Pohjoisamerikkalaiselle ystävälle

Tänään, tänäänkään, ei tee mieli avata televisiota uutisten aikaan. Sen sijaan avaan runokirjan. Chileläisen Nobel-runoilijan, Pablo Nerudan Andien mainingit vuodelta 1972 löytyy omasta kirjahyllystä (meillä taitaa olla kyseisiä kirjoja peräti kaksi kappaletta).

Halun ajamana illoin, Tämänkin hämärän..., Tänä yönä voin kirjoittaa...; rakkausrunot muistuvat mieleen ensimmäisiltä sivuilta. Agit Propin tutuiksi tekemät Almeria ja The United Fruit CO. löytyvät myös. Ja paljon oodeja: Oodi sitruunalle, Oodi pianolle, Oodi esineille, Oodi halkojen tuoksulle ja muita.

Loppupuolella kirjaa pysähdyn. Runo Pohjoisamerikkalaiselle ystävälle täytyy kopioida tähän. Toimikoon se uutisten vastapainona tänään.

Ja vielä ensimmäinen säkeistö runosta Ehkä meille jää vielä aikaa. Kannattaa lukea runo loppuun!

Ehkä meille jää vielä aikaa

olla ja olla oikeudenmukaisia.

Melkein kuin huomaamatta kuoli eilen totuus 

ja vaikka kaikki sen tietävät

kukaan ei ole tietääkseenkään:

kukaan ei ole lähettänyt sille kukkia:

se kuoli pois eikä kukaan sitä itke.

Miksikö Neruda on nyt taas ajankohtainen? Perjantaina on tulossa ensi-iltaan Neruda-elokuva ja olen menossa katsomaan sen huomenna ennakkoon. Kerrankin olen vähän valmistautunut!

Kun ääriviivat hämärtyvät

Tihrustan sumuisin silmin tietokoneen näyttöä. Muihinkaan kohteisin tarkentaminen ei kunnolla onnistu: muutaman metrin päässä olevan taulun yksityiskohdat eivät erotu, keittiössä hääräävän Miehen ääriviivat hämärtyvät. Silmät tuntuvat roikkuvan vain puoliksi auki, valoa tuntuu olevan kaikkialla liian vähän. Tänään en ole juurikaan rasittanut silmiä lukemalla tai katsomalla televisiota; syy silmien väsymykseen ei siis löydy siitä. Perjantai kului pitkästä aikaa ostoksilla kaupungilla. Sumuinen olo oli mukana sielläkin, väliin jopa huimasi ja askel tuntui epävarmalta.

Tällaista on jatkunut vaihtelevalla voimakkuudella monta viikkoa, vai pitäisikö puhua peräti kuukausista. Olen pannut oireet ikääntymisen, niska-hartiavaivojen ja talvikuukausien piikkiin. Ja odottanut kevään ihmettä!

Ei olisi kannattanut. Olisi kannattanut tutkituttaa silmät ja hakea apua. 

Viime viikonloppuna Helsingissä sattui vahinko, joka pakotti menemään ongelmien lähteelle, vaikka en toki olisi sitä arvannut. Silmälasit putosivat vahingossa lattialle ja sangat hajosivat sen verran, että kotiin tultua tarvittiin optikkoliikkeen apua. Sieltä löytyi ihmeliimaa ja myötätuntoa, mutta ennen kaikkea selitys outoihin silmäoireisiin. 

Olen pitänyt tapana vaihtaa silmälaseja noin kolmen vuoden välein. Se on ollut maksimiaika, minkä yksiä kehyksiä on jaksanut katsella päivästä toiseen. Ja ovathan ne toki käytössä kuluneetkin. Muuta syytä lasien vaihtoon ei viime aikoina ole ollut, vahvuudet ovat pysyneet suunnilleen ennallaan.

Siinä liiman kuivuessa tulin kertoneeksi, että sangat ovat joutuneet aika koville, kun joudun päivän mittaan ottamaan ne pois lukemattomia kertoja eli aina, kun haluan lukea jotain. Kerroin myös hämärässä näkemisen vaikeudesta, silmien väsymisestä, huimauksesta ja kummallisesta olosta, joka yhtäkkiä yllättää.

