Juhliminen kannattaa aina

Lukeminen kannattaa aina, vakuutti Jörn Donner tv-mainoksessa taannoin, ja olen ehdottomasti samaa mieltä. Eikä siitä nyt enempää. Mutta niin kannattaa juhliminenkin, jos uskotte minua. Ja miksette uskoisi!

Tiedän kyllä, että kaikki eivät ole samaa mieltä juhlimisen ihanuudesta. Jokunen ystäväkin jaksaa vakuutella, ettei halua juhlia syntymäpäiviään tai järjestää muitakaan kekkereitä, ja joku ei halua tai ei ainakaan ennen halunnut osallistua "kaiken maailman kissanristiäisiin", vaan pitää tavallista arkea ehdottomasti parempana.

Minä taas innostun heti, kun kuulen, että olisi mahdollisuus päästä juhliin. Toki ikä on tuonut juhlaintoon vähän muutosta. Nykyisin parasta on, jos joku muu ne juhlat järjestää, ennen itse järjestetyt juhlat olivat ne parhaat.

Nykyjuhlat ovat tavallisesti pienempiä perhetilaisuuksia, ennen saatettiin saada kutsuja isoihin juhliin jopa Helsinkiin tai Turkuun. Edelleen on kuitenkin kerran vuodessa tilaisuus osallistua hienoihin iltapukujuhliin, ja näiden juhlien rytmissä elän paljon ennen ja jälkeen juhlien.

Juhlien ajankohta on aina sama, helmikuun ensimmäinen lauantai. Valmistautuminen alkaa hyvissä ajoin; tämän vuoden juhliin hankin puvun jo syyskuussa edullisesti iltapukujen myyntitapahtumasta. Edellisen vuoden juhliin tuunattiin mekko jatkopalalla ja kietaisemalla yläosaksi toistakymmentä vuotta kaapissa odottanut tuliaissilkki. Nyt ostin mukavan mekon, jota voi myös tarpeen mukaan muunnella (suunnittelinkin jo pitsistä yläosaa ensi vuodeksi). Eikä sillä mekolla niin väliä ole, tuskin kukaan panee merkille, esiintyykö siellä uudessa vai vanhassa kostyymissä. Kyse on ihan vain omasta juhlatunnelmasta.

Juhlatunnelmaan täytyy panostaa myös käymällä kampaajalla. Tänä vuonna kärsin mielelläni juurikasvusta ja ylipitkäksi venähtäneestä hiusmallista viikkoja, kun tiesin juhlapäivänä saavani hemmottelua ja uuden lookin. Onnistunutta kampausta täydennettiin vielä meikillä (itse en osaa kuin laittaa vähän ripsiväriä ja huulipunaa, joka kerta samalla tavalla). Kiitos Mori, kiitos Fatemeh!

Ensin vierastin peilikuvaani, mutta pienen totuttelun jälkeen ihastuin siihen. Oli niin mahtavaa tuntea itsensä kauniiksi!

Kun minäkuva on kunnossa, onnistuvat juhlatkin. Oudossakin seurassa voi tuntea itsensä itsevarmaksi, eikä edes haittaa se, että joutuu kaiken juhlakansan eteen "häpäistäväksi" esittämään tyhmää avustajaa tietämättä lainkaan mitä on tulossa.

Hyvissä juhlissa on tietysti myös hyvää syötävää ja juotavaa. Eikö napuemarinoitu siika, tervasilakka, herkkutattiquiche, nyhtöporo ja tyrnipannacotta kuulostakin hyvältä? Näitä ja muita herkkuja oli ruokalistaan mahdutettu kiitettävästi. Annokset olivat kauniita ja mielenkiintoisia ja virittivät mukavaan pöytäkeskusteluun.

Ruokailu on alkanut. Alkupalasapaslautanen oli kuin taideteos.

Näin hieno taideteos haapalaudalle syntyi syömisen jälkeen!

Väliruokana tarjoiltu pieni quiche oli kaunis sekin.

Nyt ollaan jo pääruoassa. Juomavalinnatkin olivat onnistuneita. On hienoa päästä nautiskelemaan taitavien ihmisten työn tuloksista!

Kumma kyllä, meille on aina (tämä oli kolmas kerta, kun oltiin mukana), sattunut näissä juhlissa kiinnostavaa seuraa. Nytkään en tuntenut meidän pöydästämme ennakkoon ketään, mutta loppuilllasta keskustelimme jo hyvinkin syvällisiä. Tai sitten on niin, että kaikki ko. seuran jäsenet vain tuntevat etiketin ja ovat niin fiksuja ja hyviä sosiaalisissa tilanteissa, että ihmisiin on helppo tutustua ja heidän seurassaan viihtyy.

