Näkemiin marraskuu

Helppo, rento, rauhallinen, yksinkertainen ja aika hiljainenkin marraskuu alkaa olla takana.

Lauantaina alkaa jo joulukuu, ja ainakin Tampereella avautuu Joulutori ja todellinen joudun odotus saa lisää puhtia. Siis niillä, jotka odottavat sitä perinteistä, kaupallista joulua. Josta minä sanouduin irti edellisessä postauksessa, toki vain siitä syystä, että minulla on jouluna erilaista tekemistä. Aion kuitenkin poiketa joulutorilla ja ehkä pari pakettiakin tulee hankittua, mutta siihen se jää.

Helppo marraskuu on ollut siksi, että marraskuussa usein valtaavaa pimeysahdistusta ei tänä vuonna ole tullut. Joskus pelkkä ajatus pitkästä, harmaasta marraskuusta on ollut kauhistuttava. Ehkä ahdistusta on nyt pitänyt loitolla säännöllinen liikunta, raikas ulkoilma tai matkan odotus. Tai hyvät kirjat, tv-sarjat ja itselle annettu lupa vain olla.

Sorsapuisto viime viikon torstai-iltana klo 23. "Missä minun lumi?" kysyi meksikolainen Karina tänään, kun puhuttiin säästä.

Näin satumaiseksi maisema muuttuu, kun sitä saa vähän käsitellä. Mitä siitä tunnelmasta olisikaan saanut irti kunnon kameralla! Joka tapauksessa lunta ei oikeastaan kaipaakaan.

Rentoa oleilua kotona voisi nimittää laiskotteluksikin ja kokea siitä huonoa omaatuntoa, mutta siihen en nyt suostu. Jonkun mielestä olen varmaan tuhlannut lukuisia elämän kallisarvoisia hetkiä ratkomalla ristisanoja tai katsomalla Suomen kaunein koti -ohjelmaa. Valon ja kevään myötä kiinnostuksen kohteet kuitenkin muuttuvat, tiedän sen kokemuksesta, eikä itsesyyttelyyn ole syytä.

Marraskuun kalenterissa on ollut paljon tyhjää tilaa. Yksi ehdoton kalenterimerkintä marraskuussa  kuitenkin oli: ison tamperelaisen yrityksen isot juhlat viime viikolla Tampere-talossa. Työaikana tällaisia tilaisuuksia oli enemmän, ja niiltä ajoilta on paljon tuttavia, joiden tapaaminen oli nytkin juhlien parasta antia, vaikkei puitteissa ja tarjoiluissakaan mitään valittamista ollut. Juhlia pitäisi olla enemmän, olen ehdottomasti juhlaihminen, ja lähden kyllä ilolla kotoa heti kun juhliin kutsutaan. Valitettavasti vain juhlakutsuja tulee nykyisin kovin harvoin.

Vähän bling-blingiä juhliin. Kun juhlakutsu tulee, käynnistyy heti huolekas pohdinta. Mitä päälle, mitä jalkaan? Nyt varauduin siihen, ettei juhlatilassa välttämättä istuta pöydissä, ja oikeassa olin. Neljä tuntia seisomista korkkareissa olisi ollut mahdoton suoritus, mutta näissä kengissä se onnistui. Koru on aitoa Muranon lasia ja sopi hienosti muiden asusteiden väriin.

Nyt voisi kyllä katsoa peiliin ja ihmetellä, miksen itse järjestä juhlia, jos niitä kaipaan. Niinpä. Tässä asiassa olen selvästi vanhentunut. Vielä muutama vuosi sitten oli itsestäänselvyys, että ainakin pikkujouluaikaan kutsutaan taloyhtiön ihmiset meille. Nyt se tuntuu liian vaivalloiselta, jopa turhalta puuhalta. Edes opettajakollegoille en ole saanut järjestettyä tänä syksynä mitään kivaa yhteistä tekemistä.

Ehkä Meksikon-matka innostaa taas olemaan aloitteellinen sosiaalisessa elämässä. Palkitsevaa pienikin vaivannäkö yleensä on.

Joulun odotusta ilman jouluvalmisteluja

Elämme omituista tai vähintäänkin erikoista aikaa. Tai ainakin minä elän, luultavasti myös Mies, siksi monikko. Joulu lähestyy, mutta meillä ei juurikaan puhuta joulusta. Ei aikatauluteta tekemisiä, ei pohdita joululahjoja, ei tehdä eikä aiota edes lähettää joulukortteja, ei suunnitella jouluruokia (haetaanko kalat hallista? tehdäänkö laatikot itse? pitääkö olla kuivakakku? kalkkuna? milloin leivotaan piparit? entä karjalanpiirakat? mitä uutta voisi kokeilla?), ei kerta kaikkiaan tehdä mitään jouluun liittyvää. Ei joulusiivoustakaan!

