Oman kuplan ulkopuolella

Elän etuoikeutettua elämää, kuten olen usein todennut.

"Ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, mitään epäselvää siinä, että omat kotoiset ongelmani ovat laajemmassa katsannossa lopulta varsin vähäpätöisiä. Paljon on hyvääkin. Saan synnyinlahjaksi nykyaikaiset olot (hygienian, lomat, nukutuslääketieteen, lukulamput, appelsiineja keskellä talvea) ja saan asua planeetan etuoikeutetussa kolkassa - hyvin  syöneessä, kulkutaudeista vapaassa Länsi-Euroopassa. Ikivanhassa ja kalkkeutuneessa, suhteellisen lempeässä maanosassa, jota sen oman menneisyyden aaveet vainoavat, joka helposti sortuu öykkäröimään ja on epävarma itsestään, mutta jonka miljoonat onnettomat ovat kuitenkin valinneet päämääräkseen."

Pitkähkö sitaatti on Ian McEwanin uusimmasta romaanista Pähkinänkuori (2017), jossa vielä syntymätön lapsi miettii kohdussa omaa paikkaansa, omaa kohtaloaan. Lapsi tietää syntyvänsä nykypäivän Englantiin, "hatarasti yhdistyneeseen kuningaskuntaan", mutta aika pitkälle samalla tavalla saattaisi ajatella suomalainenkin lapsi. Tai miksei keski-ikäinenkin: aika pitkään olemme me suomalaisetkin jo saaneet nauttia vastaavista, runsaista synnyinlahjoistamme!

Kirja vaikuttaa todella lupaavalta. Olen vasta ensimmäisillä sivuilla ja heti löytyi siteerattavaa.

Mutta ei sen enempää suomalaisten historiasta. Sen sijaan muutama huomio nykypäivästä ja heistä, jotka ovat valinneet meidän maamme päämääräkseen.

Tapaan joka viikko eri maista ja erilaisista elämäntilanteista lähteneitä naisia, jotka kokoontuvat yhdessä opiskelemaan suomen kieltä. Muutama heistä on vieraillut luonani, ja ainakin joitakin voin  kutsua jo ystäviksi. Mielestäni olen siis avarakatseinen ja osaan toimia monikulttuurisessa maailmassa.

Mutta. Sain pari viikkoa sitten tilaisuuden kurkistaa toisenlaiseen kotiin kuin omani. Ja omat näkemykseni tai kuvitelmani itsestäni ja omista kyvyistäni saivat huutia. On ihan eri asia toimia suomen kielen ja kulttuurin lähettiläänä opettajan roolissa tutussa ja turvallisessa opiskeluympäristössä kuin mennä toisen ihmisen kotiin. Vaikka Suomessa ollaankin, voi kultuuriympäristö parin kortttelin päässä olla ihan toinen.

Törmäsin siis kullttuurieroihin, joihin en ollut valmistautunut, ja lievästi järkytyin. Menin tapaamaan opiskelijaa, joka ei ulkoisesti juurikaan näytä eroavan suomalaisista, ja odotinkin, että keskustelemme "suomalaiseen tapaan" kotoisasti kahvikupin ääressä. Sainkin kahvia, ja muutenkin ihan ystävällisen vastaanoton, mutta muuta "suomalaista" tapaamisessa ei sitten ollutkaan.

Opiskelijani aviomies oli yllättäen paikalla ja tuntui hallitsevan koko tilannetta. Hieman syrjässä, hieman korkeammalla tuolilla kuin me naiset, hän kommentoi kaikkea puhuttua. Toki hänen kielitaitonsa on parempi kuin vaimon, ja se ehkä osaltaan selitti hänen paikalla olonsa. Mutta olisimme kyllä selvinneet ilman häntäkin. Kuvittelen, että suomalainen mies olisi todennäköisemmin huolehtinut perheen puolitoistavuotiaasta lapsesta ja antanut vaimon keskustella rauhassa. Nyt lapsi leikki (?) yksin keittiössä koko keskustelumme ajan, ja vaimon ajasta suurin osa meni kahvitarjoilun järjestämiseen.

Lapsiperheen arjessa väsyneet vanhemmat kaipaisivat varmaaan jonkinlaista taukoa ja "omaa aikaa", ehdotin. Mutta ei, he eivät osaa olla ilman lapsiaan, kertoi mies. Muutkin ehdotukset osallistumisesta erilaisiin tekemisiin tuntuivat kilpistyvän miehen vastarintaan.

