Pakkaspäiviä mökillä

Talvinen mökkiloma on hiljentänyt bloggarin mielen. Tietokoneeseen ei ole tehnyt mieli koskea, mieluummin olen avannut kirjan. Tai ulko-oven, sitten kun pakkanen on laskenut alle 20 asteen.

Oikeastaan se taitaa olla vain hyvä juttu. Rauhoittuminen, aivojen nollaaminen tekee toivottavasti tilaa tulevan kevään innolle ja oivalluksille. Ainakin ennen, kaukaisessa nuoruudessa, kävi niin. Viikon loma hiljaisella kotiseudulla, lukemista ja liikkumista luonnossa, ja sen jälkeen oli kuin uusi ihminen. Silloin lepolomaa ei ehkä niin osannut arvostaa, nyt osaan. Aina ei tarvitse olla aktiivinen.

Jäällä tarvitaan kunnon varusteet. Sitten voi unohtaa itsensä ja sulautua maisemaan.

Vauhdikkaan näköiset kelkkareitit risteävät jäällä.

Vastarannan laituri taipuu sirosti.

Toki nyt oli ennakkoon kuvitelma, haave suorastaan, että päästään hiihtämään. Jäälle tai ladulle teki mieli jo kotona, mutta ainoat suksiparit ovat täällä mökillä, eikä saatu aikaiseksi ostaa toisia pareja kaupunkiin. Jotenkin ei uskalla luottaa siihen, että tällaiset lumiset talvet tulevat taas tavaksi.

Luontoäiti sitten päätti, että hiihtolenkit jäivät haaveeksi täälläkin. Reippaat kävelylenkit metsän suojassa ovat onneksi onnistuneet. Lunta on kyllä niin paljon, että hiihtohaaveet voinee huolella siirtää pääsiäisen aikaan.

Rantasauna paistattelee pakkasauringossa. Löylyjä saa vielä odottaa.

Vinksin-vonksin-laituri korjataan (ehkä) keväämmällä.

Viime kesänä kunnostetut aurinkotuolit odottavat maltilla toukokuuta.

Pitkästä aikaa olen nauttinut talvesta. Vaikka puhunkin paljon kevään tulosta, ei se tarkoita, että keväällä olisi mikään erityinen kiire. Näin on hyvä juuri nyt.

Aurinko aktivoi

Vaikka pakkasmittari paukahtelee huippulukemia - tänä aamunakin Tampereella yli 22 miinusastetta - ei olo ole ollenkaan lannistunut, päinvastoin. Tällaista Suomen talvessa kuuluukin olla: lunta ja pakkasta.

Kunnon talvea ja lasten riemua: mäessä kiljutaan kuin Särkänniemen laitteissa!

Ja mikä parasta, aurinko paistaa aamusta asti ja tuntuu antavan ylimääräistä virtaa olympialaisten penkkiurheilijallekin. Kun "pakolliset" kannustuskatselmukset on tehty, tekee mieli ponnistaa sohvalta ja suunnata ulos. 

Olen kävellyt näinä pakkaspäivinä enemmän kuin syksyn lämpimillä, mutta harmailla keleillä. Aurinko on se tärkein aktivoija, uskon niin, mutta osansa on toki myös uuden puhelimen Terveys-ohjelmalla, joka laskee päivän kilometrit ja askeleet (laskeekohan muuten oikein? ettei vaan alakanttiin?).

SportsTracker oli edellisessä puhelimessa alkuun käytössä hyvinkin tehokkaasti ja kyllä sekin lisäsi liikuntainnostusta, mutta nyt olen kyllä ihan koukussa. 10 000 askelta on päivän mittaan ylitettävä, vain kuntosalipäivinä askelmäärä saa puolittua. Kotona en kuljeta puhelinta mukana, eli kotiaskeleita ei lasketa, ja siksipä on lähdettävä aina ulos ja liikkeelle. 

On hyvä, kun on joku selkeä, yksinkertainen tavoite päivän liikkumiselle. Nyt jo tuntuu siltä, että kunto on nousussa. Ja toivon mukaan se toinen tavoite, eli talven mittaan kertyneiden kahden ylimääräisen kilon karistaminen, lähtee myös liikkeelle. 

Auringosta, lumesta ja talvesta saa iloista energiaa.

