Parvekepilatesta ja Rambla-tunnelmaa

Parvekkeella on 23 astetta lämmintä vielä yhdeksältä illalla. Teen jo kolmantena iltana peräkkäin pilatesliikkeitä ja ihmettelen, kuinka olenkin sattanut unohtaa tämän ihanan liikuntamuodon. Päätinhän aikoinaan, että pilateksesta en ikinä luovu.

Mutta syyllisyys sikseen, nyt nautitaan. Kädet venyvät, selkä notkistuu, hyvä olo leviää kaikkialle. Aurinko lämmittää vielä, jo pelkkä hengityskin tuntuu hikoiluttavan (mutta niinhän pilateksessa käy aina, nyt muistan, ei siihen aurinkoa tarvita). Jäätelöauton ääni leikkaa ilmaa ja tuo mieleen muistot ajalta, jolloin jätskiauto pysähtyi meidän talon vieressä ja aika usein houkutteli ostoksille. Ääni ei ole muuttunut miksikään, vaikka niistä ajoista on parikymmentä vuotta.

Sivusilmällä seuraan talitiaista, joka tekee ruokintamatkoja parvekkeen pilarissa olevaan pesään. Pesän olemassolo huomattiin vasta lauantaina, kun tehtiin perusteellista kevätsiivousta parvekkeella. Tänään oli terassilla surullinen löytö: pieni henkensä heittänyt linnunpoikanen juuri siinä pesän alapuolella. Oliko pudonnut vai pudotettu, sitä pohdimme. Mutta on siellä pesässä vielä elämää, niin tiuhaan ruokalähetyksiä nyt illalla kulki.

Kurkistan parvekkeelta terassille. Linnunpoikanen on jo kuljetettu lempeämmälle alustalle. Kasteluletkua tarvitaan, jotta kukat selviävät helteessä.

Omakin elämä on ollut helteestä huolimatta kiireistä: kokoustamista, palavereita, tilastointia, kevään viimeisten tilaisuuksien suunnittelua, lahjojen hankintaa - sellaista tavallista lukuvuoden päätöspuuhaa. Ja kaikenlaista muutakin kivaa olisi tarjolla koko ajan. Tampereella tuntuu taas olevan tapahtumatarjontaa niin paljon, että pelkkä Aamulehden lukeminen hengästyttää.

Perjantaina olin Tampere Filharmonian kevätkauden päätöskonsertin kenraalissa, ja onneksi olin, olisi harmittanut vain lukea lehdestä, miten hienon tilaisuuden olisin missannut. Kenraali ei tietenkään ole sama kuin varsinainen konsertti, mutta orkesteri ja solistina ollut viulisti soittivat jo aamulla niin loistavasti, ettei Santtu-Matias Rouvalillakaan ollut juurikaan huomautettavaa. Konsertista harhauduttiin hetkeksi puistopilatekseen Sorsapuistoon (se varmaan selittää palautuneen pilatesinnostuksen ainakin osittain) ja sieltä matka jatkui lounaalle Telakan terassille. Pitkäksi venyneen lounaan aikana vaihdettiin ystäväkollegan kanssa niin henkilökohtaisen kuin työelämänkin kokemuksia ja tutustuttiin taas lisää.

Kävelin lämpimässä säässä kaupungista kotiin. Etsin vilpoisia, kesäisiä reittejä ja loppumatkan kuljin Nekalan siirtolapuutarhan läpi. Siellä oli täysi kesä, vaikka vasta toukokuuta eletään. Tuoksuja ja väriloistoa! Ollaanko Suomessa vai jossain etelämmässä? Hieman kävi pelottamaan, mitä tästä seuraa. Riittääkö kukkia enää loppukesälle?

Iidesjärven rannassa on mukava vehreä kävelytie.

Siirtolapuutarhassa saa nauttia väreistä ja tuoksuista. 

Lauantaina helle jatkui kansainvälisillä ruokamarkkinoilla Hämeenpuistossa. Sinne oli pakkautunut niin paljon väkeä (ja tuoksuja!), että hyvinkin saattoi luulla olevansa ulkomailla. Harmitti, kun kamera jäi kotiin, enkä saanut ikuistettua Hämeenpuiston "Ramblan" vilinää.

Miten tämän pitkän hellejakson jälkeen osaa elää niitä viileitä, sateisia, tavallisia päiviä, joita väistämättä on tulossa? Onneksi iho on kuitenkin jo varastoinut lämpöä, niin että eiköhän siitä selvitä. Sadetta kaipaavat ainakin luonto ja viljelijät.

