Koko ilta teatteria

Sain yllättäen loppuviikolla kutsun teatteriin lauantai-iltana. Kyseessä oli Teatteri Siperian esi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Kellatiteatterissa ja kutsujana henkilö, johon olen tutustunut nykyisen vapaaehtoisen opetustyön parissa. Emme opeta samassa ryhmässä, mutta olemme omien ryhmiemme vetäjiä, ja se asia yhdistää. Vaihdamme sähköpostia silloin tällöin tarvittaessa ja tapaamme vapaaehtoistyön puitteissa pari kertaa vuodessa. Mutta emme siis ole varsinaisesti ystäviä.

Kollegani on poliittisesti ja muutenkin erittäin aktiivinen henkilö. Hän vaikuttaa Tampereen kunnallispolitiikassa, istuu valtuustossa, kirjoittaa nimellään Aamulehteen ja on mukana aika monen järjestön päättävässä elimessä.

Tämä kuva ei liity eiliseen teatteri-iltaan mitenkään muuten, kuin että tässä on kyse vapaaehtoistyöstämme ja mukavasta muistosta. Olin oman opiskelijaryhmäni kanssa lokakuun alussa vierailulla Mukanassa, tamperelaisessa kohtaamispaikassa, jossa vieraat kirjoittavat nimensä taulun vieraskirjaan. Eilen ei edes otettu kuvia, kollegani ei harrasta somea, Mukanan kuvia taas en itse halua julkaista sosiaalisessa mediassa. 

Olin iloisesti yllättynyt ja aika lailla hämmentynytkin teatterikutsusta. Tiesin, että on kyseessä ensi-ilta, ja näytelmästäkin olin perillä, kun Aamulehti oli sen juuri esitellyt. Kollegallani oli esitykseen varmaankin kutsuvierasliput. Luulen, että hän olisi saanut teatteriseuraa helpostikin. Mistä tässä on kysymys? Miksi juuri minä? Onko paikalla koko kaupunginvaltuusto vai kenties seuralaiseni omia puolueaktiiveja? Kalastellaanko tässä ääniä seuraavia vaaleja silmällä pitäen?

Olinpa tyhmä ja epäluuloinen!

Liput olivat kutsuvierasliput, se meni oikein. Paikalla ei ollut poliitikkoja vaan tamperelaista teatterikermaa (näyttelijöitä, TTT:n edellinen johtaja, kulttuuritoimittajia jne.) ja lehtien sivuilta tuttuja henkilöitä. Tunnistin, mutta en varsinaisesti tuntenut ketään. Toisin kuin seuralaiseni. Hänellä oli tuttuja joka puolella, hän tervehti ihmisiä iloisesti ja vaihtoi aika monen kanssa muutaman sanan, menneistä ja tulevista yhteisistä tekemisistä.

Kuljin mukana ja hymyilin joka puolelle, kuuntelin ja katselin. Ihan kuin olisin ollut tosielämän teatterin sivustaseuraajana. Ihailin vaivatonta dialogia, erilaisten ihmisten kohtaamisia, kepeää ja välillä vakavaakin seurustelua.

Kerroin seuralaiselleni, että tunsin oloni samanlaiseksi kuin 80-luvun alussa Pariisissa, jossa sain ilon (ja kunnian!) käydä kunnianarvoisan Comédie-Françaisen (teatteri on perustettu jo 1860) näytännössä yhdessä nyt jo edesmenneen kulttuurilähettilään, toimittajan ja kirjailijan Mirja Bolgárin kanssa, joka vähän samaan tapaan esitteli minulle paikalla olleita ranskalaisia kuuluisuuksia. 

Muutenkin ilta oli mukava. Joimme ennen esitystä lasilliset punaviiniä ja vaihdoimme nopeat kuulumiset. Politiikkakin sivuttiin, mutta lähinnä minun aloitteestani. En koko iltana kokenut oloani vaivautuneeksi enkä miettinyt, miksi minut oli kutsuttu. Yhdessä totesimme erotessamme, että tavataan taas. Ehkä teatterikutsu olikin yksinkertaisesti vain ystävyydenosoitus? 

Nämäkin tunnelmat ovat enää muisto vain. Kävelin eilen teatterin jälkeen kotiin bussipysäkiltä hienoisessa lumisateessa.

