Välitilassa

Olen aina pitänyt kovasti näistä joulun ja uudenvuoden välisistä päivistä.




Keiteleen talvieleganssia

Jääkukkia

 

Aika monihan palaa heti joulunpyhien jälkeen taas työpaikalle, minä olen saanut vuosikausia nautiskella hitaista, hiljaisista päivistä, sinisestä hämärästä, verkkaisesta käveleskelystä lumisilla poluilla, kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, pyjamapäivistä, päiväunista, siis pelkästä muutaman päivän oleilusta. Syödään mitä kaapeista löytyy, lämmitetään sauna omituisina aikoina, tehdään  mitä mieleen juolahtaa. Kotona on siistiä, jopa kaunista, joulun tunnelma viipyy vielä.



Mökkikoivikko joulupuvussaan

Ja mielikin on jonkinlaisessa välitilassa. Tai horroksessa. Välillä puoliunessa, välillä havahtuen johonkin tunnelmaan, hetken kauneuteen. Kellonajoilla tai viikonpäivillä ei ole väliä.

Vielä viime vuonna oli jossain alitajunnan pohjalla tietoisuus siitä, että nämä ovat erityisen kallisarvoisia hetkiä, kohta alkaa tiukka ja kiireinen arkinen aherrus. Nythän tilanne on toinen, voin jatkaa tällaista hetkistä nautiskelua vaikka kuinka kauan.



Laiturin alle on syntynyt taideteos
 


Tarpeeseen tällainen lepo kyllä tulee. Joulun aika ottaa aina voimille. Tiivis usean päivän yhdessäolo perheen kanssa koettelee kaikkia, vaikka sitä odottaa ja siitä nauttii ja vaikka sopuisasti taas selvittiin pienemmissä tiloissakin.

Joskus kesällä aletaan varmaan taas suunnitella tulevaa joulua, mutta nyt eletään vain tätä hetkeä - ja käydään välillä elokuvien mukana Englannin maisemissa.

Ulkona pakkasta

Sisällä lämmin. Ja mökkiastiat toimivat!

Hyvää joulua!

Me suuntaamme ensimmäistä kertaa joulun viettoon mökille. Ihastellaan lumista maisemaa, sytytetään takkaan tuli, haetaan joulukuusi omasta metsästä, lämmitetään rantasauna, jos saadaan vettä järvestä kohtuullisella vaivalla, hiljennytään tähtitaivaan alla. Eikä stressata mistään!

Rauhallista, tunnelmallista joulua!

Pikkujoulua

Nyt eivät sanat riitä kertomaan. Täytyy turvautua kuviin. Glögikutsut kannattaa aloittaa iltapäivällä, niin että jää aikaa nauttia kunnolla seurasta ja tunnelmasta.

Juhlat ovat alussa.Lopetettiin vasta, kun kynttilät olivat palaneet.

 

Unohtumaton glögi, mahtavat viinilasit.

 


Tarjottavaa oli yllin kyllin kaikille jouluaisteille.

Yllätysvieraita?

Tärkeitä ihmisiä: hoviompelija, kuriiri, viherpeukalo...

Näin joulun alla kiitollinen mieli muistaa niitä ihmisiä, joita ilman arki (ja juhla myös) olisi tänäkin vuonna ollut huomattavasti hankalampaa. Muutamista on ihan pakko kirjoittaa.




Hoviompelija osaisi varmaan
päivittää vanhojentanssipuvun kelvolliseksi
vaikka Linnan juhliin.
 

Tarkatkin yksityiskohdat onnistuvat
 hoviompelijalta.

