Onnellisia hetkiä

        " Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä "

- Kate Atkinson, Hävityksen jumala 2016

Ehtymätön lähde

Kerran kesässä

Taianomainen hetki

Ensimmäinen idänunikko

Miniän juhannuskakku

Ruokapöytäarvoituksia

Kohta neljävuotias: - Ympyrä, ympyrä pyörii Auringon ympäri. Mikä se on? 

Isi: - Maa. 
       - Ei. 
Äiti: - Pallo.
        - Ei. 
Pappa: - Juusto. 
            - Ei.
Mummo: - Tähtipölyä.
                - Niin. Se se on.

Kohta neljävuotias: - Ympyrä, ympyrä pyörii Auringon ympäri. Mikä se on? 

Pappa: - Vene. 
            - Ei. 
Äiti: - Mansikka.
         - Ei. 
Isi: - Kakku.
      - Ei.
Mummo: - Kivi.
                - Niin. Se se on.

Tätä voi jatkaa melkein loputtomiin. Ihan aina mummokaan ei tiedä oikeaa vastausta, mutta aika usein kyllä.

494 sivua!

Ensihuuman haihduttua

Tiedoksi sinulle, joka otsikon perusteelle luulet, että nyt tulee ihmissuhdepaljastuksia tai jopa -neuvoja: luvassa ei ole mitään niin herkullisen kiinnostavaa. Kyse on suhteesta mökkiin.

Kaksi kokonaista vuotta mökkielämää on takana, ja nyt on alkanut vahvasti tuntua siltä, että ensihuuma on haihtunut. Eikös se rakkauden huuma ihmissuhteissakin kestä juuri kaksi vuotta?

Mökkiastioista on tullut luonteva osa arkea, vaikka ne alkuun vähän kuohuttivatkin.

Muutenkin tämä mökkisuhde on noudatellut ihmissuhteen kaavoja. Rakkautta ensisilmäyksellä -luonnehdinta sopii tutustumiseen, Melkein heti kun astuin auton ovesta ulos huhtikuussa 2014 tiesin, että tässä se nyt on. Tuntui tutulta, oli helppo olla ja hengittää. Olimmeko kenties tavanneet joskus aikaisemmin?

Selitin tilannetta silloisten omistajien persoonilla, mutta ei se niin ollut, rakennus ja maisema ne puhuttelivat.

Ja ovat puhutelleet sen jälkeen monta kertaa. Parempi sana on varmaan liikuttaa: usein olen liikuttunut kyyneliin saakka jossakin pienessä tilanteessa mökillä. Ensimmäisenä juhannuksena itkin ihan vain onnesta rantasaunan seinustalla enkä ollut uskoa onneani todeksi. Sitten tulivat mustikat. Sekin oli asia, jota ei tahtonut millään järjellä voida selittää. Kuinka meidän piha voi olla näin antelias!

Pihan kukat, ensimmäiset sienet, laituri ja moni-ilmeinen järvi, tähtitaivas, pimeys ja mökin valot, hiihtolatu järven jäällä, kevätmyrsky - onnen ja ihastuksen hetkiä on riittänyt. Mökkitielle käännyttäessä useimmiten on vatsan pohjaa nipistellyt jännityksestä, miltä mökillä mahtaa nyt näyttää. 

Mutta olenko nyt nähnyt, kuullut ja kokenut kaiken, ainakin kerran?

Nyt olen nimittäin alkanut nähdä harmittavan paljon korjaamista vaativia paikkoja, remontin tarvetta siellä ja täällä. Keittiö, rantasauna, laituri nyt ainakin kaipaisivat päivitystä. Eikä pihassakaan voi enää vain kuljeskella fiilistelemässä ja tuoksuttelemassa; tuntuu että sielläkin pitäisi tehdä isommin hommia, jotta voisi taas joskus vain ihastella, eikä luonto valtaisi kaikkea ihmisen luomaa ihanuutta.

Yritänkö suotta muuttaa mökkiä jotenkin vielä enemmän omaksi, jotenkin omannäköiseksi (kaltaisekseni?), sen sijaan että vain nauttisin tässä ja nyt ja antaisin mökin yllättää, jos se vielä haluaa sen tehdä. Miksi en enää osaa löytää uutta ihasteltavaa, miksi tunteet eivät enää kuohu?

Ilo ja onni uusista asioista oli niin suunnattoman ihanaa. että sen soisi jatkuvan ikuisesti. Mikä lienee sula mahdottomuus. 

Juhannusruusu kukkii Keski-Suomessa juuri oikeaan aikaan. Kolmas unohtumaton mökkijuhannus on jo hyvässä vauhdissa!

