Aina on aikaa hyville kirjoille

Tuuli riepottaa hyasinttiparkoja terassilla. Toinen on vielä pystyssä, toisen jouduin aamulla siirtämään suojaisampaan paikkaan, kun se oli lennähtänyt lattialle. Eilen haaveiltiin terassikelistä tälle päivälle, ilmassa oli pieni lempeä lupaus päiväkahveista auringossa. Ja siivoustakin suunnittelin: talvikengät ja -vaatteet pihalle, kaapit ojennukseen.

Keltaiset kukat näyttävät oudoilta, jopa räikeiltä ja teennäisiltä muuten ruskean sävyistä maisemaa vasten. Kukkapurkki kaipaisi pesua tai pikemminkin raikasta valkoista maalia, se on talven jäljiltä likaisen harmaa eikä sovi ollenkaan puhtaan keltaisten kukkien alustaksi. Siihenkin piti tänään tulla kohennusta.

Kaikenlaisen kotipuuhastelun sijaan olen lukenut kirjoja. Tai tietysti vain yhtä kirjaa tänään, mutta kotitöiden väistely ja kirjojen lukeminen on leimannut koko kevättä. Tänään puolustauduin sillä, että ulos houkuttelevaa lempeää kevätpäivää ei tullutkaan. Ja sillä, että eilen jaettiin Tampereella Vihtorin kirjamessuilla Tulenkantaja-palkinto ja muutenkin keskusteltiin koko päivä kirjallisuudesta, enkä minä ollut paikalla. Olen siis velkaa kirjallisuudelle, ja sitä velkaa olen maksanut tänään.

Ei kirjojen lukemista toki tarvitse puolustella, ei se varmaan loppupeleissä ole hukkaan heitettyä aikaa, vaikka kevätkoti välillä protestoikin.

Paksuja tiiliskiviromaaneja olen lukenut nyt keväällä kaksi: Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016) ja Hans Falladan Yksin Berliinissä (1946). Painavia kirjoja molemmat, hankalia lukea illalla sängyssä. Siihenpä ne yhtenevyydet loppuvatkin. 

Sveitsiläisen Dickerin kirjaa (556 sivua) on kehuttu kepeästi soljuvaksi, kiinnostavaksi, esikoisromaanin Totuus Harry Quebertin tapauksesta veroiseksi menestysteokseksi. Juoni on huima ja tarjoaa yllätyksiä kerta toisensa jälkeen, ainakin Hesarin Jukka Petäjä niin väittää. Esikoisteoksen kohdalla kehuihin oli helppo yhtyä, Baltimoren sukuhaaran tragedia taas oli minusta pitkitetty, välillä suorastaan tylsä ja ennen kaikkea arkisella, köyhällä kielellä kirjoitettu paikoin hyvin naiivilta vaikuttava teos. Välillä tuntui kuin olisi lukenut kahdeksasluokkalaisen ainetta. Ja kirjan päähenkilö on sentään kirjailija! Olisi olettanut hänen havaintojensa maailmasta olevan tarkempia, elävämpiä, vivahteikkaampia. Toistoa kirjassa on niin paljon, että juoni ei helpolla unohdu. 

Falladan Yksin Berliinissä (766 sivua) on tositapahtumiin perustuva natsi-Saksan kotirintaman vastarinnasta kertova klassikko. Fallada kirjoitti kirjan 40-luvulla, ja nyt se on oikeastaan löydetty uudelleen. Pääsiäisviikolla keskustelemme kirjasta kirjapiirissä ja menemme vielä katsomaan siitä tehdyn teatteriesityksenkin. Pelkäsin etukäteen kirjan lukemista rankan aiheen ja valtaisan sivumäärän vuoksi, mutta molemmat pelot osoittautuivat aiheettomiksi. Tämä on kirjoja, jonka toivoisi monen lukevan. 

Tosielämästä otti aiheensa myös Finlandia-palkitun romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) kirjoittaja Jukka Viikilä. Hänen teoksensa on Helsingin kaupungin pääarkkitehdin, 1800-luvulla vaikuttaneen Carl Ludvig Engelin yöpäiväkirja, kirja, johon Engel kirjaa ajatuksiaan ennen nukkumaanmenoa. Näitä ajatuksia lukija lukee hitaasti, nautiskellen niin kirjailijan kielellisistä oivalluksista kuin ajankuvasta, joka kirjan sivuille piirtyy. Tämän kirjan lukemisen jälkeen Helsingin Tuomiokirkko on vielä kauniimpi ja hvän arkkitehdin työ entistä arvokkaampaa.

