Nuorennusleikkaus

Tytär kertoi amerikkalaisen Harvardin yliopiston tutkimuksesta, jossa 80-vuotiaat nuorenivat kuusikymppisiksi. Idea oli yksinkertainen: ihmisiä vain pyydettiin kuvittelemaan, että he olisivat 20 vuotta nuorempia ja toimimaan sen mukaisesti. Ihan mittaustulostenkin mukaan tämä toimi ja koehenkilöiden muisti, näkö, älykkyys ja liikkuminen paranivat ja he näyttivätkin nuoremmilta (yksinkertaistan nyt jonkin verran).

Olisiko tässä ikuisen nuoruuden lähde? Aika moni tietää kokemuksesta, että omat mielikuvat ja kuvitelmat ympäristön odotuksista vaikuttavat käyttäytymiseen ja jopa terveydentilaan, tietyissä rajoissa toki. Diabetesta tai synnynnäistä sydänvikaa ei voi kuvitella pois, mutta päänsärkyä tai lihasjäykkyyttä ei kannata jäädä potemaan sängyn pohjalle vaan on parempi keksiä muuta tekemistä ja samalla vaivakin voi unohtua. Aika usein liikunta auttaa!

No, joka tapauksessa ajattelin ottaa haasteen vastaan. Vähän vitsillä toki, mutta ei voi kieltää, etteikö ajatus mielen avulla tapahtuvasta muutoksesta kiehtoisi.

Kahtena aamuna olen nyt lähtenyt entiseen malliin aamulenkille (se tosiaan välillä unohtui) ja nauttinut ihanista aamuista. Sitten on Miehen kanssa oikein urakalla muisteltu, mitä meidän elämässä tapahtui 20 vuotta sitten. Lapsia ei voi nuorentaa eikä taideta hankkia koiraakaan, mutta jotain siitä tekemisen meiningistä voisi kyllä yrittää tuoda tähän päivään. Ainakin jo pelkkä muistelu on virkistänyt.

Jotta muutos ei jäisi pelkän mielikuvittelun varaan, menen huomenna Morille. Olisin kyllä mennyt muutenkin, juurikasvu on jo sellainen, etten enää uskaltaudu kaupungille. Mutta nyt tiedän mitä tahdon. Leikataan 20 vuotta pois! Kymmenenkin vuotta nuorennusta olisi kova juttu.

En tiedä, kuinka pitkäaikaisen muutoksen tutkimuksen amerikkalaisseniorit saavuttivat. Kampaajalla käynnin muutosvaikutus on monta kertaa todistettu korkeintaan kahdeksi kuukaudeksi. Onhan sekin jotain.

Australialaiset näyttävät mallia, mitä kannattaa tehdä, oli minkä ikäinen tahansa.

Juurikasvuinen Pohjolan tytär

Parikymppinen minä olisi hämmästynyt nähdessään itsensä muutaman vuosikymmenen jälkeen. Se pitkätukkainen nuori tyttö ei olisi tunnistanut sitä juurikasvuista naista, joka kykkii kukkapenkkien juuressa kiskomassa rikkaruohoja ja kamera kädessä metsästää hyviä otoksia kukkivista kasveista. Jos puhelimen kameran voi jättää huomiotta, kyseessä voisi olla sen kaksikymppisen tytön äiti.

Kolmekymppinen minä ei olisi voinut kuvitella haluavansa joskus vapaaehtoisesti puhua kasveista tai metsämarjoista, ei edes säästä. Vaikka perheellisen ihmisen elämänpiiri alkoi silloin jo asettua kotiasioiden ympärille, kesäiset kierrokset sukulaisten pihapiirissä tuntuivat välillä aika väkinäisiltä. Kuinka joku voi olla noin innostunut yhdestä kukkapenkistä! Mieluummin olisin puhunut ihmisistä, heidän kuulumisistaan, tuntemuksistaan ja ajatuksistaan.

Vielä vastenmielisempää oli mustikoiden metsästys. Pari metsäretkeä kesässä lasten kanssa oli mukava tehdä, silloin pääasiana ei ollut saalis vaan seikkailu. Mutta heti kun marjastus kääntyi työn puolelle, siitä meni mielekkyys. Enkä jaksanut ymmärtää niitä, jotka poimivat marjoja ämpärikaupalla ja vertailivat saaliitaan. He aloittivat marjapuheet jo keväällä, kun kukinnasta ei vielä voinut päätellä lopputulosta ja jatkoivat saman aiheen ympärillä syksyn pimeisiin asti.

