulua, varsinkin kun joulusuunnitelmat ovat ihan auki. Kahtena edellisenä jouluna oli itsestään selvää, että mennään mökille, nyt on jopa vilauteltu ulkomaanmatkaa. Siihen tuskin päädytään, todennäköisempää on että ne matkarahat säästetään odottamaan parempaa kohdetta. Jospa vaikka vuoden päästä Väli-Amerikkaan?

Ravintola Pyy ihastutti kaikkia. Sinne mennään toistekin. 

Morin päivitetyt kuulumiset

Kävin toissapäivänä selvittämässä, mitä Morille kuuluu. Edellisestä käynnistä oli jo pari kuukautta, ja entuudestaan tiesin, että se on niin pitkä aika, että Mori ehtii sinä aikana vaikka mitä.

Varsinaisesti olin varannut ajan kampaajalle, mutta tein heti alkulämmittelyjen (= pitkä halaus) jälkeen tiettäväksi oikean asiani. Kerroin, että Uutisia Morin salongista luetaan edelleen ja minusta on vähän noloa, kun "uutiset" ovat kohta vuoden vanhoja. Pohdimme myös hetken, miksi paikallislehti ei ole halunnut tehdä hänestä juttua, vaikka kuulemma useampikin ihminen, mm. ihan toimittajat itsekin ovat sitä lehdelle ehdotelleet. Haa, minäkin lähetin Mori-kehut, kun Lännenmediat haki kampaajajuttuunsa lukijoiden kokemuksia! Yksi sitaatti minulta oli lehteen päässyt, mutta ei edes Morin nimeä; joku tamperelaisille ihan tuntematon tyyppi Rovaniemeltä oli katsottu ison kuvan ja jutun arvoiseksi.

No, ei katkeroiduta, eikä luovuteta! Monenlaisia maahanmuuttajatarinoita on Aamulehdessä jo ollut ja ehkäpä joskus on Morinkin vuoro. Morin kokemuksia ja ajatuksia kannattaisi kyllä esitellä laajemminkin kuin vain hänen omalle asiakaskunnalleen. Ja yrittäjälle julkisuudesta voisi olla hyötyä, mutta ilman sitäkin Mori löytää kyllä omat kanavansa.

Aika kansainvälisen näköinen ikkuna ja niin on tunnelmakin!

Kaksi vuotta sitten Mori näytti tältä. Kampaamo on suunnilleen ennallaan, mutta mies on vähän muuttunut.

Mutta Morille tosiaan kuuluu taas uutta. Hän on käynyt ekokampaaja- (vai oliko se ekokampaamo?) kurssia, joka jatkuu kevääseen asti. Omasta jaksamisestaan Mori ei ollut ihan varma, voi olla että kurssi jää kesken. Itse hän ei ole ajatellut ryhtyä ekokampaajaksi, mutta oli pitänyt mahdollisena perustaa sellaisen kampaamon, ja siksi hän siis kurssilla on. Kolme kahdeksan tunnin päivää kuukaudessa sellaisten asioiden opiskelua, jotka hän toisaalta jo osaa tai joihin hän ei ihan täysin usko, on aika turhauttavaa. Värikkäästi hän kuvaili kurssin antia ja opetustekniikoita. Intialaista päähierontaa hän ei ole vielä suostunut kokeilemaan vaan pitää omaa hierontatekniikkaansa parempana.

Selvästi uusia bisnesideoita on kuitenkin muhimassa. Saa nähdä, joko ne piankin kypsyvät toteutettaviksi.

Liikkeiden määrä on siis ehkä kasvussa. Perheen poikien lukumäärä kasvaa tammikuussa, kun kolmas pikkumies syntyy.

Perhe ja suku ovat Morille ykkössijalla (en ole varmistanut, vaan päätellyt). Vanhempien Suomen-vierailu oli toisaalta mukavaa, toisaalta koettelevaa aikaa (kenellepä ei, voisi aika moni muukin todeta). Kulttuurishokkia eivät kokeneet iranilaiset vanhemmat vaan Mori, joka ei kyennyt ymmärtämään isänsä käytöstä.