Hyvissä juhlissa on aina myös ohjelmaa. Itse kuuntelen puheitakin tarkkaan ja iloitsen, kun puhuja onnistuu. Elävä Itämeri -säätiön hallituksen puheenjohtaja Saara Kankaanrinta osasi kertoa asiansa mutta myös tunnelmoida ja innostaa. Juhlien tuotolla tuettiin Elävä Itämeri -säätiötä, josta - kuten myös Itämeren tilasta - tiesin juhlapuheen jälkeen huomattavasti enemmän.

Teekkarikuoro on näiden juhlien vakiesiintyjä, eikä se koskaan petä. Keskelle talveakin kuoro onnistuu loihtimaan keväisen, riehakkaan ja iloisen tunnelman. Eikä huono ollut illan tanssiorkesterikaan, joka houkutteli meidätkin tanssilattialle useaan kertaan.

Nalle-likööri kimaltelee laseissa. Kohta alkaa tanssi.

Juhlista jäi siis kaikin puolin hyvä mieli. Oli kepeää ja vakavampaa seurustelua, oli hyvää ruokaa ja juomaa, oli yllättävää ohjelmaa. Ja ennen kaikkea oli ihan erilainen ilta kuin tavallinen lauantai saunatakissa telkkarin ääressä, joita kyllä on ihan riittämiin. Niitä arkisia lauantai-iltoja en muista enkä erottele, nämä juhlavat illat painuvat syvälle mieleen.

Nämä helmikuiset juhlat ovat tietyllä tapaa talven taittumisen kohokohta. Vaikka hanget vielä ulkona kasvavatkin, valo lisääntyy ja käpertynyt mieli alkaa janota uusia kohtaamisia, uusia kokemuksia. Tulevan kevään ja kesän juhlista ei ole vielä tietoa, mutta ensi talven juhliin taidetaan taas mennä, jos jalka vielä nousee...

Tanssin pyörteissä joskus puolenyön jälkeen.

Olen mikä olen

Mitä pidemmäksi tauko venyy, sitä korkeammalle nousee kynnys ja uudelleen aloittamisesta tulee aina vain vaikeampaa. Enkä nyt puhu pelkästään liikunnasta, tai kielten opiskelusta, enkä edes laihduttamisesta; sama pätee tähän bloggaamiseenkin.

Mutta kun tammikuusta on nyt selvitty, voidaan taas katsoa tulevaisuuteen, valoisampaan toivottavasti, eikä edes ajatuksissa nosteta aitoja tai rimoja tai muitakaan esteitä tekemisille, ei ajatuksillekaan, eihän?

Kolmevuotias opetti viime viikonloppuna oikeaa asennetta mummollekin, joka seurasi sivusta poikien touhuja. "En minäkään osaa piirtää mitä minä piirrän, mutta minä piirrän silti", hän tsemppasi isoveljeään, joka oli sitä mieltä, ettei hän osaa piirtää dinosaurusta oikein. Tai mistä minä tiedän, että hän yritti tsempata, ehkä hän vain totesi, miten asia on.

Kolmevuotias heittäytyy rohkeasti kaikkeen uuteen, vaikkapa varjoteatteriesitykseen Muumimuseossa viime lauantaina. Hän ei mieti, osaako hän tai onko hän mahdollisesti huono tässä.

Niin tai näin, mutta aika huikeaa, vai mitä? Kolmevuotias tietää olevansa pienempi, kokemattomampi ja monessa asiassa paljon isoveljeään taitamattomampi. Ihan varmasti hän on on huomannut sen lukuisia kertoja. Ja hän menee rohkeasti kertomaan oman näkemyksensä ja uskaltaa olla sitä mitä on. Vähättelemättä tai ylvästelemättä. Hän piirtää, vaikka tietää, ettei vielä osaa kunnolla.

Piirtämiseen liittyvän hankaluuden tai vaikeuden voi helpostikin soveltaa mihin tahansa tekemiseen. Itse yritän jatkossa muistaa sen ainakin tässä blogatessa. Ihan turha lähteä vertailemaan itseään muihin, parempiin sanankäyttäjiin, taitavampiin kuvaajiin, tai heihin, jotka löytävät kiinnostavampia aiheita.

Rohkeasti omiakin mörköjä päin! Aseita löytyy kyllä!

Muilla elämänalueilla on onneksi jo sen verran kokemusta, ettei tule yleensä mieleenkään arvottaa omaa tekemistään, yleensä tekee sen mitä taitaa, ja se on kylliksi. Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö ihminen voi kehittyä tai oppia uutta. Kuntosalillakin voi lisätä vastuksen määrää, mutta ei niin, että katsoo millaisiin painoihin joku muu pystyy.

Eli jatkossakin on luvassa simppeleitä kyhäelmiä pienistä hetkistä elämässä. Tässä kuussa olisi ollut tarjolla syvällisempiäkin aiheita, mutta nyt en vielä koe olevani sellaiseen pohdiskeluun valmis. Päässä ja sydämessä on liikaa keskeneräisyyttä. Ja kyyneleitä.

Hienoa on, jos uutta ja vähän jännittävääkin kohti voi kulkea yhdessä muiden kanssa.