Faktaperäistä fiktiota kirjoittaa uusimmassa teoksessaan myös Riitta Jalonen. Hänen uusin teoksensa Kirkkaus (2016), on minämuodossa kerrottu taiteilijaromaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka lienee aika monelle suomalaiselle tuntematon. Hänen tarinansa on koskettava ja Jalonen kertoo sen vaikuttavasti. Lukija uskoo lukevansa Janetin ajatuksia ja myötäelää hänen kokemuksiaan. Luin kirjan e-kirjana, oikeastaan ahmaisin, ja jälkeenpäin olen harmitellut, etten tullut hankkineeksi kirjaa itselleni. Tämä on sellaisia kirjoja, johon voisi palata ja joka olisi ilo omistaa.

Kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan amerikkalaisen Emma Climen esikoisteos Tytöt (2016), joka kiinnosti lähinnä kansikuvansa vuoksi. Kannessa luvataan, että kirja särkee lukijan sydämen ja räjäyttää hänen mielensä. Ja kyllä lupaus ainakin osittain täyttyi. Kirja sijoittuu 1960-luvun lopun Kaliforniaan, jossa hippiliike sai pauloihinsa tuuliajolla olleita nuoria. Tämänkin kirjan tapahtumille löytyy todellisuuspohjaa: nimi Charles Manson tuo silloin eläneille mieleen kammottavia muistoja, joita kirjan tapahtumat mukailevat. Itse olin noihin aikoihin saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö Evie, ja minun elämäni oli kyllä ihan erilaista!

Olen siis lukenut paljon, erilaisia, hienoja ja vaikuttavia kirjoja, tässä osa niistä. Jokainen ansaitsisi pitemmän analyysin kuin nämä pari riviä. Mutta hyviä kirjablogeja on paljon; kaikista edellä mainituista löytyy varmasti lukuisia kiinnostavia arvioita. 

Yöpöydällä odottaa amerikkalaisen, syntyperältään bengalilaisen Jhumpa Lahirin Tuore maa (2008). Kirjailija on minulle uusi löytö, ja olen todella ihastunut. Ja sitten täytyy muistaa hankkia jostain Hanna Weseliuksen Alma!, joka eilen sen Tulenkantaja-palkinnon sai.

Pitäisi olla mielipide

Kuntavaalit lähestyvät, ja kannastaan epätietoisia äänestäjiä on varmaan muitakin kuin minä. Ainakin mikäli uskon niitä kahta keskustelua, joissa olen ollut mukana (lähinna kuunteluoppilaana) ja joissa isommalla porukalla arvioitiin ehdokkaita ja puolueita. Äänestäminen on demokratiassa mielestäni velvollisuus enkä aio luistaa siitä nytkään. Koskaan ennen ehdokkaan löytäminen ei ole ollut näin vaikeaa.

Katsoin maanantaina suomalais-bulgarialaisen Tonislav Hristovin dokumenttielokuvan Hyvä postimies (2016), jossa bulgarialainen pikkukylä on samassa tilanteessa: vaalit ovat ovella. Kylä on kutistunut muutaman kymmenen äänestysikäisen ihmisen rappiolla olevaksi paikaksi. Asukkaista valtaosa on vanhuksia, jotka muistavat vielä paremmat päivät.

Vaaleissa valitaan kylälle uusi pormestari (mm. tästähän Tampereellakin on kyse) ja ehdokkaita on kolme. Entinen pormestari, nuorehko nainen, joka tilaa sanomalehtiä vain ristikoiden takia, viihdyttää itseään soittamalla työhuoneessaan musiikkia kovalla eikä osaa sanoa mielipidettään mihinkään, on tietysti taas ehdolla. Toinen ehdokas on kommunistipuoletta edustava työtä vieroksuva mies, joka kalastelee ääniä olut- ja lihapullatarjoilulla. Hän lupaa palauttaa kommunismin, hankkia Internetin ja lopettaa työttömyyden, jos hänet valitaan. Kolmas ehdokas on kylän postinkantaja Ivan, jonka mielestä kylään on otettava syyrialaisia pakolaisia, naisia, miehiä ja lapsia, jotka Ivanin mukaan toisivat kylään uutta elämää, korjaisivat rappiolla olevia rakennuksia, pelastaisivat tyhjillään olevan koulunkin.