"Iranissa voit olla tosi äijä, mutta Suomessa tuollainen ei ole tapana", hän kertoi yrittäneensä muuttaa isänsä tapoja. Isän käytös arkipäivän asioissa näytti täällä täydelliselta avuttomuudelta: hän ei osannut itse edes voidella leipäänsä tai ottaa kaapista juomalasia. Hän oli täydellisen riippuvainen vaimostaan, joka "kiersi isän ympärillä kuin perhonen kynttilänliekin ympärillä", kuten Mori kuvaili (sivumennen sanoen: ihailin taas hänen suomen kielen taitoaan, joka taipuu tällaiseenkin kuvakieleen). Yritin lohduttaa kertomalla, että kyllä jotkut suomalaisetkin miehet voivat olla niin avuttomia, etteivät uskalla edes käydä ruokakaupassa. Sitten tajusin puhuvani menneistä sukupolvista, nykymiehet osaavat hoitaa kodin ja lapset ihan yhtä hyvin kuin naiset.

Melkein (vai yhtä?) hyvin kuin Mori huolehtii perheeestään, hän välittää asiakkaistaan. "Meillä on suhde", hän sanoi ja toivoi, että aina kertoisin hänelle, jos en jostain syystä ole tyytyväinen työn tulokseen. Jos muuttaisin muualle tai jos vaikka saisin päähäni vaihtaa kampaajaa, silloinkin hän odottaisi tietoa, ettei häntä huolettaisi, mitä asiakkaalle on tapahtunut.

Myydäänkö mökki kukkakimpulla?

Jos meidän mökki olisi myynnissä, voisi myynti-ilmoitukseen päätyä tällaisia kuvia, mikäli seuraisimme nykyistä trendiä. Aika usein asuntoja myydään lähikuvilla tai peräti erikoislähikuvilla hyvin harkituista asetelmista. Astiat, kukkapurkit, tyynyt ja muut pikkutavarat luovat mielikuvia mutta kertovat hyvin vähän myytävästä kohteesta.

Myönnän, että on mukavaa selata asuntojen myynti-ilmoituksia, jos kuvat ovat kauniita. Sisustus- ja remonttivinkkejäkin niistä voi saada. Mutta jos olen oikeasti kiinnostunut asunnosta, enkö mieluummin tarvitsisi kuvia, jotka antavat oikeaa tietoa huoneiden kunnosta, mittasuhteista ja käytetyistä materiaaleista? Miksi pitää katsella sängylle aseteltuja tarjottimia ja huolimattomasti tuolille heitettyjä lampaantaljoja?

Aikanaan kun kuvien perässä lähdettiin tutustumaan myytäviin kohteisiin, petyttiin aika usein.

Mitä näistä kuvista voi päätellä meidän mökistä? Että siellä on hirsiseinät, mäntylattiat ja valkoinen katto, takka ja portaista päätellen ilmeisesti parvi. Maisemastakin voi ehkä tehdä jonkinlaisia päätelmiä: mäntymetsää, joitakin istutuksia, järvi.

Onneksi ei olla myymässä. Kuvissahan mökki näyttää ihanalta - ainakin minusta! Pikkuinen kukkakimppu hehkuu lämpimiä värejään ympärilleen. Tein sen pihan kasveista lähtöhetkellä. Sinne se jäi pöydälle odottamaan seuraavaa vierailua.

P.S. Nämä kuvat eivät valehtele. (?)

Kenen haaveita haaveilen?

Pari vuotta sitten kirjoitin täällä, kuinka pitkäaikainen kestohaave ulkomailla asumisesta muuttuikin avaran järven rannalla, rmäntymetsän keskellä olevaksi mökiksi. Kun sitä haavetta on eletty todeksi kolmatta vuotta, voin taas todeta, ettei haaveilu suinkaan loppunut.