Positiivinen vire ja hyvä olo näkyvät siinäkin, että mieli alkaa jo askarella kesätekemisten parissa. Mutta ensin nautitaan näistä talvipäivistä!

Metsässä asuu ilo

Mene metsään. Ilo

asuu siellä puiden 

siimeksessä

ja tarjoaa

kättään jokaiselle.

Timo Pusa

Metsän jäiset asukkaat kutsuvat vierailulle Ikuriin!

Itätamperelainen tulee harvoin lähteneeksi Länsi-Tampereelle, ainakaan Amuria (vai onko Amuri vielä keskustaa?) pidemmälle, ja päinvastoin. Se nyt vaan on sellainen perinne, jota vieraspaikkakuntalaisen voi olla vaikea ymmärtää! Olen asunut Tampereella 70-luvun alkupuolelta asti, ja muutamia Epilässä ja Tesomalla käyntejä lukuunottamatta Länsi-Tampere on jäänyt vieraaksi. Siellä on ihan outoja kaupunginosia, kuten vaikkapa Ikuri, jonka nimestä tulee mieleen Popeda ja Pate Mustajärvi, ei mitään muuta. 

Mutta Ikuri osaakin yllättää. Niin kävi viime viikonloppuna, kun Aamulehden houkuttelemina lähdettiin  pienelle metsäretkelle. Lähtiessä ei ollut tietoa muusta kuin jääveistoksista, joita piti löytymän jostain Ikurin Vireen takaa. Ei muuta kuin navigaattori päälle ja matkaan!

Nopein, vaan ei lyhin, reitti meiltä kulkee uuden (minulle se varmaan ikuisesti uusi, kun käytän sitä niin harvoin) tunnelin kautta, jolla ohitetaan kätevästi keskustan ruuhkat. Tai niin oli luulo, kunnes juututtiin hyvin hitaasti etenevään jonoon vähän ennen Lapinniemeä ja tunnelin alkupäätä. Mutta onneksi ei ollut kiire mihinkään. Vaikka hetken kävi mielessä, täytyy myöntää, että ehkä autojonon sijaan ihailisin mieluummin Näsijärven avaraa selkää: siis kaihoisaa takavuosien muistelua, jolloin ei ollut ruuhkia, eikä umpeen rakennettuja rantoja.

Mutta nykyaikaan - ja matka jatkui, reippaasti, kun tunneliin päästiin. Ja siitä maan pinnalle ja sukkelasti oltiinkin Tesomalla ja Ikuri lähestyi lupaavasti. Iltapäivän hämäryys väritti maiseman jotenkin alakuloiseen hiljaisuuteen. Ja mitä pidemmälle matka eteni, sitä hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi olo kävi. Tunsin olevani oikeasti vieraalla maaperällä.

Urheiluseura Ikurin Vireen kylätalo löytyy ja sen takaa on viitoitettu reitti kohti metsää, Pyhäpolku lukee opasteessa. Muutama askel hiihtoladun poikki, ja olemme taianomaisessa paikassa.

Apeus haihtuu, mielen valtaa hämmästys, ja sitten ilo ja onni. Metsässä voi nähdä, ja kuullakin - äänimaisema on osa kokonaisuutta - jotakin ennen kokematonta. Polku ei ole pitkä, se kannattaa kiertää useampaan kertaan, katsella kauempaa ja tutkia viestoksia lähempääkin. Hämärtyvässä metsässä kokemus on vaikuttava. Luonto ja satumainen taide kohtaavat.

Näsijärven jäästä taiteillut veistokset vaihtavat väriä. Jäiselle penkille voi istahtaa hetkeksi.

Ikurin metsässä tosiaan asuu ilo. Ja taika. Ainakin helmikuun loppuun asti, jos sää on suosiollinen. Ja ehkä ensi talvenakin. Tullaan siis toistekin.

Muissa maisemissa kotona

Tälle kevättalvelle ei ole saatu varattua matkaa mihinkään. Mökille mennään ensin parin viikon päästä ja sitten pääsiäiseksi katsastamaan lumi- ja jäätilanne, se on jotenkin päätetty. Yksi ilta selattiin netistä golflomia, mutta ei sen kummemmin innostuttu.

Sen sijaan olen pari päivää intoillut Lontoosta ja ihan vähän Prahastakin (mutta en kuitenkaan siitä oudosta K:lla alkavasta ruotsalaisesta kaupungista). Olen kulkenut Lontoon katuja, tutustunut nähtävyyksiin, istunut takseissa, majoittunut parissa hotellissa, käynyt pubeissa oluella ja syönyt hienoissa ravintoloissa. Ja kaikki tämä kotoa käsin, enimmäkseen keltaisessa nojatuolissa istuen.

Lempiasento kotona. Keltaiset opekollegan kutomat villasukat sopivat näin helmikuussa Lontoon kaduillekin!

Lontooseen minut kuljetti kirjailija Håkan Nesser ja Taivas Lontoon yllä -teos (2017), jonka kuolemansairas päähenkilö Leonard Vermin saapuu kirjan alussa Heathrow`sta Paddingtonin asemalle avovaimonsa Maudin kanssa. Vuosi on 2010, kuukausi on syyskuu. Lontooseen matkustavat myös Maudin aikuiset lapset, pakkoneuroottinen Irina ja elämänsä monella tapaa pilannut alkoholisoitunut Greogorius. Leonard on kutsunut heidät viettämään 70-vuotissyntymäpäiväänsä yhteisen illallisen merkeissä. Yllättävän kutsun tuntemattomalta "hyväntekijältä" on saanut myös Milos Skroupka New Yorkista.

Paljon muitakin henkilöitä yli 500-sivuiseen järkäleeseen mahtuu. Tärkein heistä on Carla, tsekkiläinen vakooja ja Leonardin unohtumaton rakkaus. Leonard palaa jatkuvasti Keltaiseen muistikirjaansa, johon hän on tallettanut vuonna 68 Lontossa alkaneen ja vuonna 74 Prahassa päättyneen rakkaussuhteensa.

Kirjan puolivälissä tarinaan mukaan tulee Lontoo-romaaniaan työstävä ruotsalainen Lars Gustav Selén, joka on aiemmin vilahtanut Leonardin pään sisällä ja unissa. Ja sitten kertomus saakin aivan uuden suunnan.

"Kertoja ohjaa lukijaa, kertomus ohjaa kertojaa", on Lars Gustav oppinut yksinäisen, kirjallisuuden harrastamiseen uppoutuneen elämänsä aikana. Lukijakin oppii paljon. Monitasoisen teoksen aikana lukija saa seurata myös kaunokirjallisen teoksen syntyprosessia.

Rakkauskertomus, vakoilutarina vai jotain muuta? kysytään kirjan takakannessa. Ehdottomasti sekä  rakkauskertomus, vakoilutarina ja vielä jotain muuta. Mitä, se selviää lukemalla kirja. Kirjailija osaa yllättää niin lukijansa kuin kirjansa henkilötkin, ja yllätyksiä olisi ikävä pilata kertomalla yhtään enempää. Nesseriä ei voi enää luonnehtia rikoskirjailijaksi. Se kävi ilmi jo Carmine Streetin sokeat -teoksesta, ja Taivas Lontoon yllä vain vahvistaa kuvaa syvällisestä ja monipuolisesta kirjailijasta, joka osaa niin viihdyttämisen kuin herättelynkin taidon.

Laskiaispulla jäi ihan sivurooliin sunnuntaina, joka kului enimmäkseen Lontoossa.

Hämmästyttää, miten hienosti Nesser palapelinsä hallitsee. Kun selaan kirjaa uudelleen, ymmärrän kyllä, että vihjeitä on tiputeltu matkan varrelle, mutta lukija (puhun nyt hätäisestä itsestäni) ohittaa ne kiirehtiessään selvittämään, miten tässä kaikessa oikein käy. Mistä on kysymys? Mikä on totta, mikä fiktiota? Haa, sain itsenikin kiinni: eikös kaunokirjallisuus ole aina fiktiota!

Mutta ne Lontoon kadut, puistot, hotellit, kirkot, pubit, ne ainakin ovat totta. Piti ihan tarkistaa, ja kyllä, hotelli Rembrant on oikeasti olemassa.