Aloitetaan hoviompelijasta. Sen jälkeen kun oma ompelukoneeni hajosi - ja siitä on jo aikaa - en ole ompelukoneeseen koskenut. Ei ole ollut tarvetta, koska minulla on oma luotettava, nopea ja taitava ompelija, joka on aina valmis auttamaan. Hoviompelijani on osoittanut taitonsa erittäin vaativien projektien kanssa, esimerkkinä vaikkapa Tyttären vanhojentanssipuku. Nykyisin ompelutehtävät ovat enimmäkseen lahkeiden ja helmojen lyhennystä ja vastaavaa, mutta yhtä kaikki: homma hoituu joustavasti, ilman kustannuksia ja vaikka puolen tunnin varoitusajalla. Asiaan kuuluu, että samalla hoidetaan myös mieltä ja parannetaan vähän maailmaakin. Kerran ehdotin, että voisin hankkia itselleni uuden koneen, mutta se tyrmättiin heti, koska hoviompelijan mukaan tällaiset yhteiset hetket ovat hauskempia kuin yksin puurtaminen.


Toinen henkilö, jota ainakin jokainen työssä käyvä tarvitsisi, on kuriiri. Minulle kuriiri tarkoittaa lähistöllä asuvaa työkaveria, joka välittää tietoa ja monenlaista  postia työpaikalta kotiin, jos olet itse estynyt. Siis sairauden sattuessa kulkevat kaikenlaiset paperit ja kirjat kätevästi kuriirin mukana. Ja kuriirille voi aina lähettää tekstarin ja pyytää vaikkapa katsomaan, löytäisikö hän työpaikalle unohtuneet kengät ja ystävällisesti toisi ne tullessaan. Näin säästyy voimia ja luonnonvaroja, kun ei tarvitse ajella edestakaisin työpaikan ja kodin välillä. Samalla voi sitten kotioven raossa vaihtaa tärkeimmät työpaikan kauhistuttavat kuulumiset ja säästää muuta perhettä valituksilta ainakin hetkellisesti. Ei tarvitse varmaankaan mainita, että minulla oli työaikana tällainen kuriiri, ja suosittelen kaikille kuriirijärjestelmän hankkimista.

Jos kuriiriksi vielä löytyy henkilö, jonka astiakaapista löytyy melkein mitä vain, on juhlien järjestäminen huomattavasti helpompaa. Joskus voi lainata lapsiakin, mutta lapset kasvavat nopeammin kuin astiat kuluvat, eikä lapsista valitettavasti ole niin pitkäaikaista iloa.

Jokainen, joka silloin tällöin lomailee tai muusta syystä poistuu kotoaan paria päivää pidemmäksi aikaa, tarvitsee tietysti ainakin kukkien kastelijan, ehkä postilaatikon tyhjentäjänkin. Onni on, jos tällainen henkilö sattuu olemaan innostunut viherpeukalo. Silloin kasvit ovat kotiin palatessa paremmassa kunnossa kuin ne olivat lähtiessä. Kesäkukat on nypitty eikä sisäkasveja ole hukutettu liikaan veteen. Me voimme poistua kotoa huolettomin mielin; kaksi viherpeukaloamme suorastaan kilpailevat keskenään.

Hyvät naapurit ovat jokapäiväisen asumisviihtyvyyden tärkeä tekijä. Jos naapurissa vielä sattuu asumaan entinen puutarhuri, joka ympäri vuoden muistaa lähinaapuriaan pihansa antimilla ja kättensä töillä, ei voi muuta kuin olla todella kiitollinen. Meillä herkutellaan kevään ensimmäisillä raparpereilla, jotka ilmestyvät terassille kuin itsestään, maistellaan kesällä erilaisia hilloja ja mehuja ja keitetään syksyllä maa-artisokkakeittoa. Ja joulun alla meidät yllätetään ovenpielessä roikkuvalla itse tehdyllä upealla kranssilla. Ja seuraavana päivänä saadaan vielä piparkakkumaistiaiset!




Naapurin joululahja löytyi ulko-oven vierestä.

 

Unohtuneiden tavaroitten kuljettajat ansaitsevat myös ison kiitoksen. Me olemme mm. unohtaneet isohkon matkalaukun täynnä välttämättömiä tavaroita mökille ja pienempiä tavaraeriä milloin minnekin, ja aina ne ovat löytäneet tiensä kotiin vain yhden puhelinsoiton vaivalla.