Minut ylipuhuttiin tarkistuttamaan silmät saman tien. Yritin siirtää aikaa jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen, kun se lasien hankinta oli tarkoitus tehdä aikaisintaan puolen vuoden päästä. Mutta liimaus ei välttämättä kestä, lasit on hankittava pian ja miksipä siirtää tarkistustakaan.

Ja nyt vain odotan niitä uusia laseja, jotka tuovat ääriviivat, värit, tarkkuuden ja vievät sumeat kuvat, rasituksen tunteen ja toivottavasti parantavat oloa muutenkin! Optikko kertoi, että minulla on liian voimakkaat lasit, miinuksia pitää vähentää molemmista silmistä. Ja että silmäni ovat olleet jatkuvassa ylirasituksen tilassa. Ikänäkö toimii näinkin päin. Siellä pimeässä tutkimushuoneessa oli pyyhittävä kyyneleitä, helpotus oli niin valtava.

Kovan onnen silmälaseja on korjattu kahteen kertaan parin kuukauden aikana. Pian ne pääsevät kierrätykseen. Viinilasi muistuttaa, että pieniä nämä minun ongelmat, Chilessä palavat viinitarhat ja ihmisten kodit.

Helsinki-viikonloppu

Pitkään Helsinki-viikonloppuun mahtui paljon tapahtumia ja elämyksiä, joiden sulattelu on vasta alkamassa: lastenhoitoa, leipomista, ensimmäiset Suomi 100 -juhlat, kansainvälistä huipputaidetta, ilmapatjaunia. Miinuspuolelle tuli pikkuvahinkoja eli melkein unohtunut läppäri, pieni palovamma, vaihtuneet käsineet, yhden yön kurkkukipu ja rikki menneet silmälasit. Mutta muuten pelkkää plussaa!

Perjantai oli omistettu pikkupojille, jotka kasvavat ja oppivat uutta vauhdilla. Oltiin viisi tuntia liikkeellä ja pojat jaksoivat hienosti (pienempi toki nukkui välillä päiväunet). Neljävuotiaan aloitteesta tutkittiin jopa sankarihautoja, joista piti lukea nimet ja päivämäärät. Hän tiesi, että kivilaattojen alla oli hautoja ja kysyi lopuksi, kuoleeko Suomikin. Uskalsin vastata että ei kuole.

Lauantain perhejuhlaa, kaksinkertaisia synttäreitä, varten ajeltiin ja juostiin haeskelemassa tarjoiluja Hakaniemen hallia myöten. Sieltä löytyi madetta, jonka nylkemistä ihailtiin tiskin takaa. Lapsuuteni arkisesta keittokalasta on tullut kallista juhlaherkkua! Mitähän isä olisi tuumannut, jos olisi ollut näkemässä. Aika monta madetta hän ehti Kiantajärven jäiden alta pyytää, enkä ainakaan minä silloin osannut arvostaa lähikalaa niin kuin nyt.

Perinteet olivat kunniassa koko päivän. Ensin opetettiin pojat leipomaan karjalanpiirakoita, ja neljävuotias oppi jo melkoiseksi taitajaksi. Hän jaksoi pyöritellä, kaulita ja rypyttää monta piirakkaa pitkästymättä lainkaan. Taitavasti hän kantoi niitä pellille paistumaankin. Pienempi tyytyi vielä maistelemaan kuoritaikinaa, vaikka seurasikin ison veljen touhuja koko ajan vierestä.

Kun piirakat oli paistettu, pääsivät vuorostaan pikkupullat ja korvapuustit uuniin ja sitten nälkäiset leipurit herkuttelemaan. Lauantai oli lapsuudenkodissakin aina leipomispäivä ja viimeistään iltapäivällä tuoreen pullan tuoksu houkutteli keittiöön, jossa äiti muiden töidensä ohessa oli ehtinyt pyöräyttää pitkot ja pikkupullat. Minusta on tullut paljon laiskempi leipuri, mutta nyt oli mukava puuhastella yhdessä.

Ainakin kolme käsiparia oli koko ajan työn touhussa.

Korvapuustit ovat vielä uunissa.

Päivälliseksi syötiin kainuulaista madekeittoa, mutta sitä ennen kilistettiin Suomi 100 -samppanjalla. Pulloa koristaa ihana etiketti, jonka kuva on Tove Janssonin freskosta Juhlat maalla. Me juhlimme kaupungissa, samppanja oli mainiota eikä luultavimmin jäänyt ainoaksi pulloksi tänä vuonna.

Sunnuntai oli taidepäivä. Ihan sattumoisin, nimittäin kuultiin että japanilaisen Yayoi Kusaman näyttely Helsingin taidemuseossa oli sunnuntaina viimeistä päivää esillä. Aika moni muukin oli herännyt viime hetkellä (tai oli käymässä vielä kerran): pitkät jonot kiemurtelivat niin lipputiskille kuin näyttelytilaan rakennettuihin installaatioihinkin. Alkukesällä ihmettelin Esplanadin pilkullisia puita, museossa oli esillä paljon muutakin kiinnostavaa, outoa ja ääretöntä. Kurpitsasta se kaikki ilmeisesti alkoi. Olisipa ollut harmi, jos olisi jäänyt näkemättä!

Ateneumin Modigliani-näyttelykin näytti olevan menossa ohi ennen seuraavaa Helsinki-reissua. Kusaman näyttelystä siis sinne! Tunnelma oli ihan toinen ja aika moni tauluistakin oli ainakin tutun näköinen; muutama varmaan oikeasti nähtykin jossakin Pariisin museoista. 87-vuotias Kusama tekee taidetta edelleen, Modigliani kuoli vain 35-vuotiaana, mutta jätti pysyvän jäljen taidemaailmaan. 

Molemmat etsijöitä ja oman tiensä kulkijoita.

Ateneumissa voi levähtää pariisilaistunnelmissa.

Tällainen taiteen ahminta on mahdollista, kun on hankkinut museokortin. Veikkaan, että tämän vuoden aikana tulee tehtyä ennätys museokäyntien määrässä.

Lopuksi pari sanaa ilmapatjaunista. Ensimmäistä kertaa elämässäni sain nukkua kaksi yötä ilmapatjalla siskon lattialla. Paikka oli toki erittäinkin tuttu, mutta ilmapatja oli uusi ja varsin mukava tuttavuus.

Malagaan!

Voisin muistella tasan 34 vuoden takaista sunnuntai-iltaa, jolloin minusta oli tullut äiti. Tai voisin kertoa, millä tuon sunnuntaipojan pojat ovat viime aikoina mummoa ilahduttaneet. Voisin pohdiskella, kuinka lapset, aikuisetkin, ovat edelleen se elämän tärkein asia. Tai sitten voisin unohtaa itseni ja yrittää kuvailla, millainen katseluelämys on aamulla näkemäni puolalainen Anne Fontainen uutuuselokuva Viattomat.

Mutta laiskana valitsen paljon helpomman aiheen. Parin viikon jahkailun jälkeen eilen illalla tehtiin päätös: helmikuussa Malagaan. Lentoliput on ostettu, hotelli varattu.

Ajatus auringosta on näinä harmaina, hämyisinä tammikuun päivinä alkanut muodostua melkein pakkomielteeksi. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka viettävät talvikuukaudet jossakin eteläisessä maassa. Opettajakollega mainosti kirkasvalolamppua,  ja se varmaan voisi virkistääkin, mutta haluan kokonaisvaltaisemman kokemuksen. Haluan syödä aamiaista ilman sähkövaloa, haluan kävellä ulkona auringonpaisteessa, haluan tuntea auringonsäteet iholla. Mutta en kaipaa hellettä enkä missään tapauksessa halua matkustaa kauas Thaimaahan!

Tämä on suomalaisten vieraiden tuoma suomalainen kukkakimpppu, joka hehkuu nyt olohuoneen pöydällä värikkäänä kuin Espanja.