Isojen elämänmuutosten, vaikkapa eläkkeelle jäämisen aikaan, on hyvä, jos mielessä on jonkinlainen suunta sille tielle, jota haluaa lähteä kulkemaan. Mitä kirkkaammaksi haavekuvansa on saanut, sitä helpommin haaveesta tulee totta. Epämääräiset kuvitelmat ja toiveet tahtovat jäädä vain tyytymättömyyttä aiheuttaviksi möhkäleiksi tien varrelle. Ne kaihertavat mielessä, eikä niistä tunnu saavan otetta.

Näistä portaista ei tarvitse enää haaveilla.

Tästä emme osanneet uneksia: mökkitöihin liittyy katon puhdistaminen sammaleesta. Melkoinen urakka!

Aika usein meidän tavallisten ihmisten haaveet liittyvät asumiseen. Kotona on aina jotakin parannettavaa, isoa tai pientä remontti- tai hankintatarvetta. Lottovoitolle on selvät kohteet.

Niin minäkin tekisin, jos jostakin tupsahtaisi tilille yllätysrahaa. Palkkaisin sisustussuunníttelijan, jonka kanssa olisi mukava suunnitella ja toteuttaa uudistuksia kaupunkikotiin. Mökille tehtäisiin isompi remontti ja jos rahaa tulisi tarpeeksi, voitaisiin vaikka vähän laajentaa. Makuuhuoneita voisi olla enemmänkin.

Ovatko nämä todella minun haaveitani? Aika latteilta tuntuvat nyt kirjoitettuina. Enkö pysty parempaan? Vaatiiko haaveen toteuttaminen sen lottovoiton? Jos, niin sittenhän voin suosiolla luovuttaa!

Sisustuslehtien parissa on helppo haaveilla. Tai sitten niiden lukeminen tekee tyytymättömäksi omaan elämään.

Omien haaveiden tunnistaminen ei olekaan välttämättä helppo juttu. Miksi minun pitää haaveilla mökkiremontista, kelpaahan tämä näinkin? Olenko lukenut liikaa naistenlehtiä ja katsonut turhia sisustusohjelmia? Yritänkö suotta olla muka ajassa mukana tai peräti näyttää tuttaville, että kyllä meillä osataan?

Ulkomaailman vaikutteet (taitavat markkinointikoneistot) ja oman sisäisen maailman unelmat sekoittuvat niin, ettei ehkä osaakaan sanoa, miksi haaveilee juuri sellaisesta sohvasta tai ruokapöydästä tai maisemasta. Kun neljävuotias sanoo haaveilevansa omasta pihasta ja omasta trampasta, kertooko hän kuitenkin sen, mistä vanhemmat haaveilevat? Paitsi jos tietää kuten neljävuotias, että siinä haaveiden pihassa pitää olla salaisia käytäviä ja niiden päässä aarre.

Olen päässyt aika läheltä seuraamaan, kuinka perusteellista mietintää asuntohaaveen toteuttaminen vaatii. Ei riitä, että tietää suunnilleen, minkäkokoista ja -hintaista asuntoa on hakemassa. Pitää olla varma, että myös tulevan kodin lähiympäristö miellyttää vielä vuosien, ehkä vuosikymmenienkin päästä. Asunnossa pitää olla potentiaalia, sitä pitää voida muokata omiin muutttuviin tarpeisiin, ja sen pitäisi toki mielellään myös säilyttää arvonsa. Pitää osata siis vähän ennustaakin.

Jos noihin kysymyksiin osaa edes jollakin tasolla vastata, sitten voinee luottaa tunteeseen. Siihen tunteeseen, minkä perusteella aika moni asunnonostaja kotinsa hankkii: hän tietää tulleensa kotiin.

Hopeapajun alle, kivisille tuoleille Keiteleen rannalle voi istahtaa haaveilemaan isommistakin asioista.

Niin kai se on muidenkin haaveiden kohdalla. Tunne siitä että tämä on hyvä, tämä on oikein, täytyy riittää.

Mutta toivottavasti pelkät asumishaaveet eivät riitä kenellekään. Itsekin yritän vielä haaveilla jostakin muutoksesta, kehityksestä, uuden oppimisesta. Niistä haaveista jatkossa!

Ihana valo

oi ihana valo, niin on nimesi kaunis sana

ihana valo, onko portit jo auki?

oi ihana valo, ihana

sinä olet aurinko 

Olen hyräillyt iltapäivän ja illan Samuli Edelmanin vanhaa (onko kahdeksan vuotta vanha vanha?) Sinä olet aurinko -biisiä, josta en muista muuta kuin kertosäkeen. Laulu pulpahti alitajunnasta yhtä aikaa auringon kanssa. Se taitaa olla rakkauslaulu, mutta minulle se on tänään ihmeellisen valon laulu.


Tulimme iltapäivällä mökille, ja täällä se oli vastassa. Ajettiin hiljaisuuden vallitessa harmaan taivaan alla ja kun käännyttiin pihatielle, josta näkyy ranta ja sauna, yhtäkkiä aurinko valaisi hehkullaan kaiken. Siitä hetkestä kaikki tuntui olevan jotenkin toisin, paremmin, oikein.

Eilisen päivän tiukan ahkeroinnin ja alkuviikon flunssaisen olon uuvuttamana en ollut välttämättä ihan innoissani mökkireissusta, mutta lähdin, kun niin oli sovittu jo ajat sitten. Täälläkin olisi tiedossa hommia, tavallaan välttämättömiä syystöitä. Toki ihan erilaisia kuin kotona odottavat, ja edellisinä syksyinä olen osannut iloita niistä. Nyt en jaksanut odottaa mökkiteissulta oikein mitään mukavaa.

minä väsytän itseni työssä jota siksi teen

että pimeän hetkellä äänet niin on sanoneet

se on ihana tunne mutta sana joka kahlitsee 

Jo muutama tunti mökkimaisemassa on tehnyt mielelle hyvää. Turta mieli on alkanut elpyä.

Aurinko laski aikaisin ja hämärän noustessa teimme vielä parin kilometrin kävelylenkin. Auringon tilalle oli tullut kuu, melkein täysi, ja taisimme nähdä revontuliakin (uskokoon ken haluaa). Koivujen rungot hohtivat valkoisina, ja viimeiset keltaiset lehtipuut erottuivat salaperäisen kultaisina. Laiturilla kuunneltiin vielä veden ääniä. Vastarannalla haukkui koira.

käännän väsyneeet kasvoni sinuun ja jaksan taas

sinä valutat voimasi minuun niin kuin nukkuvaan

se saa silmäni auki ja jalkani nousemaan 

Täälllä sisällä valoa ja lämpöä tuovat takka ja kynttilät. Valoisaa aikaa ulkona on lokakuussa enää niin vähän, mutta onneksi on tämä mukava pesä.

onko tuulessa tuoksuva hyvä se mitä luulen?

onko pilvissä loikkiva valo sama jonka kuulen? 

Onko Hervanta hyvä vai paha paikka?

Suurimmassa osassa tamperelaisia sana Hervanta herättää monenlaisia ajatuksia. Veikkaan, että omalla ikäpolvellani ne ovat useimmiten miinusmerkkisiä. Pidämme Hervantaa vähän kolkkona, ankeana, jopa pelottavana ja väkivaltaisena tai ainakin ongelmaisena kaupunginosana. En ole koskaan haaveillut asuvani Hervannassa.

Hikipedia, "sisällyksetön luulosanakirja", on samoilla linjoilla:

"Hervanta on Tampereella sijaitseva hyvin ankea betonilähiö, joka on kehittynyt ajan mittaan merkittävästi slummista ghetoksi, joka toimii myös Tampereen pääkaupunkina. Huhutaan, että Hervannan suunnitteli joukko LSD-pöllyssä olleita arkkitehteja. Hervanta johtaa pohjoisenpallonpuoliskon rikostilastoja ylivoimaisesti."