Ja on jotenkin irtonainen olo. Kun kulkee kaupungilla, poikkeilee liikkeisiin, tai vaikkapa avaa päivän lehden, ei voi välttyä siltä tiedolta, että joulu on jo melkein ovella. Mutta nyt sen tiedon voi sivuuttaa: ei koske minua. Kaiken jouluinformaation tarkoitushan on saada ihminen tekemään hankintoja, tuhlaamaan yli varojensa tai ainakin tuhlaamaan, panostamaan oikeanlaisen tunnelman luomiseen ja hankkimaan lahjakuvastojen ihanuuksia.

Yleensä se toimii. Minunkin ajatukseni alkavat marraskuun alkupuolella kiertää jouluaiheen ympärillä kiihtyvällä vauhdilla, välillä jopa hysteriaksi yltyen, kun kaikkea ei millään ehdi, ei jaksa, ei osaa, ei tiedä eivätkä rahatkaan kaikkeen riitä. Tulee tehtyä hutaistuja päätöksiä, huonoja hankintoja ja arveluttavia ostoksia. Kun on vielä tämä huono omatunto -ongelmakin: kaikilla on jo liikaakin kaikkea, eli pitäisikö tyytyä vain aineettomiin lahjoihin, ja miten sitten osoitetaan välittämistä?

Pikku pihamme omenapuu "kukkii"  iltaisin näin kauniisti. Enää ei tulisi mieleenkään kauhistella niitä, jotka sytyttävät jouluvalonsa marraskuussa.

Tuleehan se joulu meillekin, vääjäämättä, (ainakin toivon niin), vaikka tänä vuonna se tulee helpomman kaavan kautta. Meksikossa istumme valmiiseen joulupöytään, sukua on läsnä vain Tytär ja me kaksi, ja seuraamme vähän ulkopuolisina toisen kulttuurin jouluperinteitä. Emme osaa ennakkoon kuvitella joulun kulkua, kuten Suomessa osaisimme, mutta hyvää ruokaa sielläkin oletettavasti on luvassa.

Olen kyllä oikeasti jouluihminen, tuo alussa kuvailtu hysteria on ehkä hieman liioittelua, joka korostuu nyt, kun ollaan toisessa ääripäässä. Ehkä Meksikossakin muistelen kaiholla ensimmäisiä mökkijouluja, kun lumisesta metsästä haettu kuusi koristeltiin arfikkalaisilla puueläimillä, saunottiin rantasaunan löylyissä, istuttiin yhdessä tehtyjen jouluruokien ääreen ja jännitettiin, miten pukki osaa mökille. Tai jotain muuta niistä kohta neljästäkymmenestä Miehen kanssa eletystä joulusta, jotka kaikki on vietetty kotimaassa omien tuttujen traditioiden mukaan.

Tänä vuonna nautitaan joulusta kotimaassa pienimuotoisesti ennakkoon itsenäisyyspäivän aikaan. Sellainen on ainakin suunnitelma. Täytyyhän ihmisellä edes pieni joulustressi olla! Ja jatketaan sitten joulun jälkeen, jos Meksikossa jäimme jostain paitsi.

Tämän verran on jouluvirityksiä sisätiloissa. Joulukukkiakaan ei kannata hankkia ennen joulua - ehkä kuitenkin joulun jälkeen.

Meksikoon!

Tänään on tasan kuukausi siihen, kun tähän aikaan iltapäivällä istumme (ei-niin-mukavassa) Finnairin koneessa, joka on ottanut suunnan kohti Meksikoa. Vähän epätodelliselta tuntuu, vaikka matka on varattu jo pari kuukautta sitten, siitä on puhuttu paljon ja ajateltu sitäkin enemmän.

Kun varmistui, että Tytär suuntaa helmikuussa uusiin haasteisiin, alkoi vahvasti tuntua siltä, että olisi todella sääli jättää käyttämättä tilaisuus kurkistaa siihen erikoiseen, kiehtovaan ja värikkääseen maahan, jossa hän on viettänyt melkein kaksi vuotta. Ja sinä aikana tutustunut maahan monipuolisesti: kiertänyt niin historiallisia kuin nykypäivänkin kohteita, vieraillut monissa  kaupungeissa, osallistunut erilaisiin tapahtumiin, opiskellut kieltä. Parempaa opasta, joka osaa myös ottaa huomioon ikääntyvien vanhempien toiveet, emme voisi toivoa!

Vaikka ilmastonmuutos huolettaakin, niin paljon, että olin jo antamassa tälle tekstillekin otsikoksi Vielä kerran kaukomaille, ja ajatellut tulevaa matkaa lähinnä lentomatkailun näkökulmasta, heitän hetkeksi huonon omantunnon sivuun ja ajattelen Meksikon matkan antia. Ennen kaikkea maailmankuvan avartumista, erilaisten ihmisten kohtaamista ja kiehtovien maisemien kokemista.

Kahden viikon matkalla ei tietysti oteta haltuun koko maata. Varsinkin, kun ensimmäinen viikko on tarkoitus viettää Tyynenmeren rannalla Puerta Vallertassa toipuen pitkästä lentomatkasta, ihaillen auringonlaskuja ja totutellen meksikolaiseen ruokaan. (Vatsatauti on varmasti luvassa, kertoi iloinen meksikolainen suomen kielen opiskelija hymyillen, kun kuuli, että olen menossa jouluksi Meksikoon.)