Lopuksi täytyy vielä mainita yksi ihmisryhmä, nimittäin tekniset tukihenkilöt. Vaikka olenkin mielestäni (eläkeläiseksi!) hyvinkin omatoiminen teknisten vempaimien ja ohjelmien kanssa, niin silti tällä hetkellä kolmelle tukihenkilölle riittää hyvin töitä.

Mökkiastiat

Vähän kesämuistoja pimeän keskelle.

Ostettiin mökki kesäkuussa Keski-Suomesta. Irtaimistoineen, kaikkineen. Mukana tulivat tietysti myös astiat.

Mökkiä oli haettu vuosia, hetken päähänpistosta ei siis ollut kyse. Etuoven ja Oikotien loma-asuntotarjonnan tutkailu oli jossain vaiheessa melkein pääharrastus, ja aika monta kohdetta käytiin katsomassa paikan päälläkin.

Ja haaveilu! Sitä oli helppo harrastaa ihan missä vain. Pienet yksityiskohdat olivat haaveillessa tärkeitä: pyyheliinojen pellava, istuintyynyjen kuosi, olkihatut. Ja ennen kaikkea astiat! Mitään sekalaista kokoelmaa vanhoja käytöstä hylättyjä epämääräisiä kippoja ja kuppeja ei meidän mökille ikinä tuotaisi.

Valitsin mökkimukeiksi ihanat Littlephantin astiat. Kävin hyväilemässä mukeja ja kahvikuppeja tamperelaisessa Domdom-sisustusliikkeessä useaan kertaan ja lupasin, että heti kun mökki löytyy, tulen ne hakemaan. Näin itseni muki kädessä aamukahvilla laiturin päässä ja kuvittelin gourmet-aterian päätteeksi katetun kahvipöydän upeine kuppeineen. Edes kahvia ei siihen nautintoon välttämättä tarvittaisi.



Kultakeramiikan mukit ulkoilemassa.

Sitten ihan yllättäen löytyi lumoava maisema, meille sopiva mökki ja luotettava rakentajapariskunta. He halusivat luopua mökistä irtaimistoineen, mikä on todella ymmärrettävää: ei kukaan tee valmiiksi sisustetussa kaupunkiasunnossa mitään mökkitavaroilla. Meille oli väliä vain maisemalla ja tunnelmalla. Itse ajattelin, että kuskataan turhat tavarat kirpputorille, pääasia on että päästään juhannukseksi mökille.

Kaikki oli siis ihan täydellistä. Paitsi ne astiat. Voi taivas!

Nyt meillä on kaikki keittiön kaapit täynnä Kultakeramiikan vihreitä lautasia, mukeja, kahvikuppeja ja erilaisia tarjoiluastioita. Teemukeja löytyy ainakin yhdeksän (erikoinen määrä; olisiko joku mennyt rikki?), sen lisäksi on aamiaisastiasto ja kahviastiasto. Syviä lautasiakin laskin 18 kappaletta. Ja tosiaan niitä kattauksessa käteviä kippoja kansineen löytyy joka lähtöön.

Astiasto on yhtenäinen ja hyväkuntoinen. Mutta: se ei ole minun valintani! En todellakaan olisi valinnut itselleni yhtäkään näistä, en muotoilun, en värimaailman enkä minkään muunkaan syyn takia. Tosin nyt kyllä hämärästi muistan joskus kaukaisella 90-luvulla ostaneeni jotakin tämänkaltaista häälahjaksi ja taisi siinä innostuksessa joku uunivuoka päätyä pölyttymään omaan kappiinkin. Mutta se on siis historiaa, ei tätä päivää.

Mitä siis tehdä? Tyhjennetäänkö keittiön kaapit ja kuljetetaan astiat peräkärryllä kirpputorille vai laitetaanko koko komeus myyntiin nettiin? Ja mennään sitten ostamaan uudet, meidän omat astiat. Sillä rahalla, joka täydellisen astiastomme myynnistä saataisiin, voitaisiin hankkia ehkä neljä designmukia ja muutama lautanen. Niilläkö sitten kitkuteltaisiin kesän – ja