Tämä on alppikärhö, herkkä ja kaunis, ja tervehtii aina sisään tullessa ja ulos astuessa.

Säästä puhuttiin äidinkin kanssa aina suunnilleen puolet puhelinkeskustelun ajasta. Kun välimatkaa oli kuutisen sataa kilometriä, oli tietysti vertailtavaa. Ja kun maailmat alkoivat erkaantua, sää oli kuitenkin se tuttu ja helppo puheenaihe.

Jotenkin salakavalasti vuodet ovat muuttaneet sen kaksikymppisen maailmankuvan ja tavat lähemmäksi oman äidin maailmaa. Viime kesänä poimin sormet sinisinä mustikoita ja pakastinkin niitä ennätysmäärän. Nyt on pitkin kevättä ensin ihasteltu mustikankukkien määrää ja sitten surtu niiden vähenemistä. Ei ehkä sittenkään ylitetä viimekesäistä satoa tänä vuonna. Mutta onneksi puolukka kukkii mahtavasti! 

Säästä puhutaan meillä nykyään alvariinsa. Forecan tuntiennuste on kovassa syynissä päivittäin. Sen lisäksi tarkkaillaan lämpömittaria, pilviä ja puiden latvoja.

Rhododendron Pohjola`s Daughter on ihana nuppuvaiheessakin.

Tärkeintä minulle tässä muuttuneessa suhteessa luontoon on kuitenkin kauneus, muutos ja jonkinlaisen tarinan tarve. Mikä ilo, kun löysin nimen mökin rhodolle, sille joka viime vuonna järkytti valtavilla valkeilla kukillaan, kun vietettiin ensimmäistä juhannusta mökillä. Nyt valkeita kukkia ei ole näkynyt.

Se on kaukasian alppiruusu, "Pohjolan tytär", jonka kukat ovat ensin syklaaminpunaisia nuppuja, sitten ihanan herkän vaaleanpunaisia ja lopuksi niiden pitäisi vaaleta valkoisiksi. Olin jo ehtinyt valittaa useammalle mökillä käyneelle vieraalle  alppiruusun muutoksesta, kun muistin vain ne valkoiset kukat. Siis ei mitään katastrofia, ei hoitovirhettä, vaan erilainen vuosi. Valkeat kukat tullevat ajallaan, ja nyt saan ihastella monta viikkoa kukkien muodonmuutosta.

Pohjolan tytär osaa hurmata.

Ikä siis muuttaa ihmistä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, onko kasvi-innostuksessa kyse ohimenevästä ilmiöstä, jonkinlaisesta mökkihurmiosta, joka aikanaan tekee tilaa jollekin muulle.

Viikon sateisin päivä

Eilenkin satoi, ja toissapäivänä. Sateenvarjolle oli käyttöä molempina päivinä jopa vähäiselle matkalle mökin portailta autolle. Onneksi kuntosali on lähellä, muuten liikkumattomuus olisi voinut kangistaa kokonaan. Vasta illansuussa pääsin (!) eilen pihatöihin eli leikkelemään kuihtuneet kukat vuorenkilvistä kompostiin. Kymmenen jälkeen illalla taivas oli kuitenkin pilvetön ja aurinko tuntui jopa lämmittävän hopeisena hohtavaa vedenpintaa ihailevaa laiturilla seisojaa. Oli vaikea kuvitella, että enää ikinä sataisi.

Sateenvarjot valmiina palvelukseen

Tänään heräsin lopullisesti (aamuöisiä pikaheräilyjä ei lasketa)vasta puoli kymmenen aikaan, mikä on aika tavatonta. Hiljaista, hämärää; huopakatto ei pidä ääntä, kun sade valuu tasaisen hillittynä. Television meteorologi kertoi, että luvassa on viikon sateisin päivä. Eikö se ollut jo eilen? Näillä seuduin tuli vettä kuukauden annos!

Eilen sademittari tulvi yli, tässä on parin tämän päivän aamutunnin saldo.

Tiedossa on siis taas sisällä istuskelua. Kaksi kirjaa olen jo näiden sadepäivien aikana lukenut ja kirjaston kesätauon ajalle varattu kirjapino hupenee uhkaavasti. Onneksi on televisio ja siellä kaikenlaista hömppäohjelmaa. Eilisen Emmerdalenkin voisi katsoa uusintana.

Voisihan sisällä tietysti tehdä vaikka mitä, esimerkiksi siivota. Mutta taitaa jäädä ajatuksen asteelle. Mikähän siinä on, kun sadepäivänä ei oikein tunnu olevan energiaa eikä kiinnostusta mihinkään? Heti kun aurinko vähän pilkistää, jaksaa taas juosta ja touhuta.

Tehtiin kuitenkin asiaa kauppoihin. Huomattiin, että kadut oli päällystetty ja uusi kahvila avattu. Jotkut ovat olleet ahkerina sateesta ja kylmyydestä huolimatta!

Lomakausi on selvästi menossa, kun kauppoihin ja ennen kaikkea kahviloihin - käytiin kahdessa - oli löytänyt tiensä tosi moni muukin. Uusi kahvila ei saanut meitä vielä innostumaan: sisustus oli kolkohko ja vitriinit tyhjän oloiset, mutta seurataan tilannetta ja annetaan sille vielä mahdollisuus, vastahan se on ollut auki pari päivää.

Säällekin voisi antaa mahdollisuuden ja lähteä ulkoilemaan, koska "säähän on vain pukeutumiskysymys", kuten mm. eräs norjalaisnainen kerran Firenzen helteessä totesi, mutta sateessa vaanivat hyttysarmeijat ja pilvissä asuva ukkosen uhka pakottavat tarkkailemaan säätilan muutoksia sisältä käsin.

Porraskivet kiiltävät kauniisti sateella.

Hyttysenpuremia

Juhannus on takana, jäljellä vain muistot ja valokuvat. Ja joillakin - veikkaan aika monella - punaiset kutiavat pisteet, patit tai läikät.

Juhannusaaton sää oli ainakin Keski-Suomessa ennakko-odotuksia parempi: lähes parikymmentä astetta lämmintä, ei juurikaan tuulta, enimmäkseen auringonpaistetta. Auringonlaskua oli mukava ihailla saunomisen, vihtomisen ja syömisen jälkeen, kun juhannuskokko loimusi, rätisi ja kipunoi. Tuli karkotti pahimmat inisijätkin loitommalle, mieli tyyntyi, kroppa rauhoittui. Ei tarvinnut huiskia, läiskiä eikä kuunnella ikävää konserttia korvan juuressa.

Sauna on valmis, tervetuloa vihtomaan!

Mökin sisälle meillä ei hyönteisiä juurikaan eksy, mutta ulkona näitä alkukesän pieniä ilostuttajia kyllä tänä juhannuksena riitti. Vaikka olenkin syntynyt itikkaseudulla ja luulisin tottuneeni hyttysten läsnäoloon, niin edelleen ne ärsyttävät ja tekevät elämän hankalaksi.

Kammottavimpia kesämuistoja on yksi yö Saariselällä vuokramökissä, jonka jokaisesta reiästä - ja niitä oli paljon - tunki koko yön sisään sääskiarmeijan joukko-osastoja. Lapset nukkuivat, minä läiskin. Aamulla lattia oli täynnä raatoja.

Kerran kun lapset olivat vielä pienempiä, oltiin patikkaretkellä ja yövyttiin autiotuvassa. Taas ne onnelliset tietämättömät nukkuivat makuupusseissaan, ja äiti ravasi hysteerisenä pitkin metsiä, kun ei kyennyt rauhoittumaan hyttysten inistessä pimeässä tuvassa.

Nuorempana en  kestänyt edes hyttysen ääntä, pieninkin ininä piti saada loppumaan ennen kuin pystyin nukkumaan. Ja hyttyset todellakin purivat ja puremista nousi pitkään vaivanneet kutiavat jäljet, joihin piti välillä hakea apua apteekista asti.