Espanjan Aurinkorannikko ei ole liian kaukana, sinne lentää neljässä ja puolessa tunnissa. Viime viiikolla siellä näytti paistavan aurinko joka päivä. Malaga tuntuu suorastaan kutsuvan. Andalusia, Costa de Sol, Malaga; sanatkin soivat lämmintä tunnelmaa, rantoja, punaista viiniä, tapaksia, grillikalaa, Picassoa...

Olen ollut Aurinkorannikolla ennenkin mutta en koskaan näin aikaisin keväällä. Tietysti vähän arveluttaa, onko helmikuun puoliväli ihan väärä aika matkustaa Espanjan-lomalle. Toiveissa on päästä golfkentälle, mutta ei tietenkään millekään rantalomalle. Matkan varaamista ei kuitenkaan voi jättää ihan viime tippaan, aina on olemassa sääriski.

Kaamos on tänään loppunut, aurinko on noussut Lapissakin ensimmäisen kerran viiteenkymmenen päivään. Vaikka päivä pitenee nopein harppauksin, kevääseen on kuitenkin vielä matkaa. Otamme vähän ennakkoa Espanjassa.

Jos ei pääsisi matkalle, voisi ainakin ihastella kukkien väriloistoa.

Arki maistuu taas

Välillä pitää näköjään vähän sairastaa, jotta tavallinen tammikuinen arki maistuisi hyvältä. Harmaat kelitkään eivät niin haittaa, kun on saanut takaisin tavanomaisen energiansa ja jaksaa taas.

Arkiset kotityötkin sujuvat taas. Jouluiset lakanat siirtyvät liinavaatekaappiin.

Melkein huokaisin ääneen onnesta tänään kuntosalilla, kun noin kahden viikon tauon jälkeen istahdin kuntopyörän satulaan. Ja miten pitkästynyt olinkaan välillä ollut salilla joulun alla! Nyt olin kiitollinen, ettei kunto ollut ehtinyt laskea ihan nollaan vaan jaksoin polkea, soutaa ja tehdä muunkin treenin tehokkaasti ja nautiskellen. Salilla oli paljon nuorta väkeä, ja sellainen esimerkki varmaan innosti myös venymään.

Kotona odotti pino oikoluettavaa historiallis-teknistä tekstiä, ihan oikeaa työtä, johon en ollut kyennyt paneutumaan tämän vuoden puolella ollenkaan. Kun on sekava ja väsynyt olo, ei asiatekstin lukemisesta tule mitään. Yksinkertaisetkin lauseeet tuntuvat hämäriltä ja melkein jokaista sanaa jää makustelemaan ja miettimään sen salattuja merkityksiä. Tänään olen saanut luettua parikymmentä sivua, mikä on melkein maksimi päiväannos, jos haluaa pysyä tarkkana. Ja tästäkin työstä olen taas innostunut!

Aikansa flunssasta toipuminen vain ottaa, sille ei voi mitään, vaikka kuinka kiukuttaisi ja harmittaisi, kun elämä tuntuu valuvan hukkaan. Kymmenen päivää, sanoi sukulaisnainen viime lauantain hautajaisissa, ja kymmenen päivää tässä on mennyt. Viimeisten päivien voipumusta oli helpompi sietää, kun piti mielessä kymmenen päivän tavoitteen.

Eilinen kunto ei vielä ollut ihan tapissa, vaikka yritinkin selvitä päivästä parhaani mukaan. Opetus alkoi joulutauon jälkeen, ja positiivisten naisten tapaaminen edisti mielialankin kohentumista. Ihminen tarvitsee mielekästä tekemistä ja toisten seuraa. Iltapäivällä oli ihana hetkeksi kellahtaa makuuasentoon sohvalle ikään kuin työstä väsyneenä. Tänään en ole enää päivälepoa tarvinnut!

Ei kymmenen päivää ihan hukkaan mennyt. Luin 1 214 sivua korkealaatuista kaunokirjallista tekstiä. Ihan erilaisia teoksia kaikki! Ehkä myöhemmin lisää niistä, tässä kansikuvat ihailtaviksi.

Kolikkoajatuksia

Penkin alla on jotakin, näyttää kolikolta. Ehkä kymmensenttinen, tai vähän isompi sittenkin. Tekisi mieli poimia se, tarkistaa osasinko arvioida oikein, ottaa omaan talteen. En yletä sinne ilman että herättäisin huomiota, ja sehän ei sovi.