Mutta kahta viikkoa ei onneksi maata rannalla! Toisen viikon kierrämme Tyttären autolla katsomassa hänen valitsemiaan nähtävyyksiä, kohtuullisten ajomatkojen päässä. Jotta ehtisimme ja jaksaisimme kokea ja sulattaa isosta maasta jotain sille tyypillistä, jätämme käymättä pääkaupungissa, joka veisi matkasta kohtuuttoman ison osan. Ruuhkaisessa miljoonakaupungissa liikkuminenkin on niin aikaa vievää. Sen sijaan rauhoitumme joulunpyhinä haciendassa (äidin toive!), jossa on luvassa ainakin tyypillinen meksikolainen jouluateria.

Kunnon turisti valmistautuu tietysti matkaansa huolella, jotta osaisi katsoa oikeita asioita ja kokisi muutakin kuin hotellin uima-allasalueen. Jotta emme olisi ihan ennakkoluulojen ja vaillinaisten tiedonmurusten varassa, olemme katsoneet Meksikosta kertovan dokumenttielokuvan ja lukeneet suomenruotsalaisen kirjailjan ja näyttelijän Vivi-Ann Sjögrenin kaksikymmentä vuotta sitten julkaistua Meksikon päiväkirjaa.

Luvassa on varmasti Kokemus, isolla K:lla, ja lukuisia Elämyksiä. Etukäteen tietysti pelottaa ennen kaikkea pitkä lentomatka, mutta niin pelkäsin Australian lennonkin alla, ja hengissä ollaan! Aika todennäköistä kuitenkin on, että tämä jää viimeiseksi lentomatkaksi kaukomaille. Junamatkat alkavat jo kiehtoa mielikuvitusta ja houkutella enemmän, monestakin syystä.

Tuliaisia Meksikoon! Siellä kuulemma tiedetään, että Suomessa valmistetaan maailman parasta giniä ja meiltähän sitä voi tilata. 

Hämäriä päiviä

Talviajan myötä hämäryys vain lisääntyy, ja sen mukana hitaus, saamattomuus ja suoranainen laiskuus. Vai olisiko syy verkkaisuuteen jossain muualla? Kotona on kuitenkin mukava olla, mukavinta oikeastaan, päivän ohjelmaksi riittää tunti kuntosalilla tai kävelylenkki. Mutta kirjoja kuluu! Ja hyviä tv-sarjoja!

Eilen päivällä luin noin 150 sivua Satu Hassin elämäkertaa Mannerheim-solki ja punalippu (2018) ja iltalukemiseksi kanadalaisen Nobel-palkitun Alice Munron novelleja, joita löysin kirjastosta vielä yhden ennen lukemattoman  teoksen. Hassin kirja on ihan liian painava sängyssä luettavaksi, ja Munron novellit ovat juuri sopivan kiehtovia häivyttämään lukijan tavallisen arjen ja tuomaan tilalle erilaisia ihmiskohtaloita, vaikka välillä (iltalukemiseksi) aika rankkojakin.

Rankkaa tai ehkä pikemminkin raskasta mutta silti kiehtovaa on ollut seurata tanskalaista Huuto syvyydestä -tv-sarjaa, josta on television puolella menossa toinen tuotantokausi. Meillä päästiin sarjan makuun vasta vähän aikaa sitten, mutta Areenasta on katsottu jo urakalla kahdeksan ensimmäisen kauden jaksoa. Lauantai-iltana käytiin Miehen kanssa keskusteluakin siitä, miksi katsomme jopa lauantaina kyseistä sarjaa, joka ei todellakaan ole mitään kevyttä iltaviihdettä.

Mutta olemme siis koukussa, ja sitä ennen olimme koukussa keskiviikkoiltaisin osittain samanlaista tematiikkaa (mm. molemmissa päähenkilönä pappi; molemmat ristiriitaisia mutta keskenään hyvin erilaisia roolihahmoja) käsitelleeseen brittisarjaan Särkynyt enkeli, jota mieluummin kutsun alkuperäisellä nimellä Broken ja jonka Nina Simonen I think it`s gonna rain today -tunnusmusiikkikin on niin hieno.

Sunnuntai, marraskuu ja kävelylenkki. Aurinko laskee jo iltapäivällä ja nostaa maisemasta esille Viinikan kirkon tornin. 

Näitä hienoja värikkäitä auringonlaskuja on tänä syksynä ollut useita.

Neljä vuotta blogia alkaa tulla täyteen ja sen kunniaksi päivitin luetuimmat tekstit koko ajalta. Kampaajani Morin kuulumiset ovat kiinnostaneet eniten (kiitos Facebookin), mutta on kymmenen eniten luetun tekstin joukossa myös hyvinkin henkilökohtaisia postauksia.