PS. Varsinainen teatteriesitys oli nimeltään Kylä. Siinä esiintyy mm. Veriveljissä (siinä TTT:n versiossa 90-luvulla) hurmannut Juha Junttu ja Komediateatterin Päämääränä Tuntematon - näytelmässä huikean suorituksen tekevä Tuukka Huttunen. Erikoinen, kantaaottava, ajankohtainen, absurdi komedia, melkein dystopia. Arvosteluja voi varmaan lukea pian ainakin Aamulehdestä. Itsekin odotan!

Lisää kuvateksti

Takaisin normaaliin

Sade ropisee peltikattoon, hämärä on laskeutunut maiseman ylle koko päiväksi. Vielä muutama kirkkaankeltainen lehti pitää kiinni koivun oksasta, suurin osa on jo antautunut syksylle ja ihan pian tulevalle talvelle.

Todellakin! Viime viikolla ihmeteltiin erikoisen lämmintä säätä, pelattiin golfia, juotiin kahvia laiturilla, nautiskeltiin haravoinnista ja mökkimaisemasta. Nyt on palattu kaupunkikotiin normaaliin syksyiseen aikatauluun, ja lunta on siis luvassa. Viimeisen kerran - ehkä - siirrytään talviaikaan sunnuntaina, ja mikäs sen sopivampaa olisi tapausta juhlistamaan kuin kunnon lumimyräkkä.

Lauantai-iltana saatiin vielä ihailla hienoa auringonlaskua mökillä.

Valmistelen iltapäivän hämärässä huomisia oppitunteja ja yritän muistella, mitä toissa lauantain seminaarimatkalla sovittiin. Syysloma on tehokkaasti siivonnut muistia, ja tärkeitä palasia palautuu pikkuhiljaa. Aamu käynnistyi erittäin hitaasti, mutta kuntosalikäynti virkisti hieman, ja nyt huomisen odottaminen alkaa jo innostaa.

Oikeastaan tämä rauhallinen, tavallinen arki tuntuu ihan mukavalta. Marraskuussa ehditään varmaan paremmin suunnitella tulevaa, erilaista jouluakin. Mutta siitä myöhemmin.

Lehtikasat on jo siirretty kompostiin. Mökkipiha jäi aika siistiin kuntoon!

Haravoidessa sai useammankinkin kerran pysähtyä luonnon kauneuden edessä.

Väriloistoa

On tämä syksy ollut upea! Päivästä toiseen on saatu ihailla luonnon väriloistoa, jollaista ei ole ennen nähty, ei ainakaan tässä mittakaavassa ja koko Suomessa.

Viime päivien lämpötilakin on vienyt ajatukset Keski- ja Etelä-Eurooppaan.

Eilen muisteltiin Eerikkalan golfkentän aurinkoisella terassilla vastaavaa tilannetta vuosia sitten syyslomalla Italian Bergamossa. Erona oli vain ne kalliisti pukeutuneet liikemiehet, jotka siellä kiiruhtivat vaihtamaan liituraitansa urheiluasuun. Eivätkä he tietenkään puhuneet sitä hauskalta kuulostavaa savon murrettakaan, joka Tervossa on valtakieli. Mutta luonnon puolesta tilanne tuntui jokseenkin samanlaiselta.

Vaikka taustalla jyskyttääkin ajatus, että tämä ei ole normaalia, tämä ei ole oikein eikä "isossa kuvassa" hyväksi, täytyyhän tätä ihastella. Kännykkäkamera ei ole oikea väline tallettamaan puiden hehkua tai auringonlaskujen aikaan liekehtivää taivaanrantaa, mutta on kuitenkin yritettävä. Jos vaikka en enää marraskuussa muistakaan, miten värikäs Suomen syksy voi olla.

Lenkilläkin on ollut pakko pysähtyä ja nostaa katse maasta.

Mökillä nämä pienet vaaleanpunaiset ruusunnuput elävät vielä lokakuun puolivälissä kesätunnelmissa. Kesän värit tuntuvat niin pehmeiltä ja kilteiltä syksyn dramaattisen hehkun rinnalla.

Sunnuntaina aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Puolet rantakoivujen lehdistä oli haravoitu, ja laiturikahvien jälkeen oli aikaa taas ihmetellä yhä kauemmas katoavaa Keitelettä. Toivottavasti vesi on taas keväällä normaalilla korkeudella.

Auringonlaskut värjäävät rantamaiseman. Sisältä se näyttää tältä. 

Tulevaisuuden tekijät

     

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.                                                                       

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,                                                                                  

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 

niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.  

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!                                                             

Kirjapiirissä oli luettavana Esko Valtaojan teos Kohti ikuisuutta (2017). Fysiikan, kemian ja biologian hatarista perustiedoista huolimatta kirjan voi lukea ja ymmärtää humanistikin. Valtaoja kirjoittaa kiinnostavasti, ottaa esimerkkejä omasta elämästään ja sitoo tekstinsä konkreettiseen aikaan ja paikkaan. Humanisti ilahtuu lukuisista viittauksista tuttuun kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja musiikkiin, jopa sarjakuviin, sekä teoksen välillä runolliseen lentoon nousevasta kielestä. Valtavan lukeneisuutensa Valtaoja todistaa jokaisella sivulla.

Kirjapiirissä keskusteltiin eilen vaikeista aiheista ja saatiin palkkioksi herkutella avaruuskakulla.

Kirjaa lukiessa lukijan täyttää ainakin hetkittäin samanlainen olemisen riemu kuin alussa siteeratussa Edith Södergranin runossa, joka sekin löytyy Valtaojan teoksen sivuilta. Viimeaikojen pessimismi, tulevaisuusuhat ja voimaton alakulo haihtuvat, ja tilalle tulee usko ihmisen mahdollisuuksiin. Vaikka käytänkin sanaa usko, ei kyseessä ole mihinkään yliluonnolliseen pelastukseen luottava kirja, vaan tiukan tieteelliseen faktaan perustuva teos. "Tieto on luuloa parempi ponnahduslauta ajatuksen lennolle", Valtaoja toteaa.

"Tieto on valtaa, on aina ollut valtaa, mutta vasta nyt valta on meidän eikä kaukaisten vallanpitäjien käsissä". kirjailija jatkaa ja korostaa nykyihmisen vastuuta alkaneen vuosisadan tuplahaasteessa: ei riitä, että pelastamme ihmisen, meidän on pelastettava myös maapallo. Meidän on otettava avuksi teknologian rajattomat mahdollisuudet. "Me voimme luoda rauhan ja runsauden tulevaisuuden, jossa koko maapallo voi paremmin, ja jossa lapsemme ovat terveempiä, vauraampia ja viisaampia kuin me -".

Lyhytnäköisesti omaa napaansa (ja parhaassa tapauksessa paria jäljellä olevaa vuosikymmentä) tuijottavalle kirjan tarjoama tulevaisuudenkuva saattaa vaikuttaa utopistiselta. Mutta kun käännän katseeni perässä tulijoihin, vaikkapa kolme- ja kuusivuotiaisiin pojanpoikiin, kuva saa ihan erilaisen perspektiivin.

Avaruus on pikkupojille tuttu juttu; kuusivuotias piti juhannuksena isovanhemmille luennon (luento on hänen itsensä aivan oikein käyttämä sana) alkuräjähdyksestä, planeetoista ja elämän synnystä. Päiväkodissakin hän on esitellyt tietämystään avaruudesta. Mummolassa hän saattaa istahtaa pianon ääreen, ottaa Tiede-lehden "nuottivihoksi" ja laulaa ja soittaa avaruusaiheista itse keksimäänsä laulua. Pienempi tulee perässä, lennättää raketteja, rakentaa mitä mielikuvituksellisempia legokoneita ja seikkailee avaruudessa.

Nämä pojat katsovat tulevaisuuteen uteliaasti, seikkailunhaluisesti ja ennen kaikkea optimistisesti. Ja niinhän minunkin, ja jokaisen kasvattajan kuuluu tehdä.

Valtaojan kirja sai luottamaan siihen, että optimismi ei ole tyhmien, tietämättömien ja välinpitämättömien asenne.

Valtaoja osaisi sanoa tästäkin jotain syvällistä. Minun täytyy vain tyytyä toteamaan, että kuusivuotias meren rantahiekkaan kirjaileva pikkumies on elämänsä alussa ja matkalla kohti huikeaa tulevaisuutta.

Kylässä Jyväskylässä

Saamattoman bloggarin elämä on ollut aika vauhdikasta ja kiinnostavaa, vaikkei sitä todellakaan voi blogista päätellä.

Elämän huippuhetket pitäisi saada talletettua heti eikä viidestoista päivä, niin purettavien asioiden kuorma ei kasvaisi liian suureksi. Ei ainakaan niin suureksi, ettei siihen jaksa tarttua lainkaan, vaan mieluummin touhuilee puoliunessa jotain turhemmanpäiväistä. Perusperiaatehan blogin pitämiselle on ollut se, että kirjoitan, etteivät sanat (eivätkä asiatkaan) unohtuisi.