Mutta nyt - yllätys, yllätys - en löydä itsestäni puremajälkiä. Näen ja kuulen hyttyset ja ininän, ne jopa istuvat kädelle tai kaivautuvat hiusten sekaan, läiskin niitä kuoliaaksi ja ärsyynnyn entiseen malliin, mutta yhtään kutiavaa pattia ei ole. Onko tämä ikäkysymys? Pitäisikö olla huolissaan, surullinen vai helpottunut?

 

Meidän "kokko" rantahietikolla auringonlaskun aikaan karkotti verenhimoiset tunkeilijat.

 

Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta

Viron-matkasta lähtien aivoni ovat hoilanneet Saarenmaan valssia, vaikka siellä ei edes käyty. Osaan laulun sanat ulkoa ja olen tanssinut sen tahdissa monet kerrat. Se on aika lailla selkäytimessä, mutta nyt vasta googletin laulun historiaa, kun sanat "kiiltävätähtinen sotilas" alkoivat vaivata.

Wikipedian mukaan laulun sanat ovat Debora Vaarandin käsialaa ja kertovat todellisesta tapahtumasta vuodelta 1946. "Kiiltävätähtinen sotilas" on neuvostosotilas, joka talkootansseissa rakastuu saarenmaalaiseen neitoon, mutta ei saa neitoa omakseen. Tanssi tarjoaa vain hetken hurman. Tämän päivän poliittisessa tilanteessa laulu saa yllättäviä ulottuvuuksia!

No, minä keskityn vain nauttimaan laulun luontokuvasta: nurmista ja niityistä, koivuista ja tuomista, ja kuuntelemaan käkien kukuntaa. Toivottavasti tänäkin kesänä on mahdollisuus päästä myös heiluttamaan helmoja valssin tahdissa. Kesäjuhlat ja Saarenmaan valssi kuuluvat yhteen!

"Yön varjoissa tuomi kuin valkea lumi / se lintujen laulua sinulle soi." Mökillä ei ole valkeita tuomia mutta valkeita rhodoja kyllä.



"Siell` lauantai-iltana valkeat koivut..." Ihana valkea koivikko löytyy meiltäkin.

Juhannuksena meillä tuskin tanssitaan. Joskus olisi kyllä mukava päästä vanhanaikaisiin juhannusjuhliin tansseineen, kokkoineen, haitareineen. Voi olla, että minulla on vanhentunutta stereotyyppistä tietoa, mutta nykyään tuntuu olevan vain kaksi vaihtoehtoista tapaa viettää juhannusta: kokoontua juhannusfestareille (nuoriso?) tai vetäytyä mökille grillaamaan. Alkoholiin en nyt ota kantaa, vaikka se tietysti usein aika surullisin lopputuloksin värittää tätä suomalaisten keskikesän juhlaa.

Itse olen kokenut juhannusjuhlimisen monesti pakkojuhlimisena. Kovin monta kaikin puolin onnistunutta juhannusjuhlaa ei ole jäänyt mieleen, viime kädessä sää on pilannut hyvätkin suunnitelmat.

Kestohaaveena on ollut voida kattaa juhannuksen juhla-ateria pöytäliinoineen ja viinilaseineen laiturille. Tuollaisen haaveen toteuttaminen vaatii täydellistä säätä. Eli ei se taida tänäkään vuonna vielä toteutua, vaikka nyt olisi se mökki ja se laituri.

Mutta ne "valkeat yöt" meillä on joka vuosi. Juhannusaattona päivän pituus Tampereen korkeudella on 19 tuntia 29 minuuttia. Yölle jää siis mittaa neljä ja puoli tuntia.

Keski-Suomessa, jossa me mitä suurimmalla todennäköisyydellä vietämme juhannusta säästä huolimatta, aurinko nousee vähän kolmen jälkeen ja laskee puoli kahdentoista maissa. Yötä on siis vain vaivaiset kolme tuntia neljäkymmentä minuuttia. Kannattaako se käyttää nukkumiseen?

"Niin siellä me nurmella vietämme juhlaa, kun hämärä aamulle kättä jo lyö."

Ensimmäiset kesävieraat

Lapsena opin, että kauempana asuvia sukulaisia tavataan kesällä. Kesän kohokohtia olivat etelän tätien vierailut. Tädit olivat pukeutuneet eri tavalla kuin meillä päin oli tapana, puhuivat jotenkin iloisemmin ja nopeammin ja heillä oli mukavia tuliaisia. He toivat mukanaan tuulahduksen maailmasta, johon itsekin halusin joskus päästä.

