Nostalgiaa ja uusia tuulia

Kummallinen pala asettui jonnekin kurkunpään tienoille, ja hengitys muuttui jotenkin oudon raskaaksi. Tulisiko peräti itku? En ollenkaan ollut osannut odottaa tällaisia fyysisiä tuntemuksia, kun perjantaina iltapäivällä käänsimme auton Kajaanista kohti Suomussalmea.

Melkein jokainen mutka ja mäki toivat mieleen muistoja vuosien varrelta: tätä reittiä bussi kulki Kontiomäen juna-asemalta koti Ämmänsaaren linja-autoasemaa, tässä istuin takapenkillä, kun tulimme katsomasta äitiä Kajaanin keskussairaalasta 70-luvun alkupuolella, tästä risteyksestä käännyttiin äidin sukulaisten luo, tällä suoralla yritin saada liftiä tansseihin Hyrynsalmelle.

Sitten muistin ne lukuisat reissut, säännölliset joulu-, kesä- ja syyslomamatkat, kun omat lapset istuivat auton takapenkillä väsyksissä satojen kilometrien matkasta odottaen joko vihdoin oltaisiin perillä. Ne olivat hauskoja päiviä, joiden olisi suonut jatkuvan vaikka ikuisesti. Viimeisten vuosien matkat olivat ne raskaimmat, tiesin, että äidin voimat vähenivät eikä perillä olosta tulisi helppoa.

Nyt olin matkalla iloiseen tapahtumaan, serkkujen tapaamiseen, eikä minulla ollut mitään syytä raskaisiin mietteisiin. Kihelmöivän odotuksen sijaan keho ja mieli kuitenkin toimivat toisin, muistoja muistojen perään, tuntemuksia sydämessä, keuhkoissa, vatsassa asti.

Isovanhempien maisemassa näytti näin perinteiseltä.

Politiikan tutkija Antto Vihma puhui maanantaina radiossa nostalgiasta, jota hän käsitteli ennen kaikkea poliittisena ilmiönä. Hänen mukaansa nostalgia on moderni perustunne, surua ja kaipausta, joka liittyy ajan kulumisen peruuttamattomuuteen. Nostalgian käsite keksittiin jo 1600-luvulla, ja silloin ajateltiin sen olevan parannettavissa oleva sairaus. Sairaille määrättiin oopiumia, iilimatohoitoja ja rauhoittavia matkoja Alpeille.

Sovelsin tietysti Vihman ajatuksia henkilökohtaiselle tasolle, omiin tuntemuksiini.

Kyseenalaisten hoitojen (tai kukapa ei Alpeille haluaisi!) sijaan minut paransi serkkujen seura. Lauantaiaamuna iloinen puheensorina, halaukset ja nauru häivyttivät välittömästi haikean olon. Vaikka koko päivä kierrettiin suvulle tärkeillä paikoilla ja palautettiin mieleen omia juuria, puhuttiin isovanhemmista, tädeistä ja sedistä, ei päällimmäisenä ollut menneen kaipuu vaan ilo siitä, että kuulun tällaiseen porukkaan, jolla on näin kiinnostava historia. Yhteisyyden tunne oli vahva, vaikka emme olleet suurimman osan kanssa nähneet vuosiin.

Hossan kansallispuistoon kokoontui meidän lisäksemme muitakin kuuntelemaan kahta kajaanilaista kuoroa ja juhlimaan Suomen luontoa.

Peilityyni Huosiuslampi kuljetti laulun rannalta toiselle.

Lauantaina suomalaiset söivät yhdessä ulkona. Meillä oli Hossassa näin komeat tulet ja nokipannut.

Edelleen Antto Vihmaa siteeraten: Pohdiskelevan nostalgian lähtökohta on, ettei menneisyyttä voi rakentaa uudelleen. Toisen, poliittisesti vaarallisen nostalgian lajin eli entistävän nostalgian, kannattajat pyrkivät palauttamaan menneen kunnian eivätkä hyväksy maailman muuttumista.

Nostalgia on siis hyväksyttävä tunne, kunhan ei jää siihen märehtimään, eikä harmittele muutosta.