Kolikko on varmaan pudonnut joltakulta, joka on kaivellut kukkaroaan tai vaikkapa tyhjentänyt sen kokonaan. En taida tietää, miten ihmisillä on tapana tällaisissa tilanteissa tehdä. Annetaanko kaikki vai pikkuhilut.

Muistan kuulleeni, että pitäisi antaa ihokaskin päältään, mutta se oli joskus ennen muinoin se. Nyt on arvokasta kartuttaa omaansa, hankkia ihokasta ihokkaan päälle. Ei talven takia, meillähän on untuvat, vaan kaapinhyllyjä täyttämään.

Niin olen muuttunut minäkin. Lapsen katse pysäytti viimeksi lokakuussa kaksitoista vuotta sitten. Eikä minulla ollut antaa kuin muutama kynä. Polvillaan istuvan naisen pystyn jo ohittamaan helposti. Kolikkoakaan ei heru.

Ohittamisesta on tullut helppoa. Minulla on kortti. Eikä sitä voi jakaa, vaikka sillä voisi jakaa yhtä ja toista. Kolikoita ei kannata kanniskella mukana. Niistä on tullut arvotonta kolehtitavaraa.

Suntio varmaan poimii rahan, kun minä en sitä saa. Pudottaa sen muiden pikkurahojen joukkoon. Samaan kasaan niiden tavallisten harventuvien kirkossakävijöiden kukkaroiden antimien kanssa. Sitten ne lähetetään johonkin kaukaiseen maahan ja joku palavasilmäinen lapsi saa hetkeksi paremman elämän.

Toivottavasti se on sittenkin edes euron raha. 

Flunssatalvea

Influenssarokotuksesta huolimatta joku flunssa iski. Se alkoi vilun tunteena uudenvuodenaattona, kun melkein suoraan saunasta kiiruhdettiin bussipysäkille, sovittuun tapaamiseen ravintolaan ja sieltä teatteriin. Vaikka koko ajan paleli, ilotulitus piti vielä katsoa, että jotenkin olisi tullut tunne mukana olemisesta tämän historiallisen vuoden vaihtuessa.

Uudenvuodenpäivänä arvelin saaneeni pikku nuhan. Lenkille lähtöä se ei estänyt, ja vielä seuraavanakin päivänä tuntui, että ulos on päästävä. Sen jälkeen on pitänyt vain "kuunnella kehoaan", joka on kieltäytynyt nousemasta sohvalta, kun aamulla sinne asti on päässyt. Silmät ovat painuneet umpeen päiväsaikaan, mutta yöt ovat olleet hankalampia, kun päätä ja kurkkua on särkenyt. Ennen kaikkea ja koko ajan on aivastuttanut, aivastuttanut ja aivastuttanut. Nenäliinapaketti on ollut tärkein apuväline.

Viime päivien varustus: nenäliinapaketti, kaukosäädin ja tee- tai kahvimuki

Ja ulkona paistaa aurinko jo toista päivää! Eilen heräsin horroksesta hetkeksi ja siivosin muruset ja pölyt keittiön pöydiltä, joiden kunnon kirkas talviaurinko säälimättä paljastaa. Tuli hetkellinen elämänhallinnan tunne, kun näki miten ympäristö muuttui.

Mutta muuten ei hallitse mitään, kaikkein vähiten ajatuksiaan. Olen yrittänyt lukea, mutta en ole varma, mitä muistan jälkeenpäin. Jotenkin ei jaksaisi muuta kuin telkkarin hömppäohjelmia, mutta niitä on kumman vähän tarjolla. Upeita skandikoteja on välillä raskasta ihailla: tämä oma pölyinen pesä alkaa helposti tuntua aika pieneltä ja vähemmän upealta.

Tieto-Finlandia -voittajan lukaisin jo jouluna mökillä, kun olin paremmassa kunnossa. Suosittelen!

Mutta yritän olla valittamatta. Olen kuitenkin päässyt aika vähällä. Aamulehdestä olen saanut lukea, että influenssaepidemia on nyt Pirkanmaalla pahimmillaan, terveyskeskusten päivystykset ruuhkautuvat ja sairaalahoitoa tarvitsevia potilaita on ennätysmäärä. Tuttavapiirissäkin on ollut ainakin keuhkokuumetta, poskiontelotulehduksia ja pitkittynyttä, viikkoja kestänyttä oireilua.

Oma tautini alkaa olla voiton puolella (tämä on psyykkausta!), ainakin siitä päätellen, että nenäliinoja on tänään kulunut vähemmän kuin eilen ja että tuli edes mieleen yrittää blogipostausta. Tänään voisi lämmittää saunan ja pestä tukankin. Varmaan viikonloppuna jaksan ja uskallan lähteä jo uloskin.

Talvea täytyy tänään ihailla vain ikkunasta, kun toisella puolella paukkuu melkein -20 asteen pakkanen.

Jouluna päästiin lempeämmän talven keskelle. Mökkijoulun talviset kuvat rauhoittavat mieltä.

Rhodot kukkivat jouluna upein valkoisin kukin, melkein kuin juhannuksena.

Jouluaattoiltapäivän väritystä Keiteleellä

Juhlavuosi on alkanut

Tampere aloitti uudenvuoden juhlinnan pari tuntia etuajassa. Isoimmat bileet olivat selvästi Helsingissä, kuten myöhemmin television välityksellä saatoimme todeta. Tampereen ilotulitus oli ainakin Hämeensillalta katsottuna kohtalaisen pieni ja aiheutti vain vähäisiä ihastuksen värinöitä. Olisi varmaan kannattanut sijoittua toisin, jos mieli eläytyä kunnolla.

Tai sitten se on tämä ikä, vaikka en sitä mielelläni myöntäisikään, jonka ansiosta on ehtinyt jo kokea yhtä ja toista eikä enää ihan pienistä hätkähdä, hurmioitumisesta puhumattakaan.

Elämäni ensimmäisen kunnollisen ilotulituksen näin odottamatta Budapestissa 70-luvun puolivälissä, joka oli yksi Interrail-matkani pysähdyspaikoista. Koko päivä oli ollut upea, täynnä uusia kokemuksia, ja hengitys oli pysähtynyt päivän aikana monta kertaa erilaisten vaikuttavien maisemien edessä. Kun illan pimentyessä ihmisjoukko vangitsi kaksi matkalaista yhdelle Tonavan ylittävistä silloista, emme ollenkaan arvanneet miksi. Yhtäkkiä alkoi valtava pauke ja taivas täyttyi erivärisistä tähdistä. Haukoimme taas henkeämme; kaikki oli niin mahtavaa ja ihanan epätodellista!

Jälkeenpäin selvisi, että oli Unkarin kansallispäivä. Niin vähän tiesimme matkakohteestamme ja maailman tavoista!

Sen jälkeen on raketteja ihailtu ja itsekin ammuttu lukuisat kerrat. Vuoden vaihtuminen oli nuorempana ehdottomasti sykähdyttävämpi ja merkittävämpi tapahtuma kuin nykyisin. Uutta vuotta piti aina vastaanottaa juhlimalla ystäväporukalla. Skoolattiin, valettiin tinoja ja puolenyön aikaan lähtivät taivaalle raketit omasta pihasta.

Raketteja ampuvat nyt muut, mutta valaako kukaan enää tinoja? Se on ainakin perinne, joka sopisi näin vanhempaankin makuun, ihan turhaan se on päässyt unohtumaan.

Muitakin juhlaperinteitä voisi yrittää tänä vuonna herätellä henkiin. Satavuotiaan Suomen kunniaksi tai ihan mistä syystä vain! Kun ei enää ole "pakollisia" työelämän mukana tulevia juhlia, jää juhliminen kovin vähiin ja elämä alkaa helposti pyöriä vain arkisten asioiden ympärillä.

Ensin täytyy kuitenkin selättää pieni flunssanalku, sitten voisi alkaa suunnitella mahdollisia sykähdyttäviä elämyksiä itselle ja lähipiirille. Se on ihan selvää, että juhlia tarvitaan!