Sitten kun tädeillä oli omat perheet, he saattoivat viipyä pidempään ja yhdessä tehtiin retkiä paikkakunnan muiden sukulaisten luo. Mukavinta oli kuitenkin vain olla kotona, olla mukana siinä virkeässä tohinassa, jonka vieraat saivat aikaan.

Kun autot ja tiet paranivat, kiire lisääntyi ja vierailut lyhenivät. Mutta aina meillä kesällä poikkesi sukulaisia - tätejä, serkkuja, pikkuserkkuja - joita ei ollut vuoteen nähty, joille pantiin parasta pöytään, ja sitten vaihdettiin kuulumiset.

Eilen pääsin lapsuuden tunnelmiin, kun ensimmäiset kesävieraat tulivat kaukaa Englannista asti. Onneksi Suomen sää oli kauneimmillaan ja voitiin istua terassilla kahvilla se parituntinen, joka vierailla oli pitkällä ajomatkallaan aikaa meillä piipahtaa. Paljon jäi puhumatta, monta esittämätöntä kysymystä pulpahti vielä illalla mieleen, mutta tärkeintä oli varmaan kuitenkin se että nähtiin.

Tilasin tavallista englantilaista teetä ja saatiin sitä koko vuodeksi!

Aina tuliaisteetä juodessa voidaan lähettää lämpimiä ajatuksia Englannin suuntaan. On tietysti harmi, että niin ihanat ihmiset ovat niin kaukana, mutta onneksi he ovat olemassa ja edes joskus nähdään!



Yhden vauhdikkaan kesävieraan häntä ehti kuvaan.



Kartanoelämää

Olisin mieluusti ollut edellisessä elämässä kartanonrouva. Tässä nykyisessä voisin olla vaikka alimmainen lattianlakaisija, jos saisin tehdä työtä sellaisessa ympäristössä kuin Sagadin kartano Lahemaan kansallispuistossa Pohjois-Virossa.

Meidän kartano eli Sagadin kartanon päärakennus Pohjois-Virossa.

Jo kotona oli päätetty, että viimeinen yö Viron-matkalla vietetään kartanomiljöössä. Kartanot ovat nykyisin kai Viron-matkalla ihan pakollisia, ennen ei ole kuitenkaan vielä päästy yöpymään sellaisessa. Kartan avulla valittiin kohteeksi Sagadi, joka osui kohtuullisesti matkareitin varrelle. Sitä varten pakkasin laukkuun mekon ja punaiset kengät.

Perillä huomattiin, että kaksi muutakin kartanoa, Palmsi ja Vihula, ovat hyvin lähellä. Noin viidentoista kilometrin säteellä toimii kolme kunnostettua erilaisia palveluja tarjoavaa kartanoa. Jotta ei olisi jälkeen päin harmittanut, käytiin katsastamassa ne kaksi muutakin, jotka osoittautuivat erilaisiksi niin ulkoisesti kuin idealtaankin. Sagadiin verrattuna ne vaikuttivat jonkinlaisilta viihdekeskuksilta kylpylöineen, pienoisgolfeineen ja hevosajeluineen.

Tällainen paikka löytyy Sagadin kartanon kasvihuoneesta.



Kartanon puistossa voi tunnelmoida.

Meidän kartanomme on enemmän sellainen rauhallinen ja tunnelmallinen paikka, jossa tavoittaa aidon kartanotunnelman parhaiten (sanoo sellainen, joka vain kuvittelee tietävänsä jotain aidosta kartanotunnelmasta!).

On Sagadissakin museoita ja kartanon ulkopuolelta lähtee erilaisia patikointi- ja tutustumisreittejä kansallispuistoon. Mutta jos viihtyy vain katselemassa kauniita rakennuksia ja ihanaa puutarhaa ja arvostaa ravintolan loistavia herkkuja, täällä voi keskittyä nauttimaan elämästä täydellisesti.



Pääruuaksi ankkaa ja hedelmiä ja marjoja - siis ei perunoita, ei sipulia, vaan omenaa, viinirypäleitä, mansikoita.

Jälkiruokapavlova sopii täydellisesti kartanon tyyliin ja värimaailmaan.

