Kun olen 85

"Tukka ja hampaat kerran kun pois multa putoaa, saanko sulta vielä hellän kuiskauksen, kun mä oikein kuulekaan en…”,

lauloi Robin (ei se 17-vuotias) suomeksi Beatles-hittiä When I`m sixty-four vuonna 1967. Silloin oli tapana tehdä ulkomaisista hiteistä suomalaiset versiot ja silloin ilmeisesti oikeasti ajateltiin, että 64-vuotias ihminen on todella vanha.

Kyllä maailma on muuttunut! Aika moni sukulaisistani ja tuttavistani on jo päässyt tuohon korkeaan ikään (minä en vielä :)) ja sen ylikin, eikä tulisi mieleenikään pitää heitä vanhoina. Oikea vanhuushan alkaa joskus kahdeksankympin jälkeen, jos silloinkaan - ajatelkaapa vaikka Aira Samulinia. Siitä vanhuudesta olen viime aikoina huolestunut.

Luin nimittäin Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois (2013), jossa hän uskottavasti, koskettavasti, vakuuttavasti ja pelottavasti kertoo Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä ja muutaman muunkin erilaisia dementian muotoja potevan ihmisen tarinan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti näkökulma on kirjailijan äidin, jonka silmin Kanto kuvaa sairastuneen ihmisen epätietoista elämää. Kirjan toisessa Kertomuksia Mikä-mikä-maasta -osassa on useita todellisuuspohjaisia kertomuksia erilaisista ihmisistä, kohtaloista ja tilanteista, joihin potilaat ja heidän omaisensa joutuvat. Kirjailijan omat kokemukset löytyvät kolmannesta osasta Elämässäni on musta aukko.

Vaikka kirjaa lukiessa saa välillä hysteerisiä naurukohtauksia, jää päällimmäiseksi suru ja pelko. 

Kuinka ihminen voikaan muuttua, kun hänen aivonsa sairastuvat! Ja kuinka yleistä sairastuminen onkaan: yli 85-vuotiaista kolmannes tai jopa puolet sairastaa jonkinasteista dementiaa, kerrotaan kirjassa. Eikä sitä ehkäistä sudokuilla, ristisanoilla tai terveellisillä elämäntavoilla. 

"Alzheimer on lempeä sairastuneelle mutta ankara omaiselle"

"Taudin edetessä sairastunut menettää sairaudentunnon ja lakkaa tiedostamasta oireitaan. Läheisellä ei tätä armoa ole." Kirjassa kuvatut omaisten kokemukset ovat järisyttävää luettavaa. Miten he jaksavat päivästä, viikosta, vuodesta toiseen kantaa huolta vanhuksesta, joka ei muista, ei kiitä, ei osaa eikä tunne? 

Rehellisesti Anneli Kanto kuvaa myös omia tuntemuksiaan äitinsä sairauden edetessä.

Pienen savolaiskunnan kahvilassa istuu vanha mies, kättelee kahvilaan tulevat asiakkaat, hymyilee ja höpöttää, kertoo jokaiselle olevansa kotoisin Kuopiosta. Muut asiakkaat eivät hämmenny, ovat ehkä tavanneet miehen ennenkin, ja minäkin rauhoitun, kun huomaan hänen olevan liikkeellä hoitajan kanssa. Pihalta hän vielä huikkaa kovalla äänellä: "Minulla on hyvä mieli!" 

Missä kunnossa minun aivoni ovat, kun olen 85? Jos olen yksi heistä, jotka dementoituvat, millainen taakka olen omaisilleni, joiden on valitettavasti pakko ottaa tilanteeseen kantaa jollakin tavalla? Miten käyttäydyn? Tuleeko minusta aggressiivinen, törkeitä puhuva, karkaileva ja toisia syyttelevä? Millaiset asiat minun sairaissa aivoissani ovat pinnalla? 

Ikävästi käyttäytyvän vanhuksen vaihtoehto lienee todennäköisempi kuin hyväntuulisen savolaisen. Varoitan jo etukäteen. Lukekaa Anneli Kannon kirja hyvissä ajoin, niin ehkä jaksatte ja ymmärrätte paremmin.