Eivät he toki ole eristäytyneet yhteiskunnasta, isommat lapset käyvät jo koulua ja heillä on harrastuksia, joita vanhemmat tukevat. Me suomen kielen opettajat olemme vain eniten huolissamme perheen - tai perheiden, tämä esimerkkitapaus ei varmaan ole ainoa - äitien tilanteesta. Toivoisimme naisille mahdollisuutta opiskella, oppia kieltä, saada ystäviä, saada puhua itse omasta puolestaan. Emme pyri olemaan sosiaalityöntekijöitä, vain kanssasisaria.

Ettei syntyisi harhakuvaa suomalaisten miesten ylivoimaisesta paremmuudesta, niin löytyy meiltäkin edellä kuvatun esimerkin kaltaisia, jopa vieläkin rajoittavampia miehiä. Tässä nykyisessä opetustyössä olen monta kertaa niellyt kiukkua nimenomaan niitä suomalaisia aviomiehiä kohtaan, joille vaimo tuntuu olevan verrattavissa kodinkoneeseen.

Suomalaisella naisella on oma ääni ja häntä kuunnellaan. Karismaattinen, syvästi inhimillinen rauhanlähettiläämme Elisabeth Rehn esiintyi lauantaina Tampere-talon Valoa pimeyteen -tiedetapahtumassa ja korosti edelleen naisten ja lasten aseman parantamisen tärkeyttä.

Kulttuurin mallia, jossa perheenjäsenet ovat tasavertaisia, on kuitenkin opeteltu Suomessa pidempään kuin kuvaamani esimerkkiperheen kotimaassa. Vierailuni jälkeen toivuin järkytyksestäni ymmärtämään, että roolimuutokset ovat hitaita eikä niitä voi ulkoapäin tuputtaa. Välittämistä en silti lopeta, keinoja täytyy miettiä uudelleen. Kulttuuriseen ylimielisyyteenkään ei kuitenkaan pidä sortua.

Lopetan intialaiseen sananlaskuun: "Omassa kopissaan koira tuntee itsensä tosi leijonaksi."         

Hyvä tiimi

Uudenvuodenaattona automatkalla Helsinkiin satuin jonkinlaisessa horroksessa (Mies onneksi ajoi) kuuntelemaan Yle Puhetta (kai, saattoi se olla joku muukin kanava), jossa haastaltiin enkelisijoittajaa, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen. Haastateltu vaikutti innostuneelta ja kokeneelta, mutta asia ei nyt mitenkään erityisesti koskettanut minua. Kunnes hän sanoi maagiset sanat: hyvä tiimi.

Silloin heräsin. Ja teki mieli hihkaista (ja saatoinpa hihkaistakin), että juuri niin! Bisnesenkeliltä kysyttiin, mitkä asiat viime kädessä vakuuttavat hänet siitä, mihin yritykseen hän haluaa sijoittaa. Hyvä tiimi on hänen mielestään tärkein.

Teki mieli puuttua haastatteluun ja huutaa, että se kyllä pätee muuallekin kuin yritysmaailmaan. Kaikessa tekemisessä (ainakin melkein) on olennaista tiimi. Hyvä tiimi tekee hyviä tuloksia, hyvässä tiimissä on ilo työskennellä. Hyvällä tiimillä on yhteiset tavoitteet, se "puhaltaa yhteen hiileen" (tässä yhteydessä klisee on hyvin kuvaava), mutta hyvä tiimi on valmis tilanteen mukaan nopeasti muuttamaan suuntaa. Hyvä tiimi osaa iloitakin yhdessä.

Hyvä tiimi sietää erilaisia yksilöitä, kaikille on paikkansa, mutta yhteinen etu on tärkein. Hyvässä tiimissä yksilö on vahvempi kuin yksin. Hyvä tiimi kannattelee.

Perhe on tavalllisen ihmisen (mikä sellainen on?) tärkein tiimi. Ainakin mikäli uskomme amerikkalaisia ja englantilaisia elokuvia, tai omaa kokemusta. Joskus väitettiin, että perhe on pahin, mutta siitä on jo aikaa.

Minäkin vannon perheen nimeen. Ilman perheen tukea ja apua en selviäisi kovinkaan monesta arjen - tai varsinkaan juhlan - haasteesta.

Meidän perheen juhlatiimi toimii kuin ajatus. Siitä on saatu näyttöä monta kertaa, viimeksi Miehen historiikkitilaisuuden yhteydessä, kun loihdittiin muutamassa tunnissa kokoustilasta tunnelmallinen juhlatila tarjoiluineen kolmellekymmenelle hengelle. Kaikki tekevät kaikkea, mutta jokaisella on vahvuutensa: Poika osaa ruuat ja tekniiikat, Tyttärellä ja Miniällä on esteettistä silmää ja reipas ote, Mies ostaa, roudaa ja tekee kaikkea mahdollista valittamatta, minä pidän lankoja ja vastaan ohjelmasta. Ja juhlan jälkeen tiimi kasvaa pyytämättä talkooväellä, kun Pojan anoppi ja kokenut perheystävä jäävät siivoamaan. Ja koko ajan on kivaa!

Pientä suolaista kuohuviinin kanssa historiikkitilaisuudessa. Mahtava juusto oli Tyttären loistava idea!

Näin pikkupoikia kasvatetaan perhekeskeiseen tiimityöhön. Tavoite on selkeä. "Tämähän on melkein valmis", totesi viisivuotias lievästi pettyneenä, kun Ikean paketti avattiin.

Toinen mahtava tiimi ansaitsee myös tulla hehkutetuksi. Se on iloinen Luetaan yhdessä -opetiimi, johon minulla on ollut ilo kuulua jo neljättä vuotta.

Suunnilleen sen ajan ydintiimi eli viisi opettajaa on pysynyt kiinteänä. Aina välillä joku on käynyt hetken kokeilemassa ja todennut, ettei tämä ole hänen juttunsa. Joku on yrittänyt olla mukana pidempään, muttei ole osannut sisäistää ryhmän toimintaperiaatteita ja lopulta luovuttanut.

Reilu vuosi sitten ryhmä kasvoi yhdellä opettajalla, ja pari viikkoa sitten saimme taas uuden opekokelaan, joka sopeutui heti joukkoon kuin kala veteen (taas klisee, mutta nyt edes muokattu!). Hänen hymynsä tuntien aikana kertoisi varmasti ulkopuolisellekin, kuinka hyvin hän viihtyy.

Blogista on voinut lukea useampaankin kertaan, kuinka opettajien tiimin yhtenäisyys heijastuu koko ryhmään ja millaisia tuloksia olemme saaneet aikaan.

Kaunis tulppaanikimppu on kotiinvieminen Tampere-talon juhlasta, jossa saimme nauttia toisen juhlatiimin työn tuloksista. 

Olen toki kiitollinen kaikista ihmisistä ympärilläni. Terapiatekstin jälkeen olen taas alkanut keskittyä positiiviseen. Pitäisi varmaan ottaa oppia presidenttiehdokas Merja Kyllösestä, joka jossain vaalitentissä totesi suhtautuvansa muihin ihmisiin kuin he olisivat kunniavieraita hänen elämässään.

Lillan tammikuussa

Viinikan helmi Cafe Lillan vain parantaa. Tammikuisena iltapäivänäkin kahvila on melkein täysi. Henkilökuntaa tuntuu olevan tuplasti verrattuna edelliseen käyntikertaan, vaikka ei silloinkaan ollut valittamista.Ja  asiakaspalvelu on ihan huippua, kaikkien kanssa on aikaa jutustellakin. Vai mitä sanotte näistä tunnelmakuvista?

Saisiko olla pieni vai iso pannu kahvia?

Hyvä kahvi on iloinen asia, joillekin se on suorastaan intohimo!

Kahvitarjotin näyttää hyvältä, mutta ensi kerralla saattaisi olla aika kokeilla Lillanin ruokiakin!

Mikä päivä!

Eilisen jälkeen ei voi kuin huokaista tyytyväisyydestä. Että elämä voikin olla mielenkiintoista ja monipuolista! Kyse on toki omista valinnoistakin, mutta myös siitä, mitä elämällä ja elinympäristöllä on tarjottavana.

Perjantaipäivä alkoi aamutreffeillä ystäväpariskunnan kanssa, eli Tampereeen Filharmonian konsertissa, tai oikeastaan konsertin kenraaliharjoituksessa, mutta kyllä se ihan oikealta konsertilta tuntui taas. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun aamuhämärissä suunnattiin Tampere-taloon hyvän musiikin ja Santttu-Matias Rouvalin vetäminä. Elgarin sellokonsertto ja Beethovenin 7. sinfonia kuljettivat melkein täyttä katsomoa englantilais-saksasalaissa tunnelmissa. Sellistivieras Johannes Moser ja kapellimestari itse, kuten myös orkesteri, olivat hämmästyttävästi loistovireessä heti aamulla. Musiikki jäi soimaan omassa mielessä koko pitkän päivän.
 

Aamukahvia konserttitauolla. Muumimukikin muuttuu erinäköiseksi, kun sitä katselee klassisen musiikin herkistämin silmin...

Konsertin jälkeen mentiin pitkälle (mutta ei kostealle: kieltäydyimme viinistä!) lounaalle ystäväpariskunnan kotiin. Herkullinen ateria ja hyvä seura kirvoittivat rentoa, mukavaa keskustelua maailmanmenosta ja intiimeimmistäkin asioista (lue: mm. sairauksista ja muista vaivoista). Vertaistukea tarvitaan ikääntyessä!

Kotona käytiin vain kääntymässä ja katsomassa päivän posti. Auto jätettiin autokatokseen ja käveltiin Iidesjärven rantaan 10:n pysäkille. Periaatteessa reilun kolmen kilometrin matkan yliopistolle olisi voinut tehdä kävellenkin, mutta haluttiin olla varmasti ajoissa paikalla. Tätä ainutkertaista tilaisuutta ei haluttu missata! Mahdollisuus nähdä presidenttiehdokkaat livenä Tampereella kiinnosti kovasti, emmekä olleet yksin.

Tampereen yliopiston aulatilat alkoivat täyttyä jo ennen viittä, vaikka tilaisuus alkaisi vasta kuudelta. Pitkä jono kiemurteli yläaulassa jo meidän tullessamme, ja koko ajan väkimäärä vain lisääntyi. Ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun he tajusivat, etteivät todellakaaan olleet jonossa ensimmäisinä. Taas tuli todistettua, että suomalaiset osaavat jonottaa. Ei etuilua, ei tungeksimista. Professorit ja me tavalliset kansalaiset ihan sovussa ja hauskoja keskenämme jutustellen viihdytimme toisiamme.

Tämä oli vasta jonotuksen alkua. Yläaula täyttyi kokonaan poliitikasta kiinnostuneista. Ja pitkät portaat ja ala-aulakin.

Kolmen vartin seisoskelun jälkeen kuutisensataa onnekasta pääsi istumaan yliopiston juhlasaliin, seuraavat ohjattiin viereisiin luentosaleihin seuraamaan tilaisuutta valkokankaalta. Kaikki eivät tainneet mahtua sisälle lainkaan. Me olimme onnekkaiden joukossa. Tämä oli kuulemma suurin yleisömäärä näissä tenteissä. Politiikka kiinnostaa näköjään siitäkin huolimatta, että yhdellä ehdokkaalla on niin selkeä etumatka.

YLE:n presidentinvaalitentit ovat olleet myös mielenkiintoista seurattavaa ja liimanneet tv:n ääreen yllättävän tehokkaasti. Suora vaalitentti, jossa kaikki ovat paikalla yhtä aikaa, on monella tapaa haastava. Aamulehti ja Yleisradio ja ennen kaikkea ehdokkaat itse onnistuivat tekemään Tampereen illasta kiinnostavan, koskettavan, jopa hauskan. Kannatti ehdottomasti tulla paikalle!

Mikään ei pettänyt Tampereen presidentinvaalitentissä, vaikka HS:n toimittaja ehkä muuta väittääkin. Tekniikka toimi, toimittajat olivat tehneet hyvin pohjatyön ja esittivät kiinnostavia kysymyksiä. Ehdokkaat olivat rentoja ja sanavalmiita ja yleisö eli mukana.

Kotimatka tehtiin kävellen läpi hiljaisten talvisten esikaupunkialueiden ja sulateltiin samalla päivän antia. Klassisesta musiikista päivänpolitiikkaan - kokemuksia, elämyksiä, ajateltavaa ja lämmintä ystävyyttä.

Oikeastaan koko viikko on täyttynyt noista samoista aineksista. Olen ollut iltapukuostoksilla, sovittanut Katri Niskasenkin pukuja (siitä ehkä myöhemmin lisää). Olen viettänyt päivän Tampere-talossa Miehen historiikin julkistustilaisuudessa (ja jutellut toimittaja Jari Korkin kanssa!). Olen käynnistänyt kevätkauden opetuksen Luetaan yhdessä -ryhmässä ja nauttinut lounasta Kattilassa ja uudessa ravintola Viilassa. Olen käynyt iltapäiväkahvilla ystävän kotona ja keventänyt mieltä (ja hankkinut painoa lisää). Olen ollut Tampereen Teatterin avoimissa harjoituksissa ja tänään Komediateatterin hienossa Päämäärä Tuntematon -esityksessä.

Viimeistä tilaisuutta lukuun ottamatta olen törmännyt joka paikassa sattumalta ystäviin ja vaihtanut halauksia ja kuulumisia. Poskisuudelmia olen vaihtanut (kömpelösti tosin) Keskustorilla entisen opiskelijan kanssa.

Ainakin tällaista on tapahtunut, jotain on tainnut jo unohtuakin. Hieman alavireisen syyskauden jälkeen tällainen tammikuu on kerrassaan inspiroiva.

Olisiko jo syytä hiljentää vauhtia?

Taas yksi unelma toteutuu

Helmikuun alussa avautuu Tampereen Kaukajärvelle uusi täyden palvelun kampaamoliike. Hiusten lisäksi siellä voi hoidattaa kipeät lihakset, huonokuntoiset kynnet tai vaikka kuivuudesta kärsivän talvi-ihon. Asia liikuttaa minuakin, koska minusta mitä todennäköisimmin tulee kyseisen liikkeen asiakas. 

Uskallan sanoa näin, vaikka olen vasta nähnyt kuvia tyhjästä, rakenteilla olevasta liiketilasta. Ja vaikka nykyinen lyhyt kävelymatkani kampaamoon tulee vaihtumaan autokyytiin. 

Helmikuussa en enää avaa tätä Muotialan Blade Hairin ovea, vaan isomman liikkeen oven Kaukajärvellä.

Muotialan liike jatkaa, mutta pienempänä, eli tuolien määrä vähenee helmikuussa.

Mutta Morin perässä menen vaikka mihin (pienellä rajoituksella toki!). Olen kuunnellut kampaamon omistajan, Morin eli Morteza Safaein, innostuneita suunnitelmia ja vakuuttunut ja vaikuttunutkin siitä, mitä on tulossa. Siis ei pelkkä kampaamoliike, vaan oikea salonki! (Jota muuten ounastelin jo joulukuussa 2015, kun kirjoitin Uutisia Morin salongista).

Hoitotilat suunnitellaan huolella, hieroja ja kosmetologi saavat omat äänieristetyt huoneet. Kynsistudiokin hoitolaan tulee. Esitin viime käynnillä Muotialan Blade Hairissa varovaisen toiveen hiustenpesupaikasta, jossa loisteputken kova valo ei häiritsisi hiusten pesuun kuuluvaa taivaallisen ihanaa päähierontaa. Sellainenkin on tulossa! 

Marraskuussa tuli kolme vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran esittelin  Morin blogini lukijoille. Sen jälkeen on Morin elämässä tapahtunut paljon. Perhe on kasvanut, omakotitalo rakennettu, Annalan kampaamo avattu. Ja edelleen Mori jaksaa haaveilla ja ennen kaikkea toteuttaa unelmiaan. Edellisellä kampaamokäynnilläni kävimme taas kerran keskustelussa aika syvällä. Hän muisteli Suomeen tuloaan yli kymmenen vuotta sitten ja kertoi, että silloin ainoa tavoite oli pysyä hengissä. 

Aika pitkälle on niistä ajoista tultu! Kaukajärven liike on jo Morin kolmas kampaamo Tampereella.

Pikkuisen jännittää, miten Mori onnistuu luomaan uudessa, isossa liikkeessä samanlaisen intiimin ja lämpimän välittämisen tunnelman kuin pienemmässä Muotialassa. Se on kuitenkin se tärkein juttu, tietysti huikean ammattitaidon lisäksi, miksi minä Morilla käyn. Kampaamokäynnin jälkeen on aina tukka hyvin, olo rentoutunut ja mieli avartunut. 

Onnea uudelle yritykselle, Kaukajärvellä nähdään!

Kolme vuotta sitten Mori näytti tältä. Sen jälkeen on perhe kasvanut, koti rakennettu, toinen liike avattu ja omakin kampaus muuttunut monta kertaa. 

Pitäisikö yrittää olla kaikkien kaveri?

Haluaisin olla hyvä ihminen ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. En halua loukata ketään, en halua riidellä. Haluan olla hyvissä väleissä ihmisten kanssa. Haluan kuunnella. Mutta haluan myös, että minua (ja minun ystäviäni, ja oikeastaan kaikkia kanssaihmisiä) kuunnellaan ja kunnoitetaan.

Kuluneen syksyn aikana sattui muutamia ikäviä juttuja, jotka pulpahtelivat pintaan vähän väliä, pilasivat mukavan tunnelman ja saivat miettimään ei-niin-positiivisia ajatuksia. Kyse oli tietysti ihmisisistä, ihmisten käyttäytymisesta, ihmissuhteista. 

Robert Longon näyttelyssä eilen kuulin hämmentäviä kommentteja. Taiteilijan valokuvan edessä joku "asiantuntija" sanoi: "Siinä se Longo on. Alihankkijat teki työt." Onneksi en tuntenut kommentoijaa! Itseäni näyttely on puhutellut, paljon. Ja varmaan muitakin: eilenkin museoon oli vielä illansuussa jonoa.

Itsekeskeiset ja joka asiaan negatiivisesti suhtautuvat ihmiset ovat tietysti rasittavia, ja heistä voi yrittää pysytellä loitolla. Mutta miten pitää toimia, kun mielestään kokee vääryyttä tai tulee loukatuksi? Mitä voi tehdä, jos jonkun negatiivinen asenne ja kommentit häiritsevät toistuvasti? Pitääkö seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joiden käytöstä täytyy yleensä jälkeenpäin ihmetellä tai yrittää selitellä?

Ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä pitkään, ei ole helppoa hylätä tai vain yksinkertaisesti jättää taakseen. Yhteinen historia ja monimutkaiset ihmisusuhdekuviot johtavat helposti pakollisiin kohtaamisiin. Miten kohdatessa selitetään kylmäkiskoisuus? Toiselle ei voi oikein mennä sanomaankaan, että en nyt vain kestä sinun asennettasi. Tai ainakaaan minä en koe voivani. 

Kerran elämässä oli sellainen tilanne, jolloin paha oloni oli niin sietämätöntä, että tein sen: soitin pitkän puhelun, jossa nieleskellen selitin, etten kerta kaikkiaan kykene olemaan ystävä tai edes tuttava, jos joka kerran kohdatessamme koen joutuvani arvostelun kohteeksi. Sain kuulla, että minun pitäisi vain opetella kohtaamaan hänet sellaisena kuin hän on. En kyennyt, mikä saattoi koitua tappioksenikin. 

Tämän syksyn tapahtumat johtivat siihen, että uudenvuodenpäivänä, yli kahden kuukauden harkinta-ajan jälkeen erosin ryhmästä, jossa olin ollut mukana vuosia. Nykyisin se on onneksi helppoa: riittää, kun poistuu WhatsUpp -ryhmästä. Ei sekään toki helppoa ole, aika monta kyyneltä piti vuodattaa, mutta teknisesti se toki oli helpompaa kuin pitkien keskustelujen käyminen kaikkien ryhmän jäsenten kanssa. Silloin kun asia eniten harmitti, teki mieli viestittää, että pitäkää tunkkinne, nyt kykenin tekemään eroamisen sivistyneemmin. Vieläkin työstän asiaa mielessäni, mutta nyt jotenkin valoisammin, kun päätös on tehty. Muutamien ryhmän jäsenten kanssa olen toki käynyt asiasta keskusteluja ihan hyvässä hengessä. 

Omaa itseä pitää kuunnella, muuten alkaa voida huonosti. Omaa itseä pitää myös kunnioittaa niin, että vaatii sitä samaa myös toisilta. Tässä iässä olisi mukava todeta, että on niin vahva, ettei toisten asenne ja käytös horjuta omaa minäkuvaa ja että kykenee omalla asenteellaan horjuttamaan negatiivista käytöstä. Näköjään en ole vielä niin pitkällä. Vanhana toivon kuitenkin olevani valoisa ja suurpiirteinen, en kärttyisä, katkera ja pikkumainen. 

Siteeraan loppuun kirjailija Taina Latvalaa, joka blogissaan MinäKertoja luonnehtii itseään:

"Olen luonteeltani herkkä ja vaistoan helposti asioita. Aistin pienistä eleistä, mitä merkitsen toiselle ihmiselle. Varmasti teen toisinaan myös virhetulkintoja. Jos olen loukkaantunut, olen usein hieman kylmä ja etäinen (vaikka monien on sitä ehkä vaikea uskoa). Vetäydyn kuoreeni kuin kilpikonna sen sijaan, että kääntyisin toista kohti ja avaisin suuni. Olen ylpeä, hiljainen ja tyyni ja pidän todelliset tunteeni salassa. Vaikenen kokonaan tai vastaan viesteihin iloisilla hymiöillä, vaikka raivostunut oksennusemoji vastaisi paremmin tunnetilaani." 

Taina Latvala tulee kertoneeksi myös minusta, paljon paremmin kuin itse kykenisin. Vain muutamalle ihmiselle pystyn kertomaan, millaisia tuntemuksia sisälläni liikkuu. Tosin aina en hallitse kyyneleitäni edes julkisesti. 

Elämä ei ole reilua, mutta läheisiltä toivon reiluutta. Kaikkien kaveri en jaksa yrittää olla. 

Oil and roses -teos jää pysyvästi Sara Hildénin taidemuseoon. Opas kertoi Longon lahjoituksesta ja paljon muuta kiinnostavaa, teosten ymmärtämistä rikastavaa taustatietoa. Näyttelyn viimeinen viikko on alkanut. 

Lottovoitosta haaveileville

Elokuvakevään ensimmäinen kotimainen, Kaikki oikein -draamakomedia, tulee teattereihin viikon päästä. Tänään sitä olivat Tampereella esittelemässä ohjaaja Lenka Hellstedt ja pääosien esittäjät Elsa Saisio ja Antti Luusuanniemi sekä tuottaja Rimbo Salomaa.

Vaikka tästä kuvasta ei sitä voikaan päätellä, Antti Luusuanniemi oli lehdistötilaisuudessa eläväisempi kuin elokuvassa.

Kun tekijät ovat paikalla, tuntuu esityksen arvo jotenkin kohoavan, ja siksi muutama sana päivän elokuvakokemuksesta. Ja siksikin, että voin laittaa blogiin kuvan Antti Luusuanniemestä! (Muut tulevat siinä ohessa).

Kaikki oikein on alunperin Anna-Leena Härkösen romaani, jonka kirjapiirimme pari vuotta sitten arvioi melkoisen heppoiseksi. Silloin muistaakseni arvelimme, että teoksesta on varmaan tulossa tv-, näytelmä- tai elokuvasovituksia, kun kerronta tuntuu siltä kuin lukisi käsikirjoitusta, ei kunnon romaania. Ja oikeassa olimme. Kirjapiirimme on varmaan ylikriittinen eikä ymmärrä ns. suuren yleisön ajatuksia ja tuntemuksia. Ei kai teoksesta olisi tehty tätäkään elokuvaa, jos se ei olisi hyvä (tai sen ei uskottaisi myyvän).

Aihe on tietysti suomalaisille läheinen: yllättävä lottovoitto ja sen seuraukset tavallisille ihmisille. Aika moni, minäkin, on taatusti muutamankin kerran haaveillut helpoista miljoonista. Kun aihe on niin tuttu (ja kulunut?) ja seurauksiakin on tullut mietittyä, toivoisi kirjan ja elokuvan pääsevän pintaa syvemmälle eikä kertaavan niitä samoja asioita, jotka jokainen tietää.

Kirjan lukeneelle ei elokuvassa riitä pelkkä juoni. Ihan sujuvasti Kaikki oikein -elokuvan kerronta eteneekin, mutta todelliset oivallukset tai ihmisten kokemukset uudessa tilanteessa eivät jaksa säväyttää. Siis ainakaan minua, täytyy muistuttaa, suuri yleisö voi olla toista mieltä. Jos ei ennakkoon tiedä juonenkulkua, kokemus voi olla toisenlainen.

Antti Luusuanniemen passiivinen ja ilmeetön Kari hämmentää. Kirjassakin Karin rooli on enemmän  taustalla, mutta enemmän hänessä on on saamattomanakin voimaa kuin elokuvan liian sliipatussa Luusuanniemessä. Vai onko tarkoitus kertoa, että Kari on ihan pihalla tilanteessa? Jostain hän yllättäen kuitenkin kaivaa elokuvan loppukohtaukseen tunnetta ja katsoja (siis minä) huomaa liikuttuvansa oikeasti Eeville esitetystä serenadista. Luusuanniemi laulaa elokuvassa itse (siitä iso plussa), ja viimeistä laulua olisi voinut jäädä kuuntelemaan loppupäiväksi.

Elsa Saision Eevi on aluksi jonkinasteinen luuseri, mutta kasvaa elokuvan aikana sekä ulkoisesti että sisäisesti. Muutos käy jokseenkin nopsasti tai sitten nuoremmille naisille elämä on helpompaa tai - jos annetaan elokuvalle mahdollisuus - tämä yllättävä tilanne näyttää, mihin Eevi oikeasti kykenee.

Ikäistäni katsojaa huvitti elokuvan näyttelijäkaarti. Sivuosiin oli löytynyt takavuosilta tuttuja kasvoja melkoinen kokoelma. Hauskin oli Eevan äitiä esittävän Sinikka Sokan muodonmuutos: tavallisesti huoliteltuna esiintyvä Sokka istui meikittä ja tukka hapsottaen pyörätuolissa.

Tässä kirjoitellessani huomaan yllättäen löytäväni elokuvasti aika paljon positiivistakin. Elokuvateatterista poistuessa ei siltä tuntunut. Ikääntyvä ylikriittinen katsoja hakee näköjään aina jotain puhuttelevaa, erilaista kokemusta. Elokuvahan on draamakomediaksi luokiteltu, ja kepeällä mielellä sitä täytyisi varmaan katsoakin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan oikeita arvosteluja ja tähtiä. Muutan mielelläni mieltäni, jos saan lukea hyvin perustellun myönteisen arvion.

Kaikki me olemme haaveilleet lottovoitosta! Mitä tekisit 15 miljoonalla? Minä olen jo lakannut haaveilemasta, ja ehkä elokuva ei siksi puhutellut.

Kehitystäkö?

Joulun jälkeen on mieltä vaivannut ajatus muutoksesta, joka ei välttämättä ole hyvä. En kuulu niihin, joiden mielestä ennen oli kaikki paremmin, päinvastoin, mutta silti kaikki muutos ei välttämättä johda parempaan. Ainakaan omalla kohdallani. Joskus ajan mukana kulkeminen vie väärään suuntaan.