Tänne ajattelimme tulla toistekin, ellei joku suosittele vielä parempaa paikkaa. Tallinnasta hurauttaa tunnissa, kunhan moottoritien remontti kuluvan vuoden aikana valmistuu.

Vaikka kartanon sisätilat on hienosti kunnostettu nykyaikaisen matkailijan tarpeisiin ja lattianlakaisija päässee aika vähällä, ehkä sittenkin olisin ainakin kesäaikaan mieluummin vaikkapa käytävien haravoija ja nautiskelisin linnunlaulusta, puutarhan väreistä ja tuoksuista ja yrittäisin tavoittaa ne kaikki aikakerrokset, jotka rakennus ja pihapiiri ovat nähneet.

Parimate tervitustega

Toinen päivä Viron maalla on iltapäivässä. Otepään golfklubin ravintolassa on väsynyt mutta tyytyväinen tunnelma. Kahdeksantoista väylää kumpuilevassa vaativassa maastossa on takana, aurinko paistaa ja kaiuttimista soi virolainen poppi.

Suihkun jälkeen olo on raikas. Pasta francesca tyydytti makuhermoja täydellisesti (ravintola on viidenkymmenen parhaan ravintolan joukossa Virossa), lasissa on vielä muutaman kulauksen verran A.Le Coqia, jälkiruoka on tulossa. Olemme nuortuneet ainakin muutaman vuoden ja matka on vasta alussa.

Heti kun satamassa istuimme autoon, tuli lomafiilis. Nyt ei ole aikatauluja - paitsi tiiausajat - nyt vain ajellaan ja ihmetellään.

Hiuksenhienosti vältyttiin peurakolarilta (vai oliko se kauris? - miten kauris ja peura eroavat? -kysymyksiä puitiin illalla ilman sen kummempaa selvyyttä) ja laskettiin haikaranpesiä auton ikkunasta. Yhtä käännyttiin kuvaamaankin, kun siellä näytti emäntä/rouva (?) olevan selvästi kotosalla.


Haikaranpesien laskeminen on mukavaa viihdettä automatkalla.

 

Tämän kauemmaksi ei Suomesta tarvitse tulla, kun pääsee kokemaan jotain  ihan erilaista.

Otepään golfkentän väylällä pääsee melkein kuin Puhdistuksen tunnelmiin.


 

Kielitaito joutuu koetukselle golfkentän saunassa.

Tähän hintaan ei syödä hyvin Tampereella eikä ainakaan Helsingissä, tuskin Tallinnassakaan.



Jälkiruoka oli jo melkein syöty, kun kuvaaja muisti ottaa kuvan.

Pientä mökkiremonttia

Viime kesänä oli hetkiä, jolloin olin sitä mieltä, että nyt kun meillä on mökki, siitä täytyy tehdä täydellinen. Täydellisiä mökkejähän tehdään televisiossa. Seurasin Huvila ja huussi ja Pientä mökkiremonttia -ohjelmia jo silloin, kun mökki oli vasta unelmissa, ja tiesin, että ne ihmiset osaavat asiansa.

Sitten kun mökistä tuli totta, olin jo pistämässä hakemusta Huvilaan ja huussiin ja olisin sen tehnytkin, jos hakuaika olisi ollut kesällä. Onneksi sain ajatteluaikaa ja tulin järkiini.

Ensinnäkään meillä ei nyt ole sellaisia rahoja, joilla maksetaan huippuasiantuntijoiden laatiman ja tekemän huippuhienon remontin kustannukset.

Toiseksi muistin, että mehän on remontoitu yksi talo ihan omin voimin ja nautittu suunnittelusta ja pikkuhiljaa tekemisestä. Se kokemus opetti, että taloa täytyy asua, ennen kuin tietää, mitä haluaa sille tehdä. Ja itse tekemistä vartenhan me mökki kai hankittiin, vaikka toki olisi hienoa katsoa, miten joku muu sitä parantaisi.

Siispä asuttiin vuosi ennen kuin tehtiin ensimmäiset muutokset. Eniten mökillä tuntui olevan tarvetta rauhalliselle vierashuoneelle. Yläkerran parvi toimii, jos vieraita on korkeintaan kaksi ja jos he ovat tottuneet nukkumaan yhdessä. Siskonpedit eivät oikein taida olla nykyihmisten juttu. Vielä haastavampi tilanne on, jos mökillä on pieniä ihmisiä, joiden pitäisi saada jo nukkua rauhassa, kun aikuiset jatkavat iltaa.