Pilatesharrastajalle tämä on ihannekeli. Ulkona tarkenee hengitellä syvään ja pitkään, nauttia hiljentymisestä, luonnon äänistä ja tuoksuista.

Juhannuskukkia olisi jo tarjolla!

Oi ihana toukokuu

Nämä historialliset toukokuiset päivät ovat saaneet suomalaiset hämilleen. Tai ainakin minut. Parempi puhua vain itsestään, kun kohta viikkoon en ole tavannut muita kuin Miehen (joka päivä), mökkinaapurin (perjantaina) ja kosmetologin (tänään). Ja tietysti kaupan kassan ja muutaman ravintola- ja kahvilatyöntekijän, joiden kanssa on kyllä vaihdettu vain asiaankuuluvat repliikit. Tällä otoksella ei siis kannata yleistää.

Mutta siis asiaan, eli säähän. Joka on ollut ihan uskomaton jo monta päivää, kuten kaikki Suomen rajojen sisäpuolella asuvat tietävät. Niille lukijoille, jotka eivät ole päässeet nauttimaan näistä päivistä meidän suomalaisten kanssa, täytyy vain sanoa, että voi harmi. Jos tällaista on kerran sadassa tai kahdessa sadassa vuodessa, niin onhan se ihan mahtavaa, että tämä sattui juuri meidän kohdalle.

Äitienpäivänä tarkeni nautiskella pitkää aamiaista ulkona. 

Tiedän, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin Mies ja minä, joiden ei tarvitse palella ilmastoiduissa toimistoissa tai vuodattaa hikeä rakennustyömailla. Tiedän, että jotakuta saattaa pänniä se, että joutuu vain katselemaan auringon porotusta ikkunalasin läpi, sen sijaan että makaisi viltillä hiekkarannalla. Ja niin edelleen. Yritän vain todistella, että osaan kuvitella asiaan liittyviä monenlaisia tuntemuksia.

Ehkä tekin osaatte kuvitella, miltä tuntuu täällä mökkirannassa, kun isoimmat haravointi- ja risu-urakat saatiin tehtyä juuri sopivasti ennen kuin sää kääntyi helteen puolelle. Ja siihenkin (unelmaan?) on varmaan helppo heittäytyä, että sen jälkeen ei olekaan tehty juuri mitään. Muuta kuin  katseltu muurahaisten vaeltelua (miksi muurahainen kuljeskelee laiturilla?), kuunneltu käen kukuntaa ja härkälinnun mylvintää ja ihmetelty kasvun nopeutta.

Tällaisia onnekkaita hetkiä sattuu kohdalle, kun leputtaa haravoinnista väsyneitä jalkojaan.

Tänään jo tarkeni kastella jalat järviveteen. Mikä ihana viileys! Tiedän, että etelän järvissa jo uidaan, mutta minä en harrasta extreme-lajeja.

Jotenkin tämä kaikki on kuitenkin niin epätodellista, etten oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Heinäkuussa tällaiset laiskat lempeät päivät ovat luvallisia, toukokuussa pitäisi vielä olla kevät ja kesä odotuksen puolella - tuleeko vai eikö? Ja ainakin toukokuussa pitäisi ahkeroida ja valmistaa kotia ja itseään tulevaan kesään.

Mutta vaikka elämmekin outoja päiviä, ei kuitenkaan aleta valittaa, eihän? Sehän on meidän suomalaisten helmasynti - ainakin ollut -, että aina keksitään, mikä ei ole hyvin ja oikein, ainakaan säässä. Nyt eletään ja ollaan, nautitaan jos voidaan, mutta ollaan ainakin iloisia siitä, että tänä vuonna kesää ei tarvinnut odottaa kolmea kuukautta. On tiedossa pitkä kesä.

Tämä erinomainen korvasieniyksilö ilmestyi noin päivässä. Näin vaativia sienilajeja meillä ei harrasteta, mutta eiköhän myöhemmin ole tulossa tutumpiakin herkkuja.

Alkukesän lempijuomat. Muuttuukohan maku kesän edetessä?

Hellepäivän ilta. Salaperäinen, hiljainen, raukea. Maiseman oikeita värejä on mahdoton vangita. Ne täytyy kokea.

Piilopaikkaan

Tänään leikin, että tulimme mökille kaupunkielämän kiireitä (muka!), velvollisuuksia ja ihmisiä (ei kai!) pakoon - piilopaikkaan - vain olemaan ja ihmettelemään, mitä ympärillä tapahtuu.