Ensimmäisen kerran aikuiselämäni aikana tein sellaisen typeryyden, että en ostanut joululahjaksi yhtään kirjaa. En ollut edes osannut kuvitella, että niin voisi käydä ikinä. Kirjat ovat rakkaita, ovat aina olleet, eikä joulu ole tuntunut joululta ilman käärepaperista paljastuvaa paksua lukuromaania, johon voi uppoutua joulunpyhiksi. Ja joulua on aina edeltänyt tuntikausien viipyily kirjakaupassa, kirjankansien hyväily ja ankara pohdinta siitä, mikä teos sopisi lahjaksi kellekin parhaiten. Joskus olen antanut lahjaksi pelkästään kirjoja, aina kuitenkin muutaman.

Ja nyt en siis edes käynyt kirjakaupassa joulun alla enkä toivonut kirjoja lahjaksikaan. Suurta tyhmyyttä, täytyy näin jälkikäteen painokkaasti sanoa, eikä tule toistumaan. Mitä siitä, jos kirjoja saakin kirjastosta! Mitä siitä, jos kotona on kirjoja melkein ongelmaksi asti! Mitä siitä, jos lahjakirja luetaan vain kerran!

Lukeminen on ihmiselle parasta ajankäyttöä. Se voi tehdä tietoisemmaksi ajasta ja maailmasta tai olla pakoa arjesta - riippuu kirjasta, ihmisestä ja senhetkisestä tarpeesta. Jokainen lukemista harrastava tietää lukemisen hyödyt. Lukeminen muovaa ajattelua, rauhoittaa, pakottaa keskittymään. Se avaa uusia maailmoja ja tutustuttaa uusiin ihmisiin. Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin. Kirja on myös ihan mahtavaa matkaseuraa.

Tämän kaiken siis kielsin nyt sekä itseltäni että läheisiltäni. Miksikö?

Olen selvästikin horjahtanut tähän trendikkääseen ajatteluun, että kirja on tarpeeton esine. Kirjahyllyt katoavat ihmisten kodeista, kirpputoreilla kirjasta ei makseta euroakaan, vanhoista kirjoista ei pääse eroon muuten kuin kiikuttamalla ne kaatopaikalle, ja hienoimmastakin kirjasta tulee siis helposti sen ensimmäisen lukukerran jälkeen ongelmajätettä.

Fiksu ystäväni ostaa edelleen kirjoja ja välttää kirjapinojen kasvamisen ongelman lahjoittamalla lukemansa kirjat kotikuntansa kirjastoon. Uutuudet otetaan tietysti avosylin vastaan. Toinen laittaa ostamansa kirjat kiertoon työpaikallaan tai antaa ystävien vapaasti valita lukemista kirjahyllyistään. Oppisinko itsekin näin epäitsekkääksi ja irti omistamisen ilosta ja tuskasta?

Joka tapauksessa ensi jouluna palataan vanhaan, hyvään käytäntöön.

Viime joulun ainoa kirjalahja oli tämä. Tyttären espanjankielisen lastenkirjan innostamana pääsemme ehkä espanjan kielen opiskelun alkuun. 

"Lue mahdollisimman paljon tietoa, joka saa sinut tuntemaan olevasi väärässä. Yksi oppimisen määritelmä on, että muuttaa käsitystään todellisuudesta." Näin kirjoittaa Aamulehden vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu viime vuoden viimeisenä päivänä julkaistussa mainiossa kronikassaan Ylläty ja 20 muuta tavoitetta.  Eivätkä pelkät tietotekstit tuo uutta tietoa. Itsekin luin viime vuoden aikana useita kaunokirjallisia teoksia, jotka muuttivat käsitystäni todellisuudesta, ennen kaikkea historiasta.

"Varmista, että yllätyt säännöllisesti lukemastasi. Päätä itse, mitä luet. Tämä onnistuu vain, kun et lue sosiaalista mediaa." Tuulensuun muistutus tulee tarpeeseen. Sain joululahjaksi uuden puhelimen, joka on pannut opettelemaan erilaista kännykänkäyttöä. Osa muutoksesta on ollut vapauttavaa: enää en selaa IS:n uutisotsikoita ja pahoita mieltäni harhauduttuani lukemaan kaikenlaisia typeriä kommentteja, joista valtaosa on joko viestiltään negatiivisia tai erittäin surkealla suomella kirjoitettuja. Haluan edelleen ajatella, että kyseiset kommentoijat edustavat vain vähäistä osaa suomalaisista.

IS:n tilalle on valitettavasti tullut äkkiä toinen riippuvuus. Aika monta kertaa päivässä pitää tarkistaa Instagramin päivitykset. Toivon kuitenkin, että se on vain väliaikaista, enkä todellakaan ala laskea tykkäyksiä ihmisten kuvista.