Lauantaina tehtiin syyssiivous ennakkoluuloille ja mentiin katsomaan, miltä Hervanta nykyään näyttää. Viime aikoina Hervannasta on nimittäin nähty lähinnä kirjasto, kauppakeskus Duon Lidl ja Onnibussin pysäkki. Kaikki em. paikat löytyvät muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Hervanta on sentään aika iso paikka.

Hervannassa asuu tätä nykyä melkein 25 000 ihmistä, enemmän kuin vaikkapa Iisalmen, Kemin tai Valkeakosken kaupungeissa. Tuskin heitä on sinne väkisin raahattu?

Varsinaisen syyn Hervannan-vierailulle antoi kirjailija Seppo Jokinen, jolle Hervanta on todella tärkeä paikka. Melkein kaikissa hänen dekkareissaan Hervanta on ainakin jotenkin esillä ellei se ole peräti teoksen tärkein tapahtumapaikka.

Jokisen päähenkilö on tamperelainen poliisi, rikososaston väkivaltajaoksen komisario Sakari Koskinen. Jokisen uusimmassa Rahtari-teoksessa (2016) Koskinen katselee Hervantaa 16-kerroksisen Matrix-talon parvekkeelta  ja suorastaan herkistyy.

Teknillisen yliopiston kampusalue esiintyy kirjassa ja sinne mekin suunnistimme, emme kuitenkaan suorinta tietä vaan Ruskon teollisuusalueen kautta. Kiitolinjan (eli Kaukokiito-yrityksen) pihasta löytyy kirjan alkupuolella ruumis ja ne rekatkin piti nähdä. Nyt alue oli hiljainen, portti kiinni eikä missään näkynyt poliisin poliisia.

Lokakuisena lauantaina myös kampusalueen pihapiiri oli autio ja avara. On kuitenkin helppo kuvitella piha täyteen nuorisoa, nurmialueille ja uuden hienon Kampusareenan portaille ryhmiä läppäreineen, kirjoineen (vieläkö kirjoja käytetään?), eväineen. Kevätaurinko houkutellee ulos toisin kuin kolea ja tuulinen lokakuun sää. 

Jokisen 21. poliisiromaanissa syksy on vielä pidemmällä. Kirjan alussa Jokinen intoutuu itselleen lähes poikkeukselliseen kuvakieleen kuvaillessaan kurjaa säätä, josta Koskinen pitää.  

”Talvi alkoi Tampereella maanantaina marraskuun yhdeksäs. Lumi leijaili taivaalta isoina märkinä hiutaleina. Ne näyttivät höyhennetyn enkelin untuvilta."

Me pakenemme tuulta sisätiloihin ja löydämme opiskelijaravintolan, jonka lounasjono on pitkä kuin nälkävuosi (huono vertaus, tiedän). Jonotamme ruoka-annokset, saamme käyttöömme pienen kabinettitilan ja käymme ruotimaan Jokisen romaania. Kirjapiiri on tullut tapahtumien ytimeen! 

Aterian jälkeen hypätään autoihin ja ajetaan Suolijärven parkkipaikalle. Sieltä lähtee neljän ja puolen kilometrin patikkareitti järven ympäri. Tarkoitus on vielä eläytyä romaanin alkuun, jossa ensimmäinen ruumis on näissä maisemissa sauvakävelylenkillä ollut eläkkeellä oleva opettaja. Valitsemme ihan rannassa kulkevan vaativamman ns. pitkospuureitin, vaikka opettaja onkin todennäköisesti kulkenut hiekkatiellä.  

Valinta kannattaa. Unohdamme Koskisen, unohdamme murhat ja muut rikokset ja ennen kaikkea unohdamme kaupungin, vaikka se on ihan selkämme takana. Polku mutkittelee, suo tuoksuu, aurinko lämmittää. Välillä kiipeämme ylös jyrkkää rinnettä ja muistelen Hossan ja Kuusamon maisemia. Näin lähellä Tamperetta näin hienoa luontoa! 

Paluumatkalla tehdään vielä kiertoajelu Näyttelijänkadulla, sekin Koskiselle tärkeää seutua. Sielläkin on rauhallista ja viihtyisää; omakotitalo- ja rivitaloalueella voisi hyvinkin kuvitella asuvansa. (Tai sitten siellä Matrixissa...).

Kotona totean mielikuvieni Hervannasta saaneen ihan uusia ulottuvuuksia.

Poikien leikit

Kahtena peräkkäisenä perjantaina olen ollut etuoikeutetussa asemassa. Olen päässyt seuraamaan ns. hyvän perheen poikien leikkejä, osallistumaan niihin ja ehkä pikkuisen jopa vaikuttamaankin siihen, mitä ja miten leikitään. Pojat ovat vasta neljä ja yksi, eli ei puhuta vielä isojen poikien leikeistä, vaan hurjan nopeasti kasvavien ja kehittyvien lasten leikeistä.

Ensin pitää selventää hyvän perheen käsitettä. Tarkoitan sillä perhettä, jossa lapset otetaan vakavasti joka tilanteessa. Lapsiin satsataan (kohtuudella), lapsia kasvatetaan ja lapsille annetaan monenlaisia virikkeitä. Lapset opetetaan käyttäytymään, heitä kuunnellaan, heillä on aina paikka kaikessa tekemisessä, vaikkapa yhteisessä ruokapöydässä. Lasten kanssa keskustellaan ja jatkuvaan miksi?-kysymystulvaan jaksetaan vastata. Lapset oppivat ottamaan huomioon myös toiset ihmiset. Tällaisia perheitä on varmaan nyky-Suomessa enemmistö perheistä (enhän ole turhan optimistinen?).

Nämä kaksi esimerkkipoikaa imevät kaiken kuin imupaperi (vertaus, jonka vanhempi sukupolvi ymmärtää), se on käynyt hyvin selväksi. Ja lapsien persoonallisuuserot ja -yhtäläisyydet ovat hämmentävän selviä pienestä pitäen, ainakin näiden kahden kohdalla.

Pojilla on vahva oma tahto, jonka kanssa kamppaillaan aika usein. Aina silloin, kun on aika lähteä ulos tai ulkoa sisälle, ollaan ensin ihan eri mieltä, sitten neuvotellaan ja vihdoin päästään haluttuun lopputulokseen. Ja ihan totta, useimmiten se käy lman että kukaan korottaa ääntään, menettää malttiaan tai käskyttää. Tämä tuli todistettua viimeksi eilen. Nelivuotias ehdotti itse, kun mummon hermo oli jo pikkuisen koetuksella, että sovitaanko niin, että hän leikkii vielä vähän ja sitten kun mummo tulee sanomaan, että lähdetään, hän lähtee. Ja se toimi!

Nelivuotias on selvästi jo sisäistänyt perheen toimintamallin: neuvottelu, vaihtoehtojen tarjoaminen ja oma valinta toimivat selvästi paremmin, kuin jos aikuinen vain päättäisi lapsen puolesta. Vuoden vanha tyytyy enimmäkseen aikuisen tahtoon, paitsi jos hän haluaa jekuttaa tai haluaa syödä samoja herkkuja kuin isommat tai leikkiä samoilla tavaroilla kuin isoveli. Yleensä hän iloisesti hymyillen tekee niin kuin aikuinen pyytää tai toivoo: antaa tutin pois, tuo vaipan, nukahtaa rattaisiin heti kun lähdetään liikkeelle.

Mielikuvituksella on myös mahtava voima. Jos kävely etenee mummon mielestä liian hitaasti (ne ainaiset aikataulut!), ei tarvitse kuin ottaa avuksi navigaattori (puistosta löytynyt puunoksa), joka antaa ohjeita, ja pikkumies kipittää innoissaan eteenpäin.