Niin ovat toiset meistä...

Taas voin todeta olevani onnekas. Meillä on ystäväpariskunta, jonka kotona oli lauantai-iltana tarjolla elävää jazzia, ja meidätkin oli kutsuttu paikalle. Siis oikeaan jazziltaan! Ensin puhuttiin pihajazzeista - heillä on iso piha - mutta sateisen illan takia musisointi siirrettiin sisälle, olohuoneeseen.

Soittajat kutsuivat tilaisuutta harjoitukseksi, yleisölle se oli konsertti, johon soittotaitoiset saivat mennä mukaan ja silloin tilaisuus muuttui jameiksi. Bändille soittaminen on harrastus - kaikki viisi muusikkoa tienaavat leipänsä muissa hommissa - mutta ilmeisen rakas harrastus, niin taitavista muusikoista on kyse. Julkisestikin heitä voi joskus kuulla: seuraava tilaisuus on 13.7. Laukon kartanon puistokonsertissa.

Ella Fitzeraldiksi oli kutsuttu paikalle naishenkilö, joka kertoi tämän olevan ensiesiintymisensä livebändin kanssa. Aikaisemmin hän oli laulanut karaokea, kisannut ja menestynytkin siinä lajissa. Cry Me a River, Lullaby of Birdland  ja muut klassikot sujuivat niin hienosti, että hän taisi löytää sisältään jazzlaulajan. 

Lapin kesän jazzversiota saatoin minäkin hyräillä hiljaa mukana ja salaa kadehtia kaikkia soitto-ja laulutaitoisia. Pepe Willbergin tutuksi tekemä (aikanaan Laila Kinnusenkin esittämä) upea ja koskettava kappale Niin ovat toiset meistä oli avata kyynelkanavatkin. Päällimmäiseksi illasta jäi kuitenkin hyvä mieli.

Niin ovat toiset meistä 

laivoja jotka löytävät väylänsä yksin

niin ovat toiset meistä 

laivoja jotka poijulta poijulle käy

ja niin ovat monet meistä lokkeja

jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa

sen turvaa sen tahtoa

varmuutta ylitse mainingin

Niin luulin monta vuotta

yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin

kaipasin silloin laivaa valkeaa

joka viedä voi aaltojen taa

Soittajien tauolla soittimet lepäävät.

Illallisella pimeässä

Harvoin on ravintolaan mennessä niin jännittynyt olo, kuin oli eilen illalla matkalla ravintola Tiiliholviin. Olin menossa lunastamaan äitienpäivälahjakortin elämyslahjan, joka oli Illallinen pimeässä. Pimeänpelkoiselle toi sopivasti lisäjännitystä puuduksissa olevat poski, huuli ja kieli, joiden hammaslääkäri oli hyväuskoisesti luvannut palautuvan normaaliksi parissa tunnissa: viisi tuntia oli jo mennyt enkä tiennyt, pystyisinkö edes syömään ja juomaan.

Yhdessä viiden muun pariskunnan kanssa odotimme ravintolan kabinetissa, mitä tuleman piti. Muutkin taisivat olla jännittyneitä; tunnelma oli hiljaisen latautunut. Kaikki muut olivat nuoria, varmaan häälahjojaan nauttimasssa. 

Isokokoinen, turvallisen oloinen miestarjoilija selitti etukäteen illan kulkua. Pikkuhiljaa jännitys alkoi muuttua odotukseksi. Ja nälkäkin muistutti itsestään. Ihan tarkkaan en ollut tiennyt, mitä lahjakortti piti sisällään, mutta se selvisi pian. Kyse oli kolmen ruokalajin illallisesta, joka nautittaisiin täysin pimeässä tilassa. Illan emännäksi oli tulossa oikeasti näkövammainen nainen, joka opastaisi ja ohjaisi illan kulkua.

Illalliselta pimeässä ei ole kuvia!

Silmälasit pois, mustat silmälaput tilalle ja menoksi. Ei sentään omin päin vaan tarjoilijan ohjaamana löytyi pimeään kabinettiin katetusta pöydästä oma paikka. Tunnustelemalla selvisi servetin, ruokailuvälineiden, vesipullon ja lasin paikat. Ensimmäinen tehtävä oli avata vesipullo ja kaataa lasiin vettä. Kannattaa kokeilla, miten se sujuu ilman näkeviä silmiä!

Pöytäseurue esittäytyi ja todellakin, hää- ja syntymäpäivälahjoiksi muut olivat tällaisen elämyksen saaneet. Äänten perusteella mukavia, kohteliaita ja iloisia ihmisiä kaikki. 

Emäntämme johdatteli pöytäkeskustelua ja antoi välillä erilaisia pähkinöitä purtavaksi eli lähetti kiertämään maisteltavia, haisteltavia ja tunnusteltavia esineitä, jotka yritimme tunnistaa. Näkövammaisen elämästäkin keskustelimme ja saimme monenlaista ajateltavaa arjesta selviämisen haasteista.

Kolme ruokalajia ja aluksi maisteltu keittiön tervehdys olivat kaikki herkullisia, tyytyväistä hyrinää ja ihastuneita huudahduksia kuului vähän väliä. Ruokien koostumuksia arvailtiin ja tuttuja makujakin löytyi. Annokset tuntuivat normaaleja ravintola-annoksia suuremmilta.

Kolmen ruokalaljin illallinen koostui maa-artisokkakeitosta, häränkuvepihveistä ja jälkiruokasorbetista, kaikki höystettyinä herkullisilla erikoisilla lisukkeilla ja mausteilla, jotka tarjoilija esitteli aterian päätteeksi, kun valot oli sytytetty. Jälkiruoka-annoksen olisin ainakin halunnut nähdä - se kuulosti sanoinakin niin kauniilta!

Mutta miten siis selvisimme syömisestä? Vettä opin kaatamaan mielestäni hyvin. Veistä en tarvinnut kertaakaan ja haarukkaakin aika vähän. Keitto oli helpointa juoda. Pihvi otettiin käteen ja puraistiin pala kerrallaan. Ainoastaan jälkiruoan söin kokonaan lusikalla, muuten sormet olivat parhaat ruokailuvälineet.

Pimeänpelko unohtui ja kokemus oli elämys, kuten oli tarkoituskin. Näin hyvin en ole aikoihin syönyt. Kiitos siis äitienpäivälahjasta!

Helsingin tärkein nähtävyys

Kesään kuuluu ehdottomasti Helsinki-päivä tai mielellään ainakin kaksi. Jos päiviä on kaksi, jää toinen ihan itselle, kun toinen on itsestään selvästi varattu lapsenlapsille. Omaa päivää en pahemmin suunnittele enkä aikatauluta, haluan vain haistella Helsinkiä eri puolilta, kävellä, istua kahviloissa ja poikkeilla siellä, mihin jalat ja silmät kuljettavat.

Maanantaina oli oma Helsinki-päiväni.

Aika lähellä oli, että se olisi siirtynyt myöhemmäksi tai ainakin lyhentynyt merkittävästi. Onnibus oli siirtänyt pysäkin paikkaa Tampereella eikä aamu-uniselle tullut mieleen edes ihmetellä, missä kaikki muut matkustajat ovat. Onneksi ystävällinen maahanmuuttaja tuli kertomaan asiasta. Kun oikea pysäkki löytyi, minä katselin liikennevaloissa bussin perävaloja. Toiseksi onneksi minulla oli saattaja ja saattajalla rohkeutta huristella ylinopeutta bussin ohi. Ainoalle mahdolliselle pysäkille ennen moottoritietä ehdittiin nippapappa ennen bussia ja matka saattoi oikeasti alkaa.

Perillä Kampissa voi hetken harmitella väärää asuvalintaa (kyllä sitä olikin kotona mietitty - ja väärin meni!): täällähän on kesä ja lämmintä. Sitten pitää unohtaa itsensä ja keskittyä kaupunkiin. Liiat matkatavarat kannattaa jättää Rautatieaseman säilytyslokeroon ja suunnata sitten Esplanadille ja Kauppatorille aamukahville. Kaunista, kansainvälistä, ison kaupungin tyyliä! Torimyyjätkin ovat osanneet asetella tuotteensa jotenkin eri tavalla kuin Tampereella.

Saman huomion erilaisesta tyylistä voi tehdä vaikkapa Finlaysonin Esplanadin myymälässä, jossa voi hypistellä tasan samoja tuotteita kuin Tampereella, mutta jostain syystä ne näyttävät Helsingissä paljon hienommilta. Ei ihme, että japanilaiset asiakkaat keräsivät ostoskorinsa täyteen.

Maanantaipäivä ei ole välttämättä paras kaupunkilomapäivä, jos nimittäin haluaisi poiketa museossa. Se kävi ilmi, kun seuralaiseni kanssa kolkuttelimme turhaan ensin yhden gallerian ja sitten Sinebrychoffin ovea. Ai niin, maanantai, muistimme, mutta emme harmistuneet. Löysimme museon takaa viehättävän Koffin puiston ja sitten alkoivatkin Eiran talot. Niitä ihastellen ja siellä asuneiden ja asuvien elämää kuvitellen (ja kadehtien) voi tehdä samanlaisen aika- ja elämysmatkan kuin museossa.

