Varastot täyteen!

Olin hiljattain turvallisuuskoulutuksessa, jossa kaiken muun ohella mainittiin myös ns. kotivara. Sillä tarkoitetaan kolmen päivän selviytymispakettia, joka jokaisella fiksulla ihmisellä kotonaan varmaan onkin. Tärkeintä oli muistaakseni varata jääkaappiin ainakin neljä litraa vettä. Meillä tällaista kotivaraa ei ole (kuten oli varmaan arvattavissakin!), ja esimerkiksi veden asemesta jääkaapista löytyy muutamaa pullo kuohuvaa - jopa oikein samppanjaa, jota ei ole jostain syystä raaskittu juoda.

Eletään siis riskillä. Kotivaran säilykepurkkien, näkkileivän ja muun hyvin säilyvän kuivamuonan asemesta meiltä löytyy kyllä runsaasti ainakin mansikoita, mustikoita, vadelmia, puolukoita, mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaishilloa ja tämän viikonlopun jälkeen omenahilloakin. Kaikki ovat pakastimessa - tai kahdessa, jos tarkkoja ollaan, mökilläkin on omansa. Pakastintahan kutsutaan Suomessa pakkaseksi, eikä pakkanen välttämättä kriisitilanteessa pysy pakkasen puolella. Kotivara-ajattelun kannalta säilöminen pakastimeen ei ole ihan järkevintä puuhaa.

Erinomaisia vadelmia Yrjälän marjatilalta Hämeenkyrön Mahnalasta poimittuna itse elokuun alussa.

Mutta kolmen päivän paketit sikseen, nyt säilötäänkin koko talveksi, ehkä jopa kahdeksi tai kolmeksikin (tiedän heitä, jotka keittävät edellisvuoden syämättä jääneet pakasteet seuraavana kesänä hilloiksi tai mehuiksi). Joskus olen hetkeksi (ihan lyhyeksi) pysähtynyt miettimään touhun mielekkyyttä, saahan Suomesta ympäri vuoden ostaa kaupasta juuri noita edellä mainittuja hyödykkeitä.

Mutta kun on jo äidinmaidossa imenyt itseensä jokasyksyisen marjahamstrauksen, ei siitä ilman vakavia syyllisyysoireita pysty irrottautumaan. Eikä onneksi tarvitsekaan! Luulisin, että ainakin oma sukupolveni vielä kantaa geeneissään talveen varautumisen perintöä. Seuraavasta en enää niin tiedä, vaikka heillekin marjat kyllä maistuvat. Ovatko jo tottuneet saamaan kaiken kaupan pakastimesta?

Viime perjantain puolukkasaaliista osa päätyi kattilaan ja muuttui vispipuuroksi, loput säilöttiin.

Omenasato on ollut hyvä niin mökillä kuin kaupungissakin.

Tässä tehdään omenahilloa pikkupoikien (ja isompienkin) mannapuuron kaveriksi. Maistuu se pannukakunkin kanssa!

Itse en osaisi ostaa mansikoita, mustikoita tai puolukoita kaupan pakastealtaasta. Epäilisin varmasti niiden alkuperää ja puhttautta. Mansikat kuuluu ostaa torilta ja pakastaa itse, vadelmat poimitaan omin käsin marjatilalta suoraan pakastusrasioihin. Parasta on, kun marjojen alkuperän todella näkee omin silmin. Mökkimetsän itse poimitut  mustikat ja puolukat tuntuvat tuovan keskelle talvea mukanaan myös kasvumaisemansa. Vitamiinit ja muut terveysvaikutukset ovat tietysti itsestäänselvyys eikä niistä enempää.

Tänä huonona marjavuotena jouduttiin ostamaan torilta kaupunkikotiin niin mustikoita kuin puolukoitakin. Hyvälaatuisia näyttivät nekin olevan. Onneksi mökin pikku pakastimessa on kuitenkin juhlahetkiä varten niitä itse poimittuja marjoja, joita on pitänyt etsiä ja jotka ovat siis erittäin arvokkaita. Vielä lähdetään hakemaan metsästä eilen bongattuja rouskuja. Sienisalaattiakin on siis luvassa!

Kaikki kunnia heille, jotka jaksavat ja viitsivät huonoinakin vuosina huolehtia siitä, että metsien aarteet päätyvät kaupunkilaistenkin pakastimiin ja lautasille. Lähiruokabuumi on ollut ilahduttava asia; sehän tarkoittaa että  tulevatkin sukupolvet kasvavat arvostamaan lähimetsien ja kotipihan marjapensaiden herkkuja.

Meillä jäi kaupunkikodin pihaan punaisia viinimarjoja lintujen ruoaksi, kun runsaasta mainostuksesta huolimatta ne eivät kelvanneet naapureille. Itse söimme marjoja tuoreeltaan joka aamu ainakin kuukauden ajan, teimme niistä piirakoita, keitin mehua, pakastin kokonaisina ja kutsuin vielä ystävänkin marjoja poimimaan.

Punaisia viinimarjoja jäi tänä vuonna osa poimimatta.

Mutta vielä siitä jääkaapissa olevasta juomatta jääneestä samppanjasta. Joskus niille pakkaseen säilötyille marjoille ja hilloillekin tuppaa käymään samalla tavalla. Säästetään jotain vielä hienompaa, vielä tärkeämpää tilaisuutta varten. Tästä, selvästi myös peritystä ominaisuudesta, yritän tulevalla talvikaudella päästä irti. Arjen juhlahetkiä varten ei tarvitse lähteä omaa pakastinta kauemmaksi!

Vuotta vanhempana

Blogin pitäminen näyttää hiipuvan ihan itsestään. Ei niin, että olisin kaiken kiireen keskellä unohtanut päivittää kuulumisia ja ajatuksia. Vaan pikemminkin niin, että ajattelu on ollut niin mutkikasta ja syheröistä, että siitä kirjoittaminen ei ole tuntunut mitenkään houkuttelevalta haasteelta. Vaikka kokemuksesta tiedän, että kirjoittaminen selkiyttää mieltä, en ole jaksanut lähteä tarpomaan noille risukkoisille poluille, joihin ajatukset ovat viime viikkoina eksyneet.

Mutta. Jospa. Nyt. Vihdoin. (Vaikka aloitin jo sekalaista tavaraa täynnä olevan kaapin siivoamisen, taidan siirtää sen homman hetkeksi sivuun ilman huonoa omaatuntoa.)

Täytin kesällä vuosia ja juhlin pitkästä aikaa kutsumalla vieraita, järjestämällä kunnon tarjoilut ja vähän ohjelmaakin. Toivoin iloista juhlaa ja sen sain! Se tuntui erityisen tarpeelliselta juuri nyt, kun vuosi on ollut jotenkin surun ja luopumisen sävyttämä. Muutamassa kuukaudessa olen tuntenut vanhentuvani niin, että se oikeasti tuntuu "luissa ja ytimissä". Kun kaksikymppinen kuntovalmentaja totesi viime viikolla salilla, että kaikkihan me vanhenemme, hänelläkin on ollut selkäongelmia, hän ei todellakaan tiennyt mistä puhui. En tiennyt minäkään hänen iässään, en vielä viisikymppisenä, enkä vähän vanhempanakaan. Eivät tiedä hekään, jotka naureskellen sanovat, että ikä on vain numero.

Syntymäpäiväkranssi muistuttaa pianon päällä vieläkin ihanista juhlista.

Vieraat olivat noudattaneet toivetta, ja juhlissa luettiin Leinon säkeitä - ja itse tehtyjä - antaumuksella. Todistettavasti Leino oli väärässä kirjoittaessaan "lohtua ei suo rattoisa seura ei viini". 

Ikäkokemus on yksilöllinen asia. Siihen viisauteen jotenkin uskon, että ihminen on niin vanha kuin hän kokee olevansa.

Mutta eihän kuusikymppinen mitenkään voi kokea olevansa nelikymppinen tai nuorempi, tai sitten hän ei ole oppinut elämästä mitään! Pieneksi hetkeksi voi saada takaisin nuoruuden kaikkivoimaisen tunteen, kunnes joku oikean elämän realiteetti palauttaa maan pinnalle. Viimeistään kun ikätovereita alkaa ympäriltä kadota, tulevat elämän loppumetrit (tai toivottavasti kilometrit) väistämättä omaankin tietoisuuteen. Niitä on väkisinkin ajateltava, eikä pelkkä nauru siinä tilanteessa kovin pitkälle auta.

Nuoruuden riemulla ja uskalluksella Tampereen Teatterikesässä. Tähän tuskin kovin moni - jos kukaan - kuusikymppinen taipuu.

Nyt on siis tehtävä itsensä ja elämänsä kanssa jonkinlaista tilinpitoa. Menneitä on turha murehtia, katse pitäisi osata kääntää tulevaan. Omalle iälleen ei mitään voi, numerot ovat julmia, vaikkei niihin haluaisikaan uskoa. Muutkin rajoitteet ovat jo aika pitkälle tiedossa. Sairaudet ja onnettomuudet voivat toki yllättää, eli niihinkin pitäisi osata varautua.

Kun saa itsensä kiinni murheellisista mietteistä, ei kuitenkaan kannattaisi jäädä siihen aallokkoon vellomaan kovin pitkäksi aikaa. Ainakin lievä ravistelu on tarpeen, kun laskee vanhoista valokuvista nyt jo kuolleita kasvoja. Elämä jatkuu ilon avulla!

Ikäkriisi lienee oikea nimittäjä näille ajatuksille, jotka kesän mittaan ovat ajatuksiani hallinneet. Tein "leikkimielellä" jonkun testinkin, jonka oli tarkoitus paljastaa, podenko ikäkriisiä. Vaikka kysymykset olikin suunnattu kolmi-nelikymppisille, pystyin vaivatta vastaamaan aika moneen myönteisesti. Olen siis saanut diagnoosin, miten sen kanssa eletään?

Pikku hiljaa alkaa helpottaa, tämän tekstin aikaan saaminenkin on yksi osoitus siitä. Arki ja arjen hyvät rutiinit auttavat. Sitä ne eivät poissulje, etteikö ikääntyminen olisi elämässä entistä enemmän läsnä.

Mutta alan jo  hiukan ymmärtää, millaisia kysymyksiä ja tuntemuksia tulevaisuudessa on edessä. Vaikka julkisuudessa silloin tällöin onkin esimerkkejä "iättömistä" ihmisistä, jotka näyttävät jaksavan vaikka mitä ja kykenevän samanlaisiin saavutuksiin kuin monta kymmentä vuotta nuoremmat, en oikein osaa kuvitella itseäni siihen joukkoon.

Tätä mökkimaisemaa en väsy ihailemaan, enkä kuvaamaan. Yhden päivänkin aikana maisema ehtii muuttua monta kertaa, vuodesta puhumattakaan, Nimesinkin sen kesällä sielunmaisemaksi. Muutoksessa me molemmat, jatkuvasti. Vinksin-vonksin laituri saatiin muuten oikaistua yhtenä heinäkuisena aamupäivänä, kun mökkinaapuri Martti tuli työkalujen ja ammattitaitonsa kanssa avuksi. 

Nyt on varmaan parasta käydä sen kaapin kimppuun!