Onneksi välillä on aikaa oikeasti pysähtyä ihmettelemään ja tutkimaan kaikkea ihmeellistä ja kummallista, mitä matkan varrelle sattuu. "Minä olen tutkija", ilmoittaa nelivuotias ja käy kurkistamassa kadun varrella olevan talon pihassa kummallisia kivirakennelmia, joita hän ei ole aiemmin nähnyt. Tutkijan roolissa hän selvittää myös katuvalaisinpylväässä olevan T-kirjaimen merkityksen.

Kaiken tämän vielä ymmärtää ja sitä seuraa hämmästyksen sekaisella ihastuksella, mutta ne autot, ne autot! Ja oikeastaan kaiken maailman koneet. Miten voi olla, että jo yksivuotias on niin innoissaan koneista? Puhetta ei vielä tule, mutta pärinää kyllä. Ja ensimmäiseksi suunnataan autoja kohti, vaikka tarjolla olisi muitakin leluja.

Isommalla veljellä on melkoinen kokoelma erilaisia leikkikoneita ja valtava tietämys erilaisista koneista, niiden käyttötarkoituksesta ja toiminnasta. Ja pikkuveljellä on valtava halu osallistua leikkiin. Konflikteilta ei aina voi välttyä, mutta yhtään kunnon riitaa tai tappelua en ole vielä ollut todistamassa.

Possujunarata helsinkiläisen askartelukaupan ikkunassa pysäytti neljävuotiaan pitkäksi aikaa ja sai nimen "isoisjunarata" erotuksena pienempikokoisista pienoisjunaradoista. Sitä piti päästä katsomaan vielä paluumatkallakin.

Tiedoksi, että isokokoista betoniautoa neljävuotiaalla ei vielä ole. Se pitäisi kuulemma saada syntymäpäivälahjaksi. 

Onko tämä konekiinnostus opittua eli seuraako yksivuotias isoveljen jalanjäljissä? Miksi autot ja junat, kaivinkoneet, nosturit, lentokoneet - kaikki ne koneet, joille mummolla ei ole nimeä, mutta jotka nelivuotias kevyesti esittelee, kiinnostavat pikkupoikia niin kovasti? Poikien isä ei ole mikään koneintoilija eli sellaisesta mallioppimisesta ei ole kyse. Mutta kun isoveljen kiinnostus aikanaan huomattiin, sitä on sitten perheessä tuettu kaikin tavoin.

Miksi nuket ja kotileikit eivät innosta? Pojilla on pikkuhella astioineen, mutta aika harvoin sillä näyttää olevan käyttöä. Mieluummin rakennellaan junaratoja, lennetään avaruuteeen, kaivetaan kuoppia, lanataan teitä.

Ja sitten pojat painivat. Aikuisen (ainakin mummon) silmiin touhu näyttää joskus todella vaaralliselta, mutta jotenkin nelivuotias osaa ilmeisesti ottaa huomioon pikkuveljen koon ja taidot.

Ampuminen, rosvo ja poliisi ovat ihan viime aikoina tulleet nelivuotiaan leikkeihin. Olisiko päiväkodin kavereiden vaikutusta? Eilenkin meidän piti leikkiä puistossa rosvoleikkiä, joka meni niin, että mummon nukkuessa rosvo vei mummon tavarat (puistosta kerätyt oksat). Sittten mummon piti soittaa poliisille, joka tuli ottamaan rosvoa kiinni. Rosvo pantiin vankilaan ja kun hän vapautui, hän tuli uudestaan ryöstämään mummon tavarat.

Tämän lapsi opetti mummolle. Mummo puolestaan opetti lapselle, mitä tarkoittaa kokous. Kun nelivuotias kysyi asiaa, niin pidettiin esimerkkikokous (aiheena puiston roskis - nelivuotiaan ehdotus) ja sitten hän halusi pitää toisen kokouksen, jossa hän oli puheenjohtajana. Ja se meni ihan oikeiden nuottien mukaan; päätöksiä nuijittiin pöytään niin kuin pitää.