Rantamökissä on sauna ja takkatupa, joka täyttäisi vierashuoneen vaatimukset, jos sitä vähän kohennettaisiin. Vanhat epämukavat, kapeat ja kovat puusohvat - jotka olivat kyllä kivan näköiset - saivat lähteä ja tilalle hankittiin kaksi runkopatjaa. Takkahuoneessa ollut pienoiskeittiö, jolle emme osanneet kuvitella käyttöä, eivätkä sitä olleet kunnosta päätellen muutkaan käyttäneet, purettiin. Sen paikalle jäi juuri sopiva kolo Pikkumiehen sängylle, jonka Mies taitavasti rakensi toisesta puusohvasta. Vielä pari omaa taulua seinälle, pimennysverhot ikkunaan ja voilà - vierashuone oli valmis. Myöhemmin kesällä ehkä vielä käsitellään seinät vaaleammiksi, jos tila näyttää sitä vaativan.

Tavarat pihalle, remontti voi alkaa!

Vanha käyttämätön keittiö saatiin kaupaksi Torin kautta. Ostajat olivat Espoosta, mutta mökki alle kymmenen kilometrin päässä meidän mökistä. Internet on ihmeellisen kätevä!

Mökkiremontissa edetään siis varovaisesti ja omiin ideoihin luottaen, ainakin toistaiseksi.


 

Meillä ei ollut käyttöä keittiölle, vaikka se olikin hyväkuntoinen.

 

Keittiön paikalle tuli lastensänky. Pistorasiakin on purettu, sänkyyn on lisätty reunalauta ja tietysti patja.

Tähän aikaan viime vuonna

Kesäkuun neljäs, Mannerheimin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhlan päivä, oli viime vuonna helteinen. Ajoimme iltapäivällä hikisinä Laukaan golfkentältä sovittuun tapaamiseen Keiteleen rannalle.

Näimme mökin ja omistajat vasta toisen kerran, ja nyt oli tarkoitus allekirjoittaa kauppakirjat paikallisen lakimiehen luona.

Suunnitelmien mukaan mentiin, käytiin vielä yhdessä syömässä ja yötä myöten ajettiin takaisin Tampereelle. Alavilta mailta noussut sumu teki kotimatkasta epätodellisen kauniin. Tulevaisuus tuntui seikkailulta.

Muistelin pikaista visiittiä, selasin muutamaa hätäisesti otettua kuvaa: kukkiva omenapuu, peilityyni järvi, laituri. Se olisi nyt meidän maisema! Meistä oli tullut mökin omistajia. Oli rohjettu tehdä unelmasta totta. Millaista olisi elää unelmaa?

Kesäkuun 4. päivänä viime vuonna järvi oli peilityyni.

Tänään, tasan vuoden kuluttua tuosta päivästä, Mökkikirja kertoo, että tuota matkaa on ajettu edestakaisin kaksitoista kertaa. Välillä on viivytty täällä viikkoja, pari kertaa on tultu vain pidennetyksi viikonlopuksi.

Tänä vuonna helteestä ei ole vielä tietoakaan. Pari kaunista päivää, äitienpäivä ja viime lauantain juhlapäivä, olivat mukavan aurinkoisia ja ulkona tarkeni. Muuten on saanut pukea päälle tuulen pitävää; tänään lämpömittari kipuaa sadekuurojen välissä hädin tuskin 12 asteeseen. Järvi on ollut levottomassa liikkeessä koko touko- ja kesäkuun eikä venettä ole vielä laskettu vesille eikä kalaonnea kokeiltu kertaakaan. Eilen ongittiin järvestä vain tuulen laiturista irrottama vesilämpömittari ja tuulen kädestäni tempaisema pesuvati.

Omenapuu ei vielä tänään ole kukassa, saa nähdä ehtiikö alppiruusukaan juhannukseksi, viime vuonna se historiallisen kylmyyden keskellä loisti upein valkoisin kukin.

Omenapuu kukki viime vuonna tähän aikaan upeasti.

Nyt saman puun kukat ovat vasta lupauksen asteella.