Pakolaisiin kylässä on totuttu, heitä näkee tai ainakin kuulee öisin; kylä on ihan Turkin rajalla ja joku onnistuu välillä livahtamaan rajavartijoilta. Television uutiset tuovat pakolaisongelman laajuuden ja järkyttävyyden kyläläisten tietoisuuteen.

Postia jakaessaan ja muita kyläläisten pikkutöitä hoitaessaan Ivan tekee omaa vaalityötään. Samanlaiset ennakkoluulot ja asenteet ovat häntä vastassa, kuin mihin meilläkin on totuttu.

Elokuva pelkistää isot ongelmat ja tavallisten ihmisten kysymykset ja reaktiot hienosti.

Jos eläisin Ivanin kylässä ja olisin kuitenkin minä, tietäisin kyllä ketä äänestää. Mutta Tampereella, jossa kunnallisvaaliehdokkaita on 665 ja puolueita/valitsijayhdistyksiä 19, valinta on paljon vaikeampi. Vanhaa vahvaa puolueuskollisuutta ei ole tarjolla pelastusrenkaaksi eikä toisaalta riippakiveksikään. Muutaman ehdokkaan tunnen jollakin tavalla henkilökohtaisesti, mutta en kuitenkaan niin hyvin, että tietäisin heidän mielipiteensä kaikesta mahdollisesta.

Kaikesta - siis mistä?

Isoimmat päätökset - tunneli ja ratikka - on täällä tehty, sote siirtyy päätettäväksi muualla. Mitä kunnallisvaltuutetut päättävät, mihin suuntaan he kaupunkia vievät? Toistaiseksi ainakin eri puolueiden ja ehdokkaiden näkemykset ovat jääneet aika hämäriksi. Muutama mielipidekirjoitus lehdessä, siinä kaikki. Vai käydäänkö vaalikeskustelut nykyään pelkästään somessa?

Meidän ovelle ei kukaan tule Ivanin tapaan kolkuttelemaaan ja kertomaan omia visioitaan kaupungin kehittämisestä, itse pitää ottaa selvää ja itsellä pitäisi tietysti olla mielipiteitä. Jotakin selviää ehkä netistä, sieltä täytyy varmaan aloittaa. Jotenkin täytyisi osata itselleen kirkastaa, miten itse haluan kaupunkia kehittää. Siis kenet valitsen ajatuksieni tulkiksi?

P.S. Hyvä postimies tulee teattereihin perjantaina 24.3. Kannattaa katsoa!

Yrttejä, yrttejä!

Kevätaurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mutta raikkaus on ilmasta kaukana, ainakin keskikaupungilla ja isojen teiden varsilla. Kaupunki hukkuu pölyyn. Se nousee pilvenä ilmaan jokaisen kulkuvälineen jälkeen ja peittää maiseman harmauteen. Se tunkeutuu sisään jokaisesta rakosesta. Hengityselimet se tukkii; jo pelkkä pölyn näkeminen turvottaa kielen ja kitalaen ja alkaa yskittää.

Pöly on peräisin hiekoitussepelistä, jota menneenä liukkaana talvena on tarvittu ennätysmäärä. Asfalttitiet ovat muuttuneet hiekkateiksi, asfaltoidut pihat melkein hiekkapihoiksi. Niin meidänkin rivitalon piha, jota tänään Miehen kanssa harjattiin. Täällä esikaupunkialueella ei katupöly onneksi ole niin hankala asia kuin kaupungin keskustassa, mutta kyllä hiekoitetusta pihastakin pölyä näköjään nousee. Fiksu olisi varmaan käyttänyt hengityssuojaimia.

Nyt kulkuväylät kuitenkin odottavat puhdistavaa kevätsadetta.

Raikkauden ja puhdistautumisen tarve tulee ihmisellekin kevätpäivien myötä. Itse huomaan, kuinka ruokavalio alkaa siirtyä kevyempään ja ennen kaikkea vihreämpään suuntaan. Avokadoa, salaatteja ja yrttejä alkaa tehdä mieli eri tavalla kuin talvella.

Lähikaupan yrttitarjouksesta kannettiin kotiin basilikaa, timjamia ja korianteria. Nyt niitä silputaan joka ruokaan. Basilikaa ja timjamia rakastan. Korianterin kanssa minulla on aina ollut vähän vaikeuksia, mutta nyt kokeilen "siedätyshoitoa" eli altistan itseäni sille pieninä annoksina. Ehkäpä opin pitämään siitä joskus.

Vihreät yrtit keittiön ikkunalla saavat tuntemaan kuin olisimme ottaneet pitkän harppauksen kohti reippaita, raikkaita kevätpäiviä.

Ihana juhlapäivä

Eilinen meni juhliessa. Entinen työpaikkani täytti pyöreitä (50) ja kutsui juhlaan mukaan myös seniorit. Olipa ihana päivä!

Aamupäivällä sai tutustua talon nykyiseen arkeen, tosin juhla-asuiseen sellaiseen. Käytäviä kävellessä piti vähän väliä pysähtyä vaihtamaan iloisia kuulumisia. Onko siitä todellakin kohta kolme vuotta, kun vielä kuuluin kalustoon itsekin? Pieni haikeus hiipi mieleen: tähän yhteisöön oli todella mukava kuulua.

Päivän mittaan yhteisön voima ja hyvät muistot vain vahvistuivat. Koko talo tuntui olevan täynnä mielenkiintoisia ihmisiä, nuoria, keski-ikäisiä ja meitä vanhempia. Lounaalla syntyi oikeita keskusteluja, ei vain kuulumisten vaihtoa. Puhuttiin kirjoista, väitöskirjoistakin. Ihmisillä on unelmia ja he toteuttavat niitä määrätietoisesti! Tällä tarkoitan erityisesti Arto Köykkää, jonka kanssa on aina ilo keskustella. Pieninkin keskustelu saa yllättäviä ulottuvuuksia, Arto osaa keskittyä tilanteeseen, on kiinnostunut kaikesta ja hänellä on kyky saada keskustelukumppani tuntemaan itsensä erityiseksi. Tänään Arto on väitellyt tohtoriksi Helsingissä.

Tietysti katsottiin myös menneeseen. Muisteltiin yhdessä tehtyä ja koettua.

Näyttelytilassa palautui mieleen omiakin töitä vuosien takaa. Kovin pitkälle ei kolmessa vuodessa ole ehditty menetelmissä ja välineissä, kynää ja paperia tarvitaan vielä. Digiloikkaan on vielä matkaa muualla kuin hallituksen haaveissa. Käsin tekeminen on voimissaan muuallakin kuin kuvataiteissa, ja se innostaa nuorisoakin - näytöt olivat vahvoja.

Pääjuhlassa juhlapuhuja kansanedustaja Sanna Marin vakuutti esiintymistaidollaan ja sanomallaan. Suomen tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, jos nuoret vaikuttajat ovat näin innostavia. Puoluekannasta huolimatta kaikki ihastuivat juhlapuhujan läsnäolevaan esitykseen; hän tiesi mitä ja miten juuri tälle yleisölle piti puhua.

Muidenkin nuorten esiintyjien energia ja into tarttui katsojiin. Silmien säihke vakuutti, että heistä tulee vielä vaikka mitä. Fiksuja nuoria ihan kaikki, vaikka tässä on nyt todellakin koko ikäluokka, ei mikään valikoitu joukko.

Iltajuhlassa olivat paikalla vain aikuiset. Siellä syötiin hyvin, laulettiin yhdessä (A hard day`s night, Yhtenä iltana, Leijonakuningas ja muita tuttuja vanhoja ja uusia) ja ennen kaikkea puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin. Desibelilukemat olivat varmasti huipussa ihan ensi hetkestä alkaen, ainakin enimmäkseen hiljaista kotielämää viettävästä tuntui siltä. Mutta miten ihanaa melua! Ystävällistä, innostunutta, paneutuvaa, ja joka puolella hymyileviä kasvoja. Yhden keskustelun sivutuotteena syntyi minulle ja Miehelle kokeilemisen arvoinen "liikeideakin" (=puuhastelua eläkepäivien ratoksi, innostuimme kotona jalostamaan siementä eteenpäin).

Olenpa saanut kuulua mahtavaan joukkoon!

P.S. Kaikissa kuvissa on Pirkkalan yläasteen oppilastöitä. Ensi syksynä koulun nimi muuttuu, siitä tulee Suupanniityn koulu.

Ikävä yllättää

Koko kuluneen viikon olen yrittänyt käyttäytyä tavallisesti, ihan kuin olisi kyse mistä tahansa viikosta. Olen käynyt kylässä, opettamassa, kuntosalilla, lenkillä, jopa pilkillä. Olen leikkinyt pikkupoikien kanssa, olen lukenut hyviä kirjoja. Ja kirjoitellut näistä tavallisista tapahtumista.

Tänään en enää pysty esittämään, että on tavallinen maanantai. Nyt kirjoitan siksi, että ehkä ikävä näin vähän helpottaa. Ehkä.

Luulin jo, että Tyttären lähtöihin on totuttu, ettei niitä enää tarvitse itkeä tai pelonsekaisella ahdistuksella miettiä, miten yksin kulkeva nainen maailmalla selviää. Varsinkin kun on tullut todistettua, että selviää hyvin. Luulin, että nyt vain iloisesti odotetaan toukokuuta ja seuraavaa tapaamista.

Tunteet kuitenkin yllättävät. Yhtäkkiä kuntosalilla alkavat kyyneleet tipahdella. Poljen kuntopyörää ja pyyhin vaivihkaa kosteita poskiani. Raskas olo helpottaa vain hetkeksi, kun oikein pakotan itseni keskittymään vauhdinpitoon. Hikipisarat sekoittuvat kyyneliin.

Nyt ei tavallisesta harjoittelusta tule mitään. Väkisin käyn muutaman laitteen läpi, ajatukset pyörivät muualla, lentokentällä, koneessa, määränpäässä. Miksi toiset jäävät ja toisten on lähdettävä?

Olemme aina yrittäneet kannustaa lapsia luottamaan itseensä, kokeilemaan siipiään ja tekemään asioita, joita he haluavat tehdä. Olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin? Mitä niin ihmeellistä siellä "maailmalla" on tarjottavana, mitä ei täällä voisi saada ja kokea? Tiedän olevani ajatuksineni väärässä ja tunteellinen hölmö, mutta kyynelille en mahda mitään.

Jokaisesta yhdessä vietetystä hetkestä tulee kallisarvoisia helmiä, kun ne ovat niin harvinaisia. Silti tälläkin kertaa yritettiin tehdä arkisia asioita, tavallisia kotijuttuja, olla rauhassa yhdessä. Nämä meidän kuviot ovat pieniä maailman mittakaavassa, mutta näin perheissä tehdään. Jotenkin osaan nyt paremmin samastua omiin vanhempiini, jotka varmaan kokivat samoin ainakin jossain vaiheessa: lasten elämä on muualla eikä sille asialle voi mitään.

Tyttären tuoksu on huoneista jo haihtunut, mutta nuottivihot ovat vielä levällään, niitä en ole halunnut vielä siivota kaappeihin. Ikäväni taitaa olla kaipuuta menneeseen, siihen ydinperheeseen, jossa lapset olivat aina läsnä. Nyt äidin ja tyttären suhde on toisenlaista huolenpitoa.

Ja aika monesta asiasta on itse kunkin selvittävä yksinkin. Hyvä on kuitenkin tietää, että jossain on ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa, jos sellainen tarve tulee.

Yritän palata arkeen minäkin. Kyyneleet saavat kuitenkin valua, niille en nyt mahda mitään. Ikävää en voi enkä halua kieltää.

Pilkillä

Elämäni ensimmäinen pilkkikisa, ei saalista, eikä siis palkintojakaan, mutta elämyksiä.

Kevätjäälle meno pelotti, kun automatkalla ohitettiin paikkoja, joissa vesi jo virtasi vapaana, ja rannasta katsottuna peilikirkas jää näytti kovin ohuelta. Muiden perässä sinne oli uskaltauduttava, ja kantoihan se. Jään paksuus tuli todistettua ensimmäisen kairauskerran aikana: ainakin puoli metriä.

Sen jälkeen saattoi keskittyä itse asiaan eli jään erikoisiin, kauniisiin kerrostumiin, auringonpaisteeseen ja pikku hiljaa hidastuviin aisteihin. Pilkkiminen on hyvä meditointimuoto. Tai olisi, jos ei olisi kyse kilpailusta, vaikkakin leikkimielisestä. Pitää siis tarkkailla kanssakilpailijoita ja jaksaa vaihtaa paikkaa, jos kala ei ota syödäkseen ensimmäisessä paikassa.

Pilkit olivat omat kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta surviaisen toukat ihan tuoreita, hankittu eilen hervantalaiselta huoltoasemalta, johon Erätukusta ystävällisesti opastettiin. Kairaaminen ei ole mitenkään kevyttä puuhaa ja teroitetulla kairalla se sujuu huomattavasti nopeammin kuin tylsällä. Vaatekertoja on syytä olla useita, jos aikoo viettää aikaa istumalla. Muuten on lämpimikseen liikuttava, mikä on tietysti pois kalastukseen varatusta ajasta. Nämä kaikki opit pannaan muistiin sitä varalta, että päästään toistekin pilkkikisoihin.

Toisten kotona

Olen päässyt tällä viikolla kyläilemään peräti kolmessa erilaisessa kodissa. Siinä yksi selitys blogipäivitysten puuttumiselle: olen istunut kylässä, en koneen ääressä kotona.

Jonkun kotiin pääseminen on nykyisin Suomessa harvinaistuva ilmiö, mieluummin tavataan ystäviä ja tuttavia jossain julkisessa tilassa kuin kotona. Ja kyllähän sen ymmärtää: lounastapaamiset kahvilassa on helpompi järjestää kuin kokkailla kotona. Kahvillekaan ei nykyään juuri kutsuta kotiin, vaikka silloin toki selviäisi vähemmällä vaivalla. Ihmiset tuntuvat varjelevan yksityisyyttään. Kun kirjoitan näin, huomaan kyllä kirjoittavani vain omasta vaillinaisesta näkökulmastani. Saattaahan hyvinkin olla, että muut kutsuvat ja muita kutsutaan kylään useinkin, minulle kutsuja vain satelee harvemmin.

Nyt menevät jo omatkin ajatukset solmuun, kun yritän miettiä, mitä tarkoitan sanoilla harvoin ja usein. Joulun jälkeen meillä on ollut kutsuttuja vieraita (sukulaisia ei lasketa) muistaakseni vasta kolme kertaa. Onkohan se keskimäärin vähän vai paljon?

Lapsuuden kodista muistan, että vieraita poikkeili kutsumatta melkein päivittäin. Yleensä keitettiin kahvit ja aina löytyi jotain kastettavaakin. Syömään kutsuttuja vieraita tuli harvemmin, yleensä jonkun juhlapyhän aikaan, ja vieraat olivat usein jollakin tavalla sukua. Mutta nykyään ei poikkeilla, ei ainakaan meillä. Paitsi yksi sukulaispariskunta kyllä väittää tekevänsä niin ja sanoo, että meillä ei olla koskaan kotona. Tästä olen ihan eri mieltä!

Poikkeuksellisesti siis tällä viikolla en ole ollut kotona vaan kylässä, olen päässyt katsastamaan kolme keskenään ihan erilaista kotia ja ehkä elämäntyyliäkin. Yksi on yksineläjän koti, kahdessa asuu pitkään naimisissa ollut pariskunta. Kaikkien kodeissa näkyy eletty elämä. Vierailut ovat pohdituttaneet ja haastaneet miettimään omaa elämäntapaa - ja toki omaa kotiakin.

Olen ihmetellyt, miten viisaita ja toisaalta miten itsepäisiä ja oman arvonsa tuntevia kissat, jotka ovat tämän yksineläjän perheenjäseniä, saattavat olla. Itse olen enemmän koiraihmisiä enkä todellakaan osaisi elää ja asua yhdessä kahden kissan kanssa.

Olen ihastellut, mitä kaikkea käsistään taitava ihminen on neljän eläkevuoden aikana saanut aikaan. Oikeutetusti ylpeänä hän esitteli kolme isoa ryijyä, joiden mallit ovat eri vuosikymmmeniltä, ja nelikerroksisen nukkekodin, joka kalusteita myöten on omaa tekoa. Kalustan nukkekoteja mielelläni, mutta talon ja tavarat saa joku muu tehdä. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, joilla on se taito!

Olen ehkä vähän kadehtinutkin kaunista vasta remontoitua kaupunkikotia, jossa näkyy asukkaidensa tyylitaju. Vanhat arvokkaat kalusteet ja uudet hankinnat sopivat hyvin yhteen, tilaa on runsaasti ja ylimmästä kerroksesta avautuu hieno näköala.

Näköala on meilläkin, lopetan siis kadehtimisen (paitsi sen tv-huoneen voisin ottaa meillekin). Meille ei näy kerrostaloja vaan vuodenaikojen mukana vaihtuva puistomaisema. Nyt se on taas valkoinen mutta ihan pian tulee se aika, jolloin se on parhaimmillaan, vaaleanvihreä. Meillä ei ole ryijyjä enkä niitä haluaisikaan, meillä on erilainen sisustustyyli. Ei kyllä mitenkään loppuun asti hiottu, mutta meistä kotoisa.

Omissa kehyksissään ihmisistä tulee kokonaisia. Siksikin on niin mukava päästä joskus kurkistamaan toisten koteihin.

Aika pian meidän maisema näyttää tältä. Ensi viikolle on luvassa lämpöaalto!

Miltä nyt tuntuu?

Miltä nyt tuntuu? -kysymys on soinut "korvamatona" muutaman viime päivän ajan. Syytän siitä urheilutoimittajia, jotka tivaavat vastausta kysymykseen lähes jokaiselta Lahden MM-kisojen onnistujalta ja epäonnistujalta.

Katsojasta tuntuu turhalta, epäreilulta ja väkinäiseltä. Tunnetilan elävään sanalliseen kuvaamiseen vaadittaisiin kouliintunut kirjoittaja tai muu ihmismielen sanalliseen muotoon pukemiseen tottunut ammattilainen. Miksi väsynyttä urheilijaa kiusataan mokomalla, kun vastauksen voi ennalta arvata? Totta kai tuntuu hienolta voittaa kotiyleisön kannustaessa, totta kai on pettynyt olo, kun suksi ei ole kulkenut toivotulla tavalla. Hulluinta on, kun pitäisi kameran edessä muistella tunnetilojaan matkan varrelta.

Typerä miltä se tuntui? on kuitenkin hiipinyt salakavalasti omaan mieleeni ja pysäyttänyt mitä kummallisimmissa tilanteissa miettimään, miltä nyt tuntuu ja miten pukisin sen sanoiksi. Eikä todellakaan ole helppoa!

Sunnuntaina tuntui hetken täydelliseltä. Niin täydelliseltä, että olisin halunnut pysäyttää ajan siihen hetkeen. Olin sopivasti lämmenneenä paluumatkalla kävelylenkiltä, polun korkeimmalla paikalla, josta näkee kauas. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, pakkaslumi säkenöi, hengitys kulki vapaasti. Jotenkin vain sulauduin maisemaan ja siihen hetkeen, olin vain mieltä, ajatus elämän kauneudesta.

Mutta jos joku olisi pysäyttänyt minut ja kysynyt miltä tuntuu, olisin luultavasti vastannut, että onpa tosi mukava katsella näin kaunista maisemaa. Tuskin olisi tullut mieleen edes yrittää pukea sanoiksi sitä täydellistä hetkeä. Ja en toki olisi osannutkaan.

Tänään oli toisenlainen hetki. Tarvoin jäällä sitä samaa latua, joka vielä toissapäivänä kantoi suksia ja hiihtäjää kevyesti. Nyt pari lämpöastetta ja eilinen sade olivat tukkineet ja pehmentäneet ladun. Ladun avaaminen oli raskasta. Matka taittui hitaasti, jalat painoivat. Olin suunnitellut tekeväni kaksi kierrosta mutta jaksoin vain yhden. Jos tuntemuksia olisi kysytty, olisin puuskuttanut jotain epämääräistä raskaasta kelistä.

Tänään istuin hetken vilvoittelemassa terassilla saunan jälkeen. Tuntui samaan aikaan lämpimältä ja viileältä.

Tunteen takiako kisataan? Niinpä tietysti. Mutta miten tunne eritellään ja puretaan sanoiksi? Katsojallekin olisi virkistävää, jos toimittajat osaisivat muotoilla kysymyksensä niin, että niihin olisi helpompi vastata. Tunnetilasta on helppo kysyä, kun se usein näkyy jo päältä.

Sanavalmiita maailmanmestareita voi vain ihailla. Iivo Niskanen näyttää jaksavan vastata jokaiseen kysymykseen aidosti, rehellisesti ja tunteella. Epätavallinen suomalainen, luonnehti norjalainen kilpakumppani. Me muut hiihdämme kaukana perässä.

Nyt tuntuu raukealta ja väsyneeltä. Aika ennustettavaa, ei mitenkään omaperäistä.