Hiljainen kansa on vielä kesävaatteissa. Talveksi hiljaiset ihmisetkin saavat uutta ylle.

Paluumatkalla sunnuntaina maailman ja maiseman muuttumista ihmeteltiin Tuulentiellä. Kainuulaisessa sinisessä vaaramaisemassa tuotetaan nyt tuulisähköä Tuulipuistossa, joka vihitään käyttöön huomenna.

Huikean korkean tuulivoimalan juurella seistessä ei voinut kuin toivoa kaikkea hyvää kainuulaisten tulevaisuuteen. Enää ei nostalgisista, haikeista ajatuksista ollut tietoakaan!

Näin muuttuu kainuulainen vaaramaisema.

Suomussalmen ja Hyrynsalmen välillä voi harrastaa tuulivoimalabongailua. Kymmenet siivet halkovat nyt taivasta.

Oi viinimarjat

Näin sadonkorjuun aikaan hiljainen mieli herkistyy luonnon anteliaisuuden edessä. Kiitollisuutta voi harjoittaa vaikka nuoren Kirsi Kunnaksen opastuksella.

Oi viinimarjat, tunsitteko

käden joka teidät poimi,

tarttui rankaan asettaen koriin rypäleen

ja taas uutta haki -

Oi tunsitteko

kuinka yli maan

kiiri kypsän hetken laulu, ja juuri tässä

kumartunut poimija löysi rukouksen,

sen jonka iltatuuli kantoi mukanaan

ja kuinka juuri tässä lensi enkelien saatto

koskettaen teitä siivillään,

niin että käsi joka teidät poimi

siunauksen sai, yhä uudestaan siitä täyttyen.

Oi viinimarjat, tunsitteko -runo on vuodelta 1950 Kirsi Kunnaksen kokoelmasta Uivat saaret.

Koko ajan on kehityttävä

Elokuussa kuuluu ehdottomasti käydä Yrjölän marjatilalla vadelma-aikaan, ilman sitä kesä jäisi vajaaksi. Juuri nyt on vadelma-aika parhaimmillaan ja hämeenkyröläiset maisemat edustavimmillaan.

Automatkalla Mahnalaan ohitetaan monta viljapeltoa. Viime vuonna tähän aikaan vilja jo tuleentui. Tänä vuonna viljasato näyttää olevan tulossa myöhemmin.

Samoin on vadelmien kanssa. Joskus on näihin aikoihin poimittu viimeisiä marjoja, nyt ollaan ehkä vasta kypsymisen puolivälissä. Ainakin jos voi arvioida vielä raakojen marjojen määrästä. Mutta kypsiäkin on, paljon, isoja ja hyvälaatuisia.

Poimijoiden tai ainakin marjatilalla vierailijoiden määrä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta. Mitään tilastoja en ole kysellyt, mutta näköhavainnot parkkipaikalla olevien autojen määrästä tuntuvat vahvistavan väitettä. Enenevästi myös pikkulapsiperheet ovat löytäneet Mahnalaan - tämäkin "tilasto" perustuu näköhavaintoihin.

Vuosien varrella marjatilan toiminta on käynyt aina vain organisoidummaksi ja monipuolisemmaksi. Tänä vuonna uutta oli John Deere - traktorikyyti vadelmapensaiden viereen. Päätepysäkillä oli opas, joka neuvoi jokaisen poimijan juuri oikeaan suuntaan. Oppaita on ollut ennenkin, alkuvuosina opastus vain oli summittaisempaa, nyt tuli tunne erittäin täsmällisesti hoidetusta bisneksestä. Kun hypättiin traktorin lavalle, saattoi ainakin hetken kuvitella olevansa jossain isommassa maassa, Jenkeissä vaikka.

Hämeenkyrössä tuntuu aina paistavan aurinko. Marjanpoimijat ovat valmiina paluumatkalle.

Yrjölän tilan blogista voi lähes päivittäin lukea tietoja marjojen kypsymisestä ja muista tilan kuulumisista. Eikä marjanpoimintareissulle kannata lähteä ajelemaan hetken mielijohteesta: ensin pitää soittaa ja varmistaa, että mahtuu joukkoon.

