Nyt kun Tampere on kovasti keskeneräinen

Tampereen keskusta ei ole tällä hetkellä mukava paikka kenellekään, jos jätetään laskuista kaikenlaiset rakennustyöntekijät (yritän opetella sukupuolineutraaleja termejä).

Mukavaa ei ole asioimaan lähteneellä kaupunkilaisella, joka ihmettelee mihin on kadonnut se talo, jonka tietystä ovesta pitää mennä sisään, kun on saanut kutsun hammaslääkärille. Eikä kuulemma hammaslääkärilläkään, joka etsii samaista ovea joka arkiaamu. Tutut talotkin ovat muuttuneet ratikkatyömaan myötä erinäköisiksi, tai ainakin niiden sijaintia on vaikea hahmottaa.

Turistiraukalla ei ehkä ole vieraassa kaupungissa samanlaista hahmotusongelmaa, mutta tuskin hänkään näkymästä nauttii. Jos hakee kauniita kaupunkimaisemia, kannattaa suosiolla kiertää pääkatu, joka on myllätty tulevan ratikkareitin tieltä Hämeensiltaa myöten. Kaunista koskimaisemaa, kansallismaisemaa, voi ihailla paremmin vaikka Satakunnansillalta, vaikka se ei perinteisesti mikään maisemanihailupaikka olekaan.

Kun Hämeensillalla kulku on nyt hankalaa, vettä ja siltoja kaipaavan kannattaa suunnata vaikkapa kohti Ratinaa. Punatiilinen tehdasmaisema ja virtaava vesi ovat niin Tamperetta!

Vappukansalla on ollut tapana vaellella leveänä rintamana keväisessä auringonpaisteessa pitkin Hämeenkatua, pysähdellä jäätelölle Koskipuistoon ja ehkä istahtaa piknikille kosken partaalle seuraamaan teekkarien kastetta. Nyt ahtaalla kadulla ei mahdu pahemmin vaeltelemaan; saa nähdä keksivätkö vappuihmiset vaihtoehtoisia reittejä.

Itse olen kokenut Hämeenkadun rakennustyömaan vain muutaman kerran eli kävellyt Keskustorin bussipysäkiltä Metsoon (paluureitiksi valikoitui siistimpi Kauppakatu) ja harhaillut edellä kuvaillulla hammaslääkärireissulla kadun toisessa päässä. Muuten olen vain puikahdellut rakennustyömaan yli rakennettuja "siltoja" pitkin sivukaduille, joita Tampereella riittää. Ja kiittänyt siitä, etten asu keskustassa, keskellä isoa rakennustyömaata.

Ratikkatyömaa kestää vielä vuosia (ratikkareitin pitäisi valmistua 2021), eli on siinä kaupunkilaisilla kestämistä!

Hämeenkatu näyttää nyt tältä. Vuonna 2021 tässä huristavat vaaleansiniset (tai pinkit tai jonkun muun väriset) ratikat. 

Oikeastaan ei ollut tarkoitus valittaa, jos teksti valitukselta vaikuttaa, vaan kertoa, miten mielikuvitus voi lähteä liikkeelle rujossa ja epäviihtyisässä maisemassa.

Tampereella on parhaillaan muitakin isoja rakennushankkeita kuin ratikkatyömaa - onneksi Ratinan kauppakeskus sentään saatiin valmiiksi. Nyt kun Tampere on kovasti keskeneräinen, kaivetut "katu-uomat" ja niiden yli kulkevat "sillat" vievät ajatukset ihan toisenlaisiin maisemiin. Hämeenkatua kulkiessani kuvittelen kivenmurikoiden ja hiekan sijaan virtaavaa vettä, jonka yli kauniisti kaartuvat sillat kuljettavat. Rakentamisen äänet ja pölyt haihtuvat taka-alalle, mieli tuo tilalle veden liplatusta ja raikkaita tuulia. Ollaanko Pariisissa, Venetsiassa vai missä?

Mielikuvituksesta on apua, kun ei ole tiedossa edes viikonloppureissua valmiissa maisemassa. Jonnekin muistin perukoille ovat tallentuneet ne matkamuistot, jotka helpottavat kulkemista vuoteen 2021. Silloin Tampere on taas vähän kauniimpi ja ehkä valmiimpikin.

Maassa maan tavalla?

Vapaaehtoistyöni aikana olen joutunut, tai ehkä paremminkin saanut opetella paljon uusia asioita, ennen kaikkea asioita, jotka liittyvät ihmisten kulttuuritaustaan. Ja vaikka nyt eletäänkin Suomessa, koen niin, etten voi vähätellä pitkiä perinteitä, joita toisenlaisessa ympäristössä eläneillä on ja vaatia heitä heti toimimaan kuten Suomessa on tapana. Ajatuksia ja tapoja ei hetkessä muuteta, ja ymmärrän senkin, että oudossa ympäristössä vanhat tutut tavat luovat turvallisuutta.

Yleensä uuden oppiminen on  ihan ok, se panee pohtimaan meikäläisiäkin tapoja ja uudistamaan luutuneita käyttäytymismallejaan. Mutta nyt on taas ihan pian ajankohtainen islamilaisten Ramadan, uskonnollinen paastokuukausi, jonka aikana saa syödä ja juoda vain auringonlaskun ja aamuhämärän välisenä aikana. Siihen suhtautuminen tuottaa vielä vaikeuksia.

Ei Ramadan minua muuten koskettaisikaan (paitsi että taidan sääliä niitä nuutuneita ihmisparkoja, jotka eivät kuukauden loppupuolella oikein jaksaisi mitään), mutta kun meillä on Luetaan yhdessä -opetusryhmässä ihan omat kevätperinteemme, joita Ramadan nyt haastaa. Olimme jo opettajien kesken sopineet, että viimeisenä opetuspäivänä toukokuun loppupuolella vietetään kevätjuhlaa ja ja järjestetään perinteiset kekkerit, eli kansainvälinen noutopöytä, johon opiskelijat saavat tuoda omien keittiöidensä herkkuja.

Yhteisen pöydän ääressä maistellaan erilaisia makuja.

Jaoin ryhmässä keskiviikkona muistilappuja toukokuun tapahtumista, ja silloin kävi ilmi, että osalle opiskelijoista suunniteltu nyyttäripäivä oli Ramadanin takia sula mahdottomuus, ja siksipä siirsimme ajateltua päivää parilla viikolla, juuri ennen Ramadanin alkua olevalle päivälle. Sitten opimme, että paastokuukausi ei ala kaikilla islaminuskoisilla juuri samana päivänä, eikä tämä toinenkaan ehdotettu päivä käynyt kaikille.

Kaksi päivää on nyt opettajaryhmässä vaihdettu WhatsApp-viestejä ja yritetty päästä jonkinlaiseen sopuun. Lopulta päätettiin järjestää nyyttäripöytä Eurooppa-päivänä ja viettää varsinaista kevätjuhlaa yksinkertaisemman tarjoilun kera ajatuksella ne syövät, jotka haluavat. 

Lopputulos on siis jonkinlainen kompromissi, vaikka hieman välillä vaivasikin ajatus siitä, että nyt mennään liiaksi islaminuskoisten ehdoilla. Opetusryhmän enemmistö ei ole islamilaisia, mutta innokkaiden kokkien enemmistö taitaa olla. Siksikin halusimme säilyttää perinteen ja toisaalta, mikä yhdistää ihmisiä paremmin kuin yhdessä syöminen. Eli perinnettä ei ollut syydä unohtaa.

Opetusryhmässä on aina ollut hyvä henki: shiiat, sunnit, katoliset, ortodoksit, luterilaiset ja uskonnottomat ovat ystäviä keskenään, eikä uskonnosta tehdä ikinä mitään numeroa, vaikka siitä joskus keskustellaankin. Vakuutan nyt itseäni ajatuksella, että vaikka nyt kuunneltiin näin paljon islaminuskoisia, silti toimittiin kuten Suomessa on tapana. Kaikkia kuunnellen ja kaikkien mielipiteitä kunnioittaen.

Noutopöytä järjestetään kaksi kertaa vuodessa. Tässä joulupöytä alkaa täyttyä herkuista.

Kerrankin olen ottanut asioista ajoissa selvää: ensi vuonna Ramadan alkaa jo 4. toukokuuta!

Inspiroitumista ja oppimista

Oppiminen vaatii motivoitumista, vakuuttumista siitä, että opiskelulla on merkitystä ja että siihen kannattaa käyttää aikaa.

Menin kuluneella viikolla olleeseen koulutustilaisuuteen vähän pitkin hampain, viran puolesta. Olin muodostanut käsiteltävästä asiasta jonkinlaisen hämärän käsityksen, joka ei ollut ihan myönteisimmästä päästä. Lähinnä halusin vain vakuuttua siitä, että tämä asia ei ole minulle tarkoitettu, ja saada mielipiteelleni kattavammat perustelut.

Kuinkas kävikään? Lähdin tilaisuudesta intoa täynnä, kävin kiittämässä luennoitsijaakin, ja oma ajatteluni oli kääntynyt päälaelleen. Koin oppineeni valtavasti uutta, minulle tärkeää, ja haluavani ehdottomasti päästä soveltamaan oppimaani.

Aika pitkälle tässä mielenmuutoksessa oli kyse tilaisuuden esiintyjästä. Jos olisin yrittänyt lukemalla omaksua samat asiat, lopputulos ei luultavasti olisi ollut sama.

Oppikirjan tekijä Auli Halenius sai kuulijansa keskustelemaan ja esittelemään omia kokemuksiaan ja ideoitaan.

Vaikuttava esiintyjä on innostunut asiastaan. Hän ei ole kylmä eikä etäinen, vaikka onkin selvästi ammattitaitoinen ja asiantunteva. Ihan parasta on, jos hän kykenee luomaan sellaisen tunnelman, että tekee mieli esittää kysymyksiä, hämmentyä ja hämmästyä - ja saa kysymyksiinsä pohditttuja vastauksia.

Käytännön annin lisäksi luennoitsija muistutti ehdottoman tärkeästä asiasta, joka vapaaehtoistyössä on pikkuisen päässyt hämärtymään: "Opettajan työ on sitä, että hän ottaa vastuun toisen ihmisen oppimisesta."

Ihmistä ei saa oppimaan kaatamalla tietoa päähän. Kuten luennoitsijakin totesi, oppiminen on omaa työtä. Oppimispolun alkuun voi auttaa innostavalla esimerkillään, mutta opiskelijat täytyy myös opettaa tekemään työtä. Järjestelmällistä, sitkeää ja pitkäjänteistä työtä, jollaista kielen oppiminen vaatii. Aikuisopiskelijoilla, joista osa ei ole ikinä käynyt minkäänlaista koulua, on kyse todellisesta elämänmuutoksesta.

Toivottavasti suomen kielen luku-ja kirjoitustaidon opettaminen maahanmuuttajillle onnistuu ensi lukuvuonna entistä paremmin.

Huhtikuussa

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi pitää meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin. 

T.S. Eliot, Autio maa

Mistä päästä alkaisi ruotia tätä kummallista olotilaa, joka pääsiäisen jälkeen on asettunut päähäni, mieleeni ja sydämeeni? Auttaisiko kirjoittaminen pääsemään eteenpäin, herättelemään aistit, herkistämään mielen, synnyttämään ilon ja aidon innostuksen?

Kolme viikkoa on aika pitkä aika ilman blogipäivitystä. Juttuaiheita ei ole puuttunut, kyse ei ole siitä. Huhtikuu on vain ollut jotenkin sameaa ja tahmeaa aikaa, vaikka kevään tuloa onkin ollut mukava seurata. Instagramiin on helppo laittaa pirteitä julkaisuja, mutta yritäpä kirjoittaa se sama tunnelma kunnolliseksi tekstiksi - se vaatii todellista innostusta. Jota siis ei ole ollut.

Olen suosiolla antanut itseni levätä, vaikka alkuun huono omatunto soimasikin ja sisäinen kalenteri muistutti muutaman päivän välein tekemättömästä työstä, jonka ei pitänyt olla työtä ollenkaan. Näköjään omatuntokin vaimenee, kun sitä ei ruoki. Olen muistuttanut itseäni blogin nimestä (joka toki syntyi hyvin hätäisen harkinnan jälkeen eikä ole mikään kannanotto) ja siitä, että tässä elämänvaiheessa teen vain niitä asioita, joita oikeasti haluan ja vain silloin, kun haluan. Vaikka eihän tuokaan tarkalleen ottaen pidä paikkaansa: ainahan elämässä on myös ikäviä asioita, jotka vain pitää suorittaa.

Mutta kirjoittaminen ei missään nimessä saa olla ikävää, ei velvollisuus eikä varsinkaan pakko. Jos tällä pitäisi tienata elantonsa, sitten olisi toki toisin, mutta minullehan tämä on pelkkä harrastus.

Tänään sitten viesti Meksikosta pysäytti ja melkeinpä pakotti koneen ääreen. Siellä kuulemma odotellaan blogia, ja mitäpä äiti ei lapsensa eteen tekisi! Ja oikeasti, kyllä kirjoittaminen on itseänikin jo alkanut kutsua. Elämä on alkanut tuntua jokseenkin tyhjältä ja tasapaksulta, kun en ole viitsinyt tehdä pienistä kokemuksista isoja. Kirjoittelenhan kuitenkin etupäässä itseni vuoksi, selventääkseni ajatuksiani, jäsentääkseni kokemuksia ja jättääkseni jälkiä, joita seuraamalla voin palauttaa mieleen menneiden vuosien tapahtumia. Tänään juuri tarkistin, millainen päivä oli kaksi vuotta sitten, ja vaikka vähän nolottaa kertoa, niin nautin lukemastani.

Nyt alkaa jo harmittaa, että pääsiäispostaus jäi tekemättä (Melkein retriitti), kaikki luetut kirjat (mm. Heidi Köngäksen Sandra) ja nähdyt elokuvat (vaikkapa Virpi Suutarin Yrittäjä) kommentoimatta, kaikki tärkeät tapaamiset kirjaamatta. Olen siis kuitenkin elänyt, vaikka blogi ei olekaan vähään aikaan hengittänyt!

Näin lumista pääsiäistä ei mökillä olekaan koettu ennen.

Umpihankihiihto on raskasta, mutta itse tehty latu on paras!

Pääsiäisen lukukokemus.

T.S Eliotin runo puhuttelee tänä keväänä jollakin toisella tasolla kuin ennen. Ehkäpä siksi, että nautin tänä vuonna talvesta niin poikkeuksellisen paljon. Mutta kyllä keväisen lämpimät päivätkin ovat jo olleet tervetulleita.

Kohti kevättä ja kesää. Irti rutiineista, uusia kokemuksia hankkimaan?