Tuskin kuitenkaan maltetaan vain olla. Ensimmäisen tunnin aikana olin jo ehtinyt haravan varteen ja Mies heitteli viimeisiä lumikasoja pienemmiksi. Mutta tehdään vain se, mikä tuntuu hyvältä. Nyt mennään tervehtimään koivut ja käydään vielä kerran laiturilla.

Ensimmäisenä ihastellaan krookuksia! Joka päivä on varmaan odotettavissa jotain uutta.

Keitele kimmeltää. Vesi on aika korkealla ja laituri entistä enemmän vinksallaan.

Oikeasti meidän mökki ei ole mikään piilopaikka, ja tänne ovat tervetulleita niin satunnaiset ohikulkijat kuin pitemmäksi aikaa pysähtyvät sukulaiset ja ystävät. Rantamökkikin siivotaan varmaan viikonloppuna valmiiksi omaa rauhaa kaipaaville yövieraille. Vieraita ei kuitenkaan tähän aikaa vuodesta ole, ei ainakaan aikaisempina vuosina ole ollut, liikkeellä. Siksi voin jatkaa piilopirttileikkiäni.

Tältä näytti mökkitien koivikko ilta-auringossa. Eihän kukaan ikinä kaada näitä puita?

Lupa ahmia

En ole antanut itselleni poikkeuksellista lupaa ahmia herkkuja - siis ruokaa - jos otsikko ohjaa ajatukset sille tielle. Toki sitäkin on tullut harrastettua, olihan tässä vappu ja muutenkin kevään tulosta saa aina hyvät perustelut syömiseenkin, mutta nyt on kyse henkisemmästä (?) harrastuksesta, nimittäin lukemisesta.

Olen nyt ihastunut kirjastojen viikkolainoihin, joita vippilainoiksi kutsutaan. Ennen tätä kevättä vähän vierastin niitä. Saatoin kyllä pitää kirjaa kädessä ja haaveilla lukevani kyseisen teoksen, mutta en uskaltanut tarttua siihen, kun arvelin, etten viikossa millään ehdi. Aina oli olevinaan jotain muka tärkeää, ja kuukausilainat tuntuivat turvallisemmalta vaihtoehdolta. Kuukausihan on niin pitkä aika, ettei sitä edes kunnolla hahmota, ja jos sekään ei riitä, niin lainan voi uusia toiseksikin kuukaudeksi.

Mutta nyt on mieli siis muuttunut. Nyt tartun uutuushyllyn vippilainoihin hanakasti, suorastaan innoissani. Taisin jäädä koukkuun jo ensimmäisestä kokeilusta, tosin en muista, mikä se oli.

Ensimmäisen Ferranten (oikeasti Napoli-sarjan toisen osan) lukaisin mökillä talvilomalla. Mies ruokki ja palveli kiltisti.

Mikä viikon lainoissa viehättää? Tietysti ennen kaikkea se, että ne ovat poikkeuksetta hyviä kirjoja, niin hyviä, että niitä lukee mielellään. Tällä viikolla tajusin, että on siinä muutakin kuin hyvä ja hyvin kerrottu tarina. Nimittäin selkeä, täsmällinen ja kenties vähän tiukkakin aikataulu (yli 500 sivua viikossa) luo sellaisen harhan, että nyt täytyy tehdä töitä, paneutua tosissaan, vaikka onkin kyse puhtaasti nautiskelusta. Sillä varjolla, että tämä homma täytyy tehdä aikataulussa pysyen (ja mielellään se alittaen: ikuinen suorittaja), voi keskittyä hyvään kirjaan ja unohtaa kaiken muun. Lukeminen on siis tärkeämpää kuin vaikkapa viikkosiivous.

Kirjastojen vippilainat ovat uutuusteoksia, joista ainakin Tampereella saattaa olla kymmeniä varauksia. Ilman vippilainaa sellaisen teoksen saisi kirjaston kautta käsiinsä säkällä puolen vuoden päästä. Tämän viikkolainaussysteemin ansiosta olen lukenut tuoreeltaan mm. sellaisia teoksia kuin Heidi Köngäksen Sandra (tällä hetkellä Tampereella 67 varausta) ja kaksi Elena Ferrranten Napoli-sarjan teosta. Ne jotka lähtevät  ja ne jotka jäävät -teoksen (62 varausta, vain 448 sivua) sain juuri luettua kolmessa päivässä.