Me aloitimme noin tunnin poimintaurakan (voiko sitä edes kutsua urakaksi?) yhden maissa iltapäivällä ja kuulimme, että samana päivänä oli tulossa ainakin 60 poimijaa. Tällaisia määriä täytyykin käsitellä organisoidusti, eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki satunnaiset ohikulkijat vain poikkeilisivat kokeilemaan onneaan.

Liike-elämässä jatkuva kehittyminen on välttämätöntä, mutta niin se taitaa olla yksilöidenkin elämässä, jos haluaa olla mukana maailman menossa. Syksyä kohti mennessä alkaa itselläkin kasvaa into aloittaa jotain uutta tai ainakin kehittää vanhaa paremmaksi. Parituntinen kampaamoistunto Morin luona tänään viritti mielen syystaajuudelle. Ainakin Morilla tuntui olevan virtaa vaikka mihin uuteen, jopa niin paljon, että siitä liikeni jotakin minullekin.

 Vadelmat ovat itse poimittuja, muut tuotteet myynnissä olevia sesonkiherkkuja. Kun pakastusrasiat tulivat täyteen, piti poimia korin pohjalle parin päivän syöntimarjat.

Kesän täyttymys

Olisin halunnut aloittaa tämän tekstin Lorcan runolla. Sellaista ei vain tähän hätään löytynyt kotoa eikä tietenkään netistäkään. En oikeasti edes tiedä, onko Lorcalla edes olemassa juuri sitä tekstiä, joka on täydellinen kuvaus tummasta, kostean kuumasta, tunnelmallisesta elokuun yöstä, jossa tutut sävelet soivat, tanssi keinuttaa, vuodet kulkevat taaksepäin.

Jotain espanjalaista tai ainakin eteläeurooppalaista, jotain jonka kuvaamiseen Lorcalla olisi voinut olla parhaat sanat, kuitenkin oli niissä ystävien järjestämissä 70-luvun bileissä, joihin viime lauantaina päästiin mukaan. Juhlaväkeä oli vauvasta vaariin, koko suku ja paljon ystäviä vuosien varrelta.

Kutsu tuli hyvissä ajoin alkukesästä, ja siitä asti juhlien odotus oli jossain mielen pohjalla.

Tällainen kutsu oli jääkaapin ovessa yli kaksi kuukautta ja viritti odotukset korkealle. Juhlavaatteet hankittiin kesäkuun alussa TTT:n pukuvuokraamosta. Peruukin sain lainaksi Miehen siskolta viime hetkellä - onneksi - melkein kaikilla oli lainahiukset.

Jotain muutakin on odotettu monta kuukautta. Tai ainakin minä olen odottanut. Nimittäin tunnetta siitä, että on kesä.

Lauantaina nämä kaksi odotusta kohtasivat. Kun puolenyön jälkeen käveltiin Miehen kanssa pari kilometriä bussipysäkiltä kotiin ohuessa hippimekossa, iholla lämmin yötuuli, kielellä vielä viinin aromi ja ympärillä elokuun pimeä yö, tuntui vihdoin siltä, että enää ei tarvitse odottaa. Kesä on tässä ja nyt.

Bilekansa oli hyvin pukeutunut ja osasi muuvit.

Kesän lämpimin päivä, täydelliset juhlat. Jotain kertonee sekin, että olimme varautuneet tulemaan bileistä taksilla kotiin, mutta bussi- ja kävelymatka tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta. Jos tästä kesästä jotain myöhemmin muistan, niin ainakin tämän elokuisen illan ja yön.

Kun tarkemmin ajattelen, niin ei sittenkään Lorcaa. Joku kepeämpi runoilija tarvittaisiin kuvaamaan hilpeää juhlatunnelmaa ja iloista mieltä.

Hyvissä käsissä

On ihan mahtavaa, kun voi luottaa tärkeissä ja hankalissa tilanteissa toisen ihmisen ammattitaitoon. Aiemmin olen hehkuttanut useampaan kertaan kampaajani Morin taitavia käsiä ja ihanaa luonnetta. Nyt luottohenkilöitä on muitakin.