Muistot kulkevat lumessa

Vedän matkalaukkua perässäni. Alamäkeä se kulkee lähes itsekseen, lumi on kovettunut tasaiseksi eikä jalkakäytävää ole hiekoitettu haittaamaan pyörien liikettä. Reitti linja-autoasemalle on tuttu, vaikka edellisestä kerrasta onkin aikaa. Omalla autolla omaa vauhtia omassa rauhassa on ollut kaikin puolin mukavampaa. 

Aseman valokirjaimista jokunen on vuosien aikana sammunut eikä kenelläkään ole ollut tarvetta tehdä asialle mitään. Joskus iltalenkillä asia on huvittanut. Nyt erotan tekstin inja  a to sema. Kuin jotain outoa kieltä.

Pihassa huomaan kaksi miestä, varmaan bussiin tulossa hekin.

Seinustalle hiljalleen putoilevien lumihiutaleiden alle on istahtanut laihahko mieshenkilö, joka silmäilee ajatuksissaan valkoista maata. Käännän katseeni pois, en halua häiritä hänen mietteitään. 

Sateelta suojassa penkillä katoksen alla istuu ja yskähtelee äänekkäästi kaikin puolin pyöreä, suorastaan lihava mies kuluneessa toppatakissa, joka ei ole mahtunut kiinni. Kirkkaanpunainen pipo hohtaa iltapäivän hämäryydessä. Tyhjännäköisen reppunsa ja muovikassinsa hän on laskenut viereensä penkille. Muuta siihen ei mahdukaan. En ollut kyllä ajatellutkaan istahtaa, mutta eipä hänenkään mieleensä tule tehdä minulle tilaa.

Minä en taida olla miehille olemassa.

Poliisin partio kaartaa paikalle. Kuljettajanpuoleinen ikkuna avautuu ja sieltä kuuluu lempeä ääni: ”Jari, jaksatko sinä varmasti Hyrylle asti?”

Nyt vasta katson tarkemmin laihaa miestä. Nuorehko mies kyhjöttää vasten roska-astiaa eikä vastaa. Räkä valuu sieraimista ja kuola suusta. Ei kai hän ole tulossa kanssani samaan autoon?

Poliisit astuvat ulos autostaan ja kävelevät miehen viereen. ”Kyllä se on nyt Jari parasta, että lähdet vaan nukkumaan. Sinähän palellut tänne. Menet sitten iltavuorolla Hyrylle.” Jari ei reagoi vieläkään. Poliisimiehet ottavat häntä lempeästi mutta tukevasti kainaloista, avaavat maijan takaoven ja Jarista näkyvät vain jalat, kun hän kellahtaa pitkäkseen. Penkille ja penkin alle jäävät tyhjät olutpullot, joita en ollut huomannutkaan.

Nousemme Pohjolan Matkan bussiin ilman Jaria. Kolmisin köröttelemme bussikuski, minä ja hiljainen mies toppatakissaan kymmeniä kilometrejä läpi puhtaanvalkoisen maiseman. Sitten auto pysähtyy, toppatakkimies kerää tavaransa, reppu näyttää edelleen tyhjältä, muovipussin läpi kuultaa hernekeittopurkki, ja taiteilee itsensä alas bussin portaita. Ulkona hän nostaa kättä kuskille ja jää seisomaan tienposkeen lumesta raskaat puut seuranaan.

Hyryllä nousee kyytiin yksi eläkeläismummo, ja äänetön matkamme jatkuu. Lumi peittää meidän jälkemme. Tuleekohan Jari iltavuorolla?

Kajaanissa vaihdan junaan. Miesten muisto kulkee mukana Jyväskylään asti. Sitten junavaunu pelmahtaa täyteen iloisia nuoria opiskelijoita, jotka värikkäissä muotivaatteissaan virkeinä sirkuttavat, laskevat leikkiä, vaihtavat ajatuksia, ottavat kantaa. Huokaisen ahdistukseni vaunun valoisaan ilmaan.

Onkohan Jari jo kotona? Miltä yksinäisen miehen hernekeitto maistuu?  

Yksinäisen jäniksen jälkiä takapihalla helmikuussa 2018. 

PS. Tämä tunnelma muutaman vuoden takaa palaa usein mieleen tällaisena talvisena päivänä. Valkeat hanget saartavat kaupunkilaisenkin (ainakin tunnetasolla) kotioloihin. Miten pärjää yksinäinen metsien mies?