Keväät ovat erilaisia, luonto elää omaan tahtiinsa. Täällä mökillä olemme päässeet kurkistamaan luontokirjaan pikkuisen syvemmälle kuin ennen. Sehän olikin yksi asia, josta unelmoitiin.

Naapurista mallia?

Joskus iskee naapurikateus, ei niinkään siihen, mitä jollakulla on vaan siihen, mitä hän osaa. Yleensä se vaivaa vain hetken, toisinaan se jää päälle pidemmäksi aikaa.

Istuttiin sunnuntaina iltaa mökkinaapureiden luona ensimmäistä kertaa. Ennen kahvittelua kierrettiin pihapiirissä tutustumassa isäntäparin kätten tuotoksiin. Ja niitähän riitti!

Isäntä oli rakentanut päärakennuksen lisäksi vierasaitan, muokannut vanhasta isosta riihestä rantasaunan ja tunnelmaa henkivän saunatuvan täydellisine keittiöineen ja makuutiloineen. Sen lisäksi rannasta löytyy kesäkeittiö, huvimaja, savusauna ja erikoisuutena sähköistetty nukkumisnila. Niin ja tietysti kasvihuone ja autotalli ja ehkä jotakin muutakin, jonka huomaan vasta toisella kyläilykerralla.



Ei olla Lapissa vaan Keski-Suomessa!

Emäntä on erikoistunut puutarhaan ja kasveihin. Viisitoista isoa kukkamaata erikoisine hyvin hoidettuine perennoineen olisivat voineet olla jostain kauppapuutarhasta. Kasvihuoneessa tomaatit kukkivat ja kurkutkin näyttivät jo lupaavilta. Hyötypuutarhassa valkosipuleita olisi riittänyt myyntiinkin, marjapensaista näytti tulevan mahtava sato ja yrttien suhteenkin tämä talous on varmasti täysin omavarainen.



Näin ensimmäisen kerran parsapenkin.

Sisällä on lisää kasveja ja muita emännän taidonnäytteitä. Itse sain häneltä joulun aikaan huovutetut mökkitossut, nyt hän oli neulomassa sukkia menetelmällä, josta en ollut ennen kuullutkaan: molemmat sukat syntyvät samalla kertaa. Aika monta kaunista paria oli tällä tavalla jo valmistunut, mikä kävi ilmi, kun hän esitteli niistä ottamiaan kuvia. Kuvatkin olivat selvästi taitavan kuvaajan otoksia.

Palasin omalle mökille vähän hämmentyneenä. Uskomatonta, että on ihmisiä, jotka ihan omaksi ilokseen puuhailevat koko ajan - ilman jatkuvaa työntekoa tuollainen ei olisi mahdollista - ja saavat aikaan jotain noin omannäköistään. Jonkinmoiseksi selitykseksi käy toki se, että kyseessä on heidän vakituinen kotinsa, ei mikään mökki.

Mutta ainahan ihminen kääntää ihailun hetkelläkin katseen itseensä: entä minä, mitä minä olen saanut  tai tulen saamaan aikaan? En ainakaan mitään tuollaista. Olen huono oppimaan edes kasvien nimiä, saati sitten niiden hoitamista. Muutkin kädentaidot ovat vähän niin ja näin.

Tässä asiassa tunnen itseni enkä siis kadehdi taitavampia, mutta edelleen jään miettimään, onko minusta mihinkään. Vai joko olisi aika tässä iässä hyväksyä se, että on kaikessa keskinkertainen tai jopa huono, ja se riittää.

"Naapurin tytöltäkö mallin kysyt, " kirjoittaa Helena Anhava. Ja jatkaa: "naapurin tytöllä on oma tausta ja olot. / Sait toiset perintötekijät, / suunnista niiden mukaan, / oma lukunsa on jokainen, /oma biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa / kolmiyhteisyys itsekukin. "

Ja vielä Helena Anhavaa: "Älä yritä miellyttää muita, / hukut muiden virtaan, / joskus ajastaan jäljessä oleva / voi olla edellä aikaansa. / Pahinta, mitä ihminen itselleen teki / on että hän väärensi itsensä."

Itsetutkistelu jatkukoon.

Mahoniaa ei löydy tällaisen tavallisen ihmisen puutarhasta.