Yllättäen syntynyt olkapäävamma (aina kai ne ovat yllätyksiä!) lamaannutti muutamaksi päiväksi enkä osannut toimia heti, itsenäisesti en oikeastaan lainkaan. Nyt olen Pojan avustuksella löytänyt fysioterapeutin, jonka luokse osaan jatkossa suunnistaa, jos liikkumisen kanssa tulee ongelmia. Parissa päivässä olen hänen ohjeillaan (ja toki ajan myötävaikutuksella myös) saanut oikeaan käteen jo niin paljon liikkuvuutta, että vaatteiden pukeminen ja muut arkitoimet sujuvat ihan hyvin. Tätä tekstiä kirjoitan myös jo enimmäkseen oikealla kädellä, mikä on iso helpotus.

Fysioterapeutille kuljetaan Juicen kirjaston vierestä. Tässä voi pysähtyä mietiskelemään ja muistelemaan.

Näin "nätti" (Tyttären luonnehdinta) kinesioteippaus tukee nyt olkapäätä ja luo turvallisuuden tunnetta.

Sain myös palautettua mieleeni, mitä pitää tehdä tapaturmatilanteissa, jollaiseksi tämäkin vaivani luokitellaan. Kun on tapaturmavakuutus, pitää tietysti ottaa yhteyttä Pohjola-sairaalaan! Viime kesänä asioin siellä samanlaisissa merkeissä (vasen olkapää, pienemmät ongelmat) ja samalla lääkärilläkin kuin eilen. Nytkin siellä tehtiin perusteeelliset tutkimukset, otettiin jopa röntgenkuvat, ja sain täsmälliset ohjeet lääkityksestäkin. Nyt vasta on alkanut hahmottua kokonaiskuva ja osaan asennoitua paremmin tulevaankin.

Golfin peluuta ihan lähiaikoina ei kumpikaan asiantuntija uskaltanut luvata. Enkä taida uskaltautua kokeilemaankaan ilman lupaa!

Uuden luottofysioterapeutin ja luotto-ortopedin apuun yritän muistaa turvautua jatkossakin, jos tarvetta ilmenee. Ja ajoissa! Omaan arviontikykyyn ei todellakaan kannata aina kannata luottaa, jos ei suotta halua pitkittää paranemista, mikä tuli taas todistettua.

Rajoittunutta elämää

Kirjoitan vieläkin vasemmalla kädellä. Hitaasti ja hankalasti. Virheitä tulee koko ajan, isoja kirjaimia en onnistunut kerralla saamaan oikein ennen kuin opin tekemään sen caps lock päällä. Valokuvia en pysty ottamaan kuin alaspäin. Oikean käden asento täytyy miettiä istuessa, ylös noustessa, kävellessä ja makuuasennossa. Käsi ei nouse yhtään sivulle ja eteenkin vain noin kymmenen senttiä. Jos rasitan kättä liikaa, se kostautuu tuntien särkynä yöllä.

Saatoin tehdä virheen luottaessani alkuvaiheessa omaan hoitoon ja kuvitellessani, että vaiva menee nopeasti ohi. Tällaisia virhearvoita olen tehnyt ennenkin. Pikkuvaivoista saattaa tulla kuukausien riesa, jos ei osaa tai halua hankkiutua hoitoon. Milloinkahan opin sen?

Torstaina mökillä oli niin kurja olo, että Mies puoliksi pakotti soittamaan perjantaiaamuna terveyskeskukseen, jossa on kolmena päivänä viikossa lääkäripäivystys. Sain ajan heti aamulla, ja aika pikaisen tutkimuksen jälkeen lääkäri tuikkasi peräti kaksi kortisonipiikkiä olkapäähän (minusta ei ollut vastustelemaan) ja kehotti suurentamaan särkylääkkeen annostusta ja lepäämään.Väitti että viikon päästä pelaan jo golfia.

Siihen oli mukava uskoa. Nyt en ole ollenkaan varma arvion paikkansa pitävyydestä. Hetkellisen helpotuksen ja tulevaisuudenuskon jälkeen on mieliala vaihdellut apatiasta kiukkuiseen ärtymykseen ja alistumiseen. Mitään merkittävää edistymistä paranemisen suhteen ei ole tapahtunut.