Tasa-arvoinen, jopa sukupuoleton kasvatus on nykyään vaatimuksena. Tyttöjä ja poikia pitäisi kohdella samalla tavalla. Mutta tärkeää on myös kuunnella lasta ja hänen herkkyyskausiaan. Sille ei kai vain voi mitään, että leikissä pojat ampuvat ja sitten joku kuolee. Vai voiko? Sitä en tiedä, ampuvatko tytötkin.

Poikien seuraavalla mummolavierailulla aion tehdä kokeen. Laitan valmiiksi esille varastossa olevat barbiet ja ponyt, nuket, nukenvaatteet ja -vaunut. Katsotaan, näkeekö niitä kukaan vai vaaditaanko heti pikkulegoja.

Tässä yhteinen ihastuksemme, jota neljävuotias ei katutasosta ihan heti huomannut.

Kulttuurielämyksiä Tampereella

Olin eilen pitkästä aikaa oopperassa. Hauskimmassa oopperassa ikinä, se on varmaa. Ja raikkaimmasssa, mielikuvituksellisimmassa ja innostuneimmassa musiikkiteatteriesityksessä aikoihin. Vertailupohjaa löytyy vaikkapa viikon takaisesta Tampereen Työväen Teatterin suurproduktiosta Cabaret-musikaalista, joka oli taiten tehty, mutta jätti ainakin minut kylmemmäksi kuin eilinen.

Estityksessä on lupa kuvata, toisin kuin yleensä. Eri asia on, miten kuvat kännykkäkameralla katsomosta onnistuvat.

Tampereen Musiikkiakatemian nuoret opiskelijat tekevät Joseph Haydnin 1700-luvun veijariopperasta Kuun maailma nykyaikaisen ja nuorekkaan tulkinnan. Musiikkiakatemian suurin opiskelijaorkesteri Pyynikki Sinfonia soittaa kuin ammattiorkesteri ja solistit laulavat upeasti kaikki (mitä ei aina ammattiteatterissakaan tapahdu). Sen lisäksi he osaavat näytellä, eivätkä pitkät soolot todellakaan ole mitään pönöttämistä. Tällaista oopperaa on kenen tahansa helppo lähestyä.

Iso kiitos esityksen mukaansatempaavuudesta kuuluu kielelle, jonka ohjaaja (pitkän linjan ammattilainen) Erik Söderblom on esitykseen italiasta vapaasti suomentanut. Il mondo della luna lauletaan italiaksi, mutta katsojat saavat nauttia suomenkielisistä ja kuunkielisistä herkkupaloista, jotka ilmestyvät näyttämön puhekuplaan.

"Kuussa käyminen on aina hankkeiden hanke ja valloitusten valloitus. Siihen liittyy  paljon touhua ja puuhaa. Haaste on ylivoimainen. Vaaditaan tarkkoja tutkimuksia, mittauksia, laskentaa. Tarvitaan kiikareita, raketteja ja muita fallisia kapistuksia. tarvitaan haitekkia." (Erik Söderblom käsiohjelmassa)

"Pääpäsmäröijän" lisäksi on mukana muitakin ammattilaisia: mm. kapellimestaroinnista vastaava Markus Yli-Jokipii ja pukuihanuudet suunnitellut Elinä Vättö.

Kaikki toimii ja  katsoja on luottavaisella mielellä ensi tahdeista lähtien. Esiintyjien into ja taito välittyvät upeasti katsomoon. Vasta kun näin heidät esityksen jälkeen aulassa tajusin, kuinka nuoria he todellakin ovat.

Taitavia teatteri- ja musiikkiammattilaisia on siis Tampereelta tulossa! Jatkossa aion kyllä pitää silmällä Musiikkiakatemian oppilasesityksiä.