Selitykset sikseen, nyt aloitan merkittävien hetkien purkamisen viimeisimmästä. Ajettiin nimittäin torstaina Jyväskylään, laukussa reissulakanat ja liput Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen konserttiin. Reissulakanat siksi, että yövyttiin ystäväpariskunnan luona, ja tapana on ollut tehdä se omin lakanoin.

Konsertista muutama sananen. Loppukesän aikana kasvoi ja vankistui toive päästä todistamaan livenä nuoruuden idolien soitantaa, ja samalla ehkä saada hippunen nuoruutta takaisinkin. Tampereen kosertti oli loppuunmyyty, samoin Helsingin, mutta Jyväskylään siis saatiin liput. Tampereella olisi päästy mukavasti istumaan Tampere-talon ison salin penkkeihin, Jyväskylän rokkiluolassa, Lutakossa, oli tiedossa ainakin kolme tuntia seisomista, mikä hieman arvelutti etukäteen.

Mutta hyvin se sujui, jalat jaksoivat valittamatta. Tämäkin konsertti oli loppuunmyyty, tila ahdas ja kuuma, ja välillä isojen miesten puristuksessa oli aika hentoinen olo. Toisella puoliajalla vasta saatiin raivattua itsemme jonkinlaiselle näköalapaikalle, niin että siitä eteenpäin konserttielämys oli aika täydellinen.

Lehdistä on voinut lukea suitsutusta muusikoille, jotka eivät ole kadottaneet taidostaan vuosien myötä mitään. Päinvastoin, kokemus näkyy ja kuuluu, yhteissoitto sujuu upeasti vaikka taukoa on ollutkin. Ikä näkyy ulkonäössä, muuten sen voi unohtaa.

Konserttikuvista ei tullut kummoisia kännykkäkameralla isojen miesten muurin takaa. Yleisössä oli kaikenikäistä väkeä, ei suinkaan pelkkiä nostalgikkovanhuksia. 

Jos Wigwamin miehillä on jo ikää ja elettyä elämää, Jyväskylän kaupungin kadut torstai-iltana vallanneella haalarinuorisolla elämä on vasta edessä. Kun käveltiin Lutakosta taksipysäkille (noloa, myönnän: rokkikonsertista ei mennä taksilla kotiin!), ihmeteltiin satoja, jopa tuhansia vastaantulevia nuoria. Selitys oli tietysti Kauppakadun appro, sama jota Tampereella vietetään Hämeenkadun appron nimisenä. Ihastelin taksikuskillekin Jyväskylän vilkkautta ja nuorekkuutta öiseen aikaan, mutta hän kyllä todisti, että tämä ilta oli poikkeus.

Jyväskylän reissun tärkein anti oli kuitenkin ystävien tapaamisessa. Ensimmäinen iltapäivä vaihdettiin kuulumisia ja syötiin hyvin (hirvipaistia, uuniomenoita ja muita herkkuja), konsertin jälkeen yöpalalla kuultiin isännän, todellisen musiikkiasiantuntijan, analyysiä kuullusta ja nähdystä.

Seuraavan aamun aamiaisella, joka alkoi kymmenen maissa ja päättyi joskus puolenpäivän jälkeen, käytiin taas sitä meidän nelikolle tavallista tajunnanvirtakeskustelua, joka on hioutunut melkein neljänkymmenen vuoden aikana ja alkaa hipoa täydellisyyttä. Aamiaisella ehdittiin käsitellä uusi jätevesilainsäädäntö, pohtia Rautaveden reittiä, kiistellä Holvikirkon esittäjästä, kuunnella Tom Jonesin ja P.J.Probyn versiot Pepe Willbergin Saat miehen kyyneliin -kappaleesta (jota me naiset sivumennen sanoen myös innostuimme laulamaan), pohtia kulttuurisidonnaisia tapoja ja naisen asemaa ja kuulla koskettava muisto lapsuudesta. Ainakin nämä asiat tulevat nyt mieleen, joku muu muistaa ehkä vielä muutakin.

On niin iso onni, että on ystäviä, joiden seurassa voi olla omana itsenään, pingottamatta tai esittämättä. Ja kyllä, ainakin hippunen nuoruutta tuli takaisin!