Ennen kuin saavutimme varsinaisen kohteemme, poikkesimme Mokon myymässä, joka vain sattui reittimme varrelle. Samalla periaatteella valikoitui moni muukin pistäytymispaikka. Ei ostopakkoa eikä hirveästi edes halua, mutta mukava oli katsella ja ihastella.

Taas kerran vakuutuin siitä, että Helsingin tärkein nähtävyys on meri. En keksi parempaa tapaa viettää aurinkoista kesäpäivää pääkaupungissa kuin kävellä Kaivopuiston rannassa tai niin kuin maanantaina teimme: jatkaa Eiranrannasta Hernesaarenrantaan. Nyt tietysti olimme jäljittämässä uusinta turistinähtävyyttä, Löylyä, mutta voi siellä muutenkin kävellä ja lumoutua tuulesta, merestä
ja maiseman avaruudesta. Ja aina tarpeen mukaan istahtaa kahville, viinilasilliselle tai lounaalle toinen toistaan hienompaan paikkaan.

Löylyn nähtyään on mahdoton kuvitella tamperelaista saunatulokasta Laukontorin ahtauteen. Eikö vaikka Näsijärven rannasta löytyisi parempi paikka yleiselle saunalle, joka voisi houkutella turistejakin?

Uutisiin turtuneille

Syyrian sotatila on jatkunut sekavana jo vuosia. Vaikka yritänkin seurata tapahtumia edes jotenkin, on käynyt niin kuin varmaan monelle muullekin: uutisiin on turtunut.

Jotta muistaisi, miten sota koettelee miljoonia tavallisia ihmisiä joka päivä, täytyy lukea tai katsoa tarinoita, tosikertomuksia ihmisistä sodan keskellä. Samastumaan ei sotaa kokematon pysty, mutta  kirjojen ja elokuvien kautta inhimillisen kärsimyksen voi ymmärtää paremmin kuin television parin minuutin uutispätkiä vilkuilemalla.

Yksi tällainen tarina on Istanbulissa asuvan suomalaistoimittajan Lotta Nuotion maaliskuussa 2016 ilmestynyt tosikertomus syyrialaisesta lääkäristä ja hänen monivaiheisesta pakomatkastaan, joka alkaa Syyrian Latakiasta ja päättyy Tukholmaan. Yksi miljoonista - Modin pako Syyriasta -kirjan luettuaan ei enää ihmettele, miksi matkaan lähtevät juuri nuoret miehet ja miksi salakuljettajien palvelut ovat ainoa vaihtoehto. 

Modilla on tukenaan koko laaja suku ja eri puolilla Eurooppaa asuvat ystävät, ja hänen pakomatkansa onnistuu lopulta, vaikka helppo ei syyrilaisvankilassa kidutetun nuoren miehen ole päästä kotimaastaan ulos. Turkkiin alkeellisiin oloihin juuttuminenkaan ei ole kaukana. 

Nuotion kirja auttaa ymmärtämään, millaisia elämäntarinoita kadulla vastaan tulevilla pakolaismiehillä voi olla kerrottavanaan.

Kartta helpottaa Modin pakomatkan seuraamista ja opettaa suomalaiselle maantietoa.

Toinen havahduttava tosikertomus esitettiin Ylellä toukokuun lopussa ja löytyy edelleen Areenasta. 

Matkalla Aleppoon on dokumentti suomensyyrialaisesta Rami Adhamista, joka tekee säännöllisesti hengenvaarallisia avustusmatkoja entiseen kotikaupunkiinsa Aleppoon. Adhamin avun kohteena ovat ennen kaikkea sodan keskellä elävät lapset, joille hän pakkaa huolella mukaan pehmoleluja ja koulutarvikkeita. Hän sanoo haluavansa toiminnallaan kertoa ihmisille, että heitä ei ole unohdettu. Hän yrittää antaa toivottomassa tilanteessa eläville toivoa. 

Miksi minä yritän muistaa ja välittää, kun en kuitenkaan voi muuttaa mitään? Miksi en saisi antaa turtumukselle valtaa? Minusta vain pienillä lapsilla on oikeus olla tietämättä ja välittämättä maailman ongelmista ja epäinhimillisistä oloista, jotka ovat arkea yllättävän lähellä meitä.

Viime syksyn pakolaiskriisin yllättäessä suomalaisetkin havahtuivat ainakin hetkeksi - auttamaan tai arvostelemaan. Ihmeteltiin ja paheksuttiin nuorten miesten liikkeelle lähtöä, koettiin omien rajojen ja omien oikeuksien yhtäkkiä olevan uhattuina. Oli toki muitakin reaktioita: aika moni löysi tien vapaaehtoiseksi auttajaksi SPR:n tai muun järjestön monenlaisiin toimintoihin.

Kaksi vuotta vapaaehtoisopettajana ovat opettaneet minulle herkkyyttä ja ihmisten kohtaamista. Erilaiset kulttuurit sulautuvat taustoista huolimatta yhteisessä toiminnassa, ja on palkitsevaa tietää, että sodan ja pelon kokenut pystyy suuntaamaan ajatukset uuden oppimiseen ja uuden tulevaisuuden rakentamiseeen. 

Jotta osaisin entistä paremmin kohdata opiskelijani kokonaisina ihmisinä, minulla on velvollisuus ottaa selvää siitä maailmasta, josta he tulevat. 

Ensimmäinen kalansaalis

Tänään mökillä saattoi taas elätellä omavaraistalouden ideaa.

Pakastimesta löytyy vieläkin viime kesänä omin käsin kerättyjä ja säilöttyjä smoothieaineksia: mustikoita, puolukoita ja viinimarjamehua terveelliseen aamujuomaan. Ensimmäiset vihannekset eli raparperit maistuvat piirakassa ja jälkiruokakiisselissä. Korvasienihavaintoja on tehty ja nokkosistakin saisi kelpo keiton. Kasvimaalla ruohusipuli, lipstikka ja kirveli ovat valmiita maustamaan keitot ja kalat.

Niin, todellakin kalat. Viikon järvessä maannut katiska, joka puolihuolimattomasti heitettiin kaislikon reunaan "täytyyhän kalavesien äärellä edes yrittää" -ajatuksella ja jota useana lämpimänä tyynenä iltana nautiskelumielessä soudettiin kokemaan, olikin tehnyt tehtävänsä. Katiskalta ei odotettu enää yhtään mitään; kaksi kesää oli mennyt ilman kalan kalaa.

Kun huomenna lähdetään käväisemään kotona, täytyi katiska käydä noutamassa pois järvestä, ettei olisi käynyt niin kuin yhdellä vuokramökillä muutama kesä sitten. Edelliset tai sitä edelliset vuokralaiset olivat unohtaneet katiskan järveen ruostumaan eikä se ollut mikään miellyttävä näky, kun me sen rantavedesta ylös nostimme.

Kun Mies heitti tämän meidän oman katiskan tänään laiturille ylpeän kalastajan ottein, oli hämmästys suuri. Katiskassa oli kalaa! 

Ei mikään Pietarin kalansaalis, vain kolme kalaa - hauki ja kaksi ahventa, joista alamittainen päätyi takaisin järveen lokkien ruoaksi. Isommat kalat Mies suomusti ja fileoi ja paistoi sitten illalliseksi.

Päättiköhän Keitele olla vieraskorea, kun juuri tänään palkitsi meidät saaliilla? Vai oliko kyse kalastajien sukupuolesta? Ystäväpariskunta oli yökylässä ja katiskan nostaminen hoidettiin miesvoimin. Vai onko järvi nyt hyväksynyt meidät kahden vuoden koeajan jälkeen?

Pitkä kuuma kesä

Poutapilvet taivaalla, männyn siitepöly lähes tyynellä järvellä, telkkäemo poikasineen ovat hellepäivän luontoelämyksiä. 

Kesähelteiden raukeus on vallannut bloginpitäjän.

Korkeintaan tunnin puuhastelu yksinkertaisissa pihatöissä riittää päivän aktiviteetiksi. Muu aika kuluu lojuen joutilaana laiturinnokassa, nuortenkirjaa (!) lukien tai pihapiirissä kukkivien kasvien runsautta ja tuoksuja ihastellen. Ihan epätodellista!

Kuulemma juhannusruusu kukkii jo Tampereella. Täällä Keski-Suomessa ei onneksi olla vielä niin pitkällä, vaikka kesäkukat ovat aikaisessa täälläkin.

Metsän valkoiset kukkijat oravanmarja ja metsätähti ihastuttavat.

Pihakin on täynnä valkoisia kukkia ja tuoksua, tuoksua, tuoksua!

Tästä taitaa tulla pitkä kesä, kun jo kesäkuun alkuun mennessä on päässyt todelliseen lomatunnelmaan. Eiköhän hellepäiviä ole tiedossa vielä heinä- ja elokuussakin.