Pojan rohkaisemana sain hetkeksi tarmoa ja varasin ajan fysioterapeutille, jonka pitäisi tietää olkapäävammoista. Vakuutusyhtiöön soittamiseenkin piti tulla Mieheltä aloite. Jotenkin omiin asioihin tarttuminen on tuntunut niin vaivalloiselta, vaikka kyse on ollut vain parista puhelinsoitosta. Taidan edelleen toivoa ihmeparanemista, en millään saata uskoa, että ikkunanpesusta voi seurata tällaista.

Siksi pakkasin viime viikolla mökille lähtiessä mukaan golf- ja kuntosalivarusteita ja kuvittelin itseni mustikkametsään ja rantasaunan löylyihin. Kaikki tuo on jäänyt tekemättä. Enimmäkseen olen istuskellut sisällä, lukenut kirjoja ja tuijottanut telkkaria. Sadepäivinä se on ihan ok tekemistä, mutta ei silti voi välttyä ajatukselta, että kallisarvoiset kesäpäivät valuvat hukkaan. Onneksi Mies on päässyt tekemään kaikenlaista sen lisäksi, että on palvellut minua väsymättä.

Säryn ja turtumuksen keskellä on onneksi ollut kirkkaitakin hetkiä. Ne kirjat ja muutama tv-ohjelma. Ylelle kiitos italialaisesta Isältä tyttärelle -sarjasta, jonka kolmatta osaa jo odotan. Ja tietysti Lontoon MM-kisoista. Minusta on vanhemmiten tainnut tulla melkein kunnon penkkiurheilija. Siis melkein: jos tarjolla olisi muuta mielekkäämpää tekemistä, eivät 400 metrin välierät kiinnostaisi.

Superruokaa ja pohdiskelua. Tuleekohan niillä kuntoon?

Tänään kauppareissulla tajusin olla tästä toistaiseksi viikon mittaisesta elämää rajoittaneesta kokemuksesta kiitollinenkin. Empatia ja ymmärrys kaikenlaisia vaivoja potevia kohtaan saattaa lisääntyä. Entistä paremmin ymmärrän, mikä merkitys terveydellä on ja miten helposti ja yllättäen sen voi menettää. Toimettomuus koettelee päätä ja ihmissuhteita mutta tarjoaa kasvun paikkoja.

Vasemmalla kädellä

Kiertäjäkalvosinoireyhtymä. Kamalan pitkä sana muistettavaksi ja varsinkin näpyteltäväksi pelkästään vasemman käden sormilla. Diagnoosi ei ole lääkärin vaan fiksun Pojan. Uskon häntä, koska oireet täsmäävät netissä kuvattuihin. Erityisesti ikääntyvän naisen vaiva.

Hoidon määräsin itse. Paitsi että eilen tuttu hieroja oli suositellut Miehelle, jonka välityksellä asiaa häneltä tiedustelin, ibuprofeiinikuuria. Särky oli eilen sellainen, että suostuin kokeilemaan lääkettä. Siihen asti olin yrittänyt selvitä Voltarenin voimalla. Kolmen pillerin jälkeen kipu ei enää hallitse elämää. Neljännen ottaminen iltapäivällä vähän jännittää: näilläkin pillereillä on ne kuuluisat sivuvaikutukset!

Muuten sitten ennen kaikkea lepuutusta kädelle. Eikä golfia, vaikka tänäänkin olisi mainio sää (nyyh)! Eikä mattopyykkiä, ikkunanpesua (siitä tämä ehkä tulikin), ei vatkaamista, marjojen poimimista eikä oikein mitään. Ei kirjan lukemista sängyssä. Ei kirjoitushommiakaan. Syön ja harjaan hiukset vasemmalla kädellä. Hankalien vaatteiden pukemisessa tarvitsen Miehen apua.

Toivottavasti tässä ei mene koko loppukesää kuitenkaan. Vielä olisi paljon kivoja juttuja tiedossa. Jotta vaiva ei tarttuisi tähän vasempaan käteenkin, lopetan lyhyeen.

Kuvat ovat Sara Hildenin museossa vielä kuukauden esillä olevasta Kimmo Kaivannon hienosta näyttelystä, jossa eilen hääpäivän (35!) kunniaksi poikkesimme. Sieltäkin tallentui käsien kuvia.