Tämä ei ole se minun lukemani viikon vippilaina. Ja oikeasti Sandran lukee kahdessa päivässä. On  vain luettava.

Anne Tylerin  Baltimoreen sijoittuva Shakespeare-mukaelmaksi paljastunut ohuehko teos kuuluu myös nopeasti ahmittaviin.

Viikonloppu on hurahtanut melkein huomaamatta, kun en ole malttanut laskea kirjaa käsistäni (tosin kyllä meillä siivottiin, sisällä ja ulkona, ja harrastettiin vähän liikuntaakin). Turhaan ei kirjailijaa ole suitsutettu ympäri maailmaa. Luulin Ferranten suosion perustuvan ohkaisiin romanttispainotteisiin juoniin, mutta kyse onkin syvällisestä, naisen elämää, ajatuksia ja tunnemaailmaa aidosti ja uskottavasti kuvaavasta kirjailijasta, joka tavoittaa myös miljöönsä sekavan ja kaoottisen kuohunnan.

Olin luullut, että Napoli-sarja on trilogia, mutta tarinallehan on pakko tulla jatkoa!

Ahmimisella on seurauksensa. Sen piikkiin laitan erittäin vilkkaan unimaailman, jolla ei ole yhtymäkohtia kirjan henkilöihin tai tapahtumiin, vaan jossa kuljen oman elämäni ihmisten kanssa lapsuuteni maisemissa tai joudun outoihin, pelottaviinkin tilanteisiin (viime yönä olin keskellä raivoavaa myrskyä, joka kaatoi puita ja aiheutti maanvyörymiä). Painajaisia uneni eivät ole, siksi odotan aina mielenkiinnolla uneen vaipumista.

Ahmimisvaiheen jälkeen on hyvä, tai oikeastaan pakkokin, pitää vähän taukoa lukemisessa. Lukemistaan täytyy sulatella ja parhaiten se sujuu arkiaskareiden, niiden hyljeksittyjen ja halveksitttujen avulla. Sillä tavalla mieli rauhoittuu ottamaan taas vastaan uusia tunnemyrskyjä ja samaistumisen kokemuksia. 

Parasta on lukea päähenkilön jatkuvaa itsensä ja ympäristönsä erittelyä. 

Tervetuloa toukokuu!

Pyynikin kirkkopuistossa Kevät-teoksen veistoslapset ottavat kevään vastaan ilakoiden sateeessakin.

Vappu on suomalaisista juhlista helpoin, kevein ja iloisin. Vapputarjoilut syntyvät aika vaivattomasti, koristelut hoituvat parilla puhalluksella ja kaikenlainen hassuttelu on kerrankin sallittua. Teekkarityylinen juhlinta ei meillä ole koskaan oikein ottanut syntyäkseen, vaikka tupsulakki kotoa löytyykin, mutta vappua on aina juhlittu mielellään.

Kolea sää ei vappupäivänä juurikaan harmittanut, kun aattoa oli saatu viettää ulkosalla melkein auringonpaisteessa. Sen verran ohjelmaan tuli kuitenkin muutosta, ettei lähdetty kuuntelemaan kuorolaulua Hämeenpuistoon vesisateessa. Onneksi Teekkarikuoro poikkesi Plevnassa ilahduttamassa ja tuomassa sisälle perinteistä vapputunnelmaa.

Plevnassa oli vappupäivänä rento ja letkeä tunnelma.

Aattona maisteltiin pitkän tauon jälkeen itse tehtyjä munkkeja ja simaa, ja muutenkin herkuteltiin oman keittiön tuotoksilla. Ja kun vappuvieras toi tuomisina aitoa shampanjaa, olivat kaikki maut kohdillaan. Plevnan aika mitätön vappuruoka meni tänään alas ilman suurempia murinoita, kun kaupungilta haettiinkin jotain muuta kuin herkkuruokaa.

Vappuaaton tarjoilu alkoi lämpimillä munkeilla ja itse tehdyllä simalla. Naapuritkin poikkesivat terassitunnelmiin: siitäkin tiesi kevään olevan jo pitkällä. 

Nyt mennään sitten kohti toukokuun loppua, jolloin on luvassa lisää juhlimista. On tulossa ainakin kansainväliset ruokajuhlat, läksiäisiä, kevätjuhlat. Kirjapiirikin kokoontuu, ja taitaa yhdet synttäritkin olla.

Tänään piti vielä pukeutua lämpimästi kaupungille. Jo kertaalleen säilöön laitettu huivikin piti kaivaa esille. Sekään ei kevätmieltä lannista!