Niiin täynnä kumminkin, että eilen oli pakko ottaa löysemmin. Täytellä ristikoita, kastella kukkia, suunnitella ja hankkia viikonlopun ruokia, katsoa Vain elämää. Edes kirjaan en koskenut ennen kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.
Torstaipäivä alkoi kymmeneltä Tampere Filharmonian kenraaliharjoituksessa Tampere-talossa. Orkesteri harjoitteli illan konserttiin Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Ohjelmistossa oli tunteikasta Brahmsia,Tšaikovskia ja Šostakovitšia. Tšaikovskin viulukonserton solistina oli serbialainen "rokkari" Nemanja Radulovic.
Ihan mieletöntä ammattitaitoa, tunnetta, heittäytymistä niin kapellimestarilta, viulistilta kuin koko orkesteriltakin. Rouvali (onpa outoa kirjoittaa Santtu-Matiaksesta asiallisesti sukunimellä) ja Radulovic tuntuivat olevan veljeksiä, puhuvan samaa kieltä, niin saumattomasti heidän yhteistyönsä eteni ja niin antaumuksella molemmat elivät musiikin mukana. Viulisti pyyhki hikeä otsaltaan, ja taatusti kapellimestarinkin paita kastui.
Koskaan ennen en ole nähnyt klassisen musiikin konsertissa muusikkoa, jonka ulkoinen olemus todellakin viittaa enemmän rock-yhtyeen kuin sinfoniorkesterin suuntaan: miehen pitkä musta tukka oli koottu nutturaksi päälaelle, mustan paidan helma päättyi värikkääseen epäsymmetriseen kaistaleeseen (sillä on varmaan joku nimikin). Kyseessä olisi voinut olla vaikka katusoittaja. Mietimmekin, millaisen asun hän on valinnut illan varsinaiseen esitykseen.
Kenraaliharjoitus oli niin väkevä kokemus, että olisi tehnyt mieli tulla katsastamaan, mihin esiintyjät pystyvät illalla. Voiko tätä tehdä vielä paremmin?
Konsertin jälkeen piti lukaista loppuun Seppo Jokisen uusin romaani, jonka sain alkuviikolla lainaksi kollegalta ja jota Mies jo malttamattomana kärkkyi. Jokisen kirjat ovat nopealukuisia, niin tämäkin, mikä tarkoittaa myös sitä, että niitä ei tahtoisi malttaa jättää kesken.
Tämä uusin, Vakaasti harkiten, tuntui lisäksi ensi riveiltä kiinnostavammalta ja paremmalta kuin vaikkapa edeltäjänsä Rahtari. Rikos tehdään kirjan alussa uimarannalla Pirkkalassa ja lukija tietää koko ajan, kuka on murhaaja. Poliisin tutkintalinjoja kuvataan ihan uskottavasti ja tietysti matkan varrella tapahtuu muutakin, lukijallekin odottamatonta. Komisario Koskisen pähkäilyt ja epävarmuus niin ihmissuhteissa kuin työasioissakin tuntuvat liikuttavan tutuilta. Muutkin henkilönsä Jokinen kuvaa sympaattisesti ja lukijan on helppo eläytyä kirjan tapahtumiin. Mitä muuta murhaaja olisi voinut tehdä rikoksen asemesta? Jääköhän Koskinen todella eläkkeelle vuonna 2021?
Kun sain kirjan luettua, olikin jo aika valmistautua illan teatteriesitykseen. Olimme hankkineet loppukesällä liput TTT:n Viita 1949 -esitykseen, joka oli ensi-illassa jo syksyllä 2016, jolloin kirjailija Lauri Viidan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Se sai hyvät arviot niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Oli tarkoitus katsoa se aiemmin, mutta jotenkin se vain jäi aikomukseksi.
Sirkku Peltolan ohjaukset ovat aina olleet laadukkaita, erilaisia ja silmiä avaavia. Viita-näytelmän käsikirjoitus ja laulut ovat musiikkimies (ja Peltolan aviomies) Heikki Salon käsialaa. Esitys on monitasoinen, fantasian, unen ja tosielämän sekoitus, jossa Lauri Viidan oma kieli on hienosti valjastettu näytelmän kieleksi. Kukunor ja Kalahari, kuuden vanha peikkopari, johdattelee katsojia ja kirjailija Viitaa läpi näytelmän tapahtumien. Pispala, pispalalaiset tarinat, äiti Alfhild ja ensimmäinen vaimo Kerttu ovat näytelmän keskeiset elementit ja henkilöt.
Istuin katsomossa 13. rivillä. Ihan liian kaukana. Tällaiseen näytelmään kuuluisi sukeltaa sisään ilman ulkoisia häiriötekijöitä: yleisön liikehdintää, vaikeasti kuultavia repliikkejä ja huonosti näkyviä näyttelijäsuorituksia. Onneksi näytelmän toisella puoliajalla seuraaminen oli helpompaa ja saatoin jo unohtaa itseni ja muut. Ja todeta, että hieno näytelmä. Lauri Viidan, tai kenen tahansa taiteilijan, mielenmaiseman ymmärtäminen on taas hitusen helpompaa.
Kotiin palasin kuitenkin aika uuvuksissa. Olisiko pitänyt jättää aamun konsertti väliin ja panostaa vain teatteriin? Olisinko ollut innostuneempi näytelmästä, jos aamun konsertti ei olisi syönyt vaikuttumiskapasiteettia?
Mitään en olisi halunnut jättää kokematta, ahne kun olen, mutta ehkä illan teatterikokemus olisi ollut syvempi, jos aistit ja mieli olisivat olleet skarpimmassa tilassa.
Tiedostan vahvasti olevani hyvin, hyvin etuoikeutettu. Asun paikkakunnalla, jossa on monenlaista kiinnostavaa ja laadukasta kulttuuria tarjolla ylenmäärin, minulla on aikaa - ei joka päivä, mutta riittävän usein - harrastaa mitä mieli tekee ja muutama euro käytettäväksi tällaiseenkin tarkoitukseen.
Tähän loppuun sivuhuomautus. Kulttuurin harrastaminen ei ole välttämättä kallista, ainakaan kun tarttuu tarjouksiin. Tampere-talon aamukonsertti maksaa vain 5 euroa, eilinen TTT:n näytelmä oli netissä erikoistarjouksessa, Museokortilla (noin 60 euroa) voi viettää vaikka kaikki vuoden päivät eri museoissa, kirjaston kirjat ovat ilmaisia, senioreille on edullisia elokuvanäytöksiä jne. Kyse ei siis ole rahasta. Eikä tässä iässä voi sanoa, että aika on rahaa, vaikka nimenomaan ajasta kyse onkin. Eläkeläisen aika on aika halpaa.
Pitäisi ehkä säännöstellä ja nauttia kohtuudella tätäkin lajia, vaikka Tampereen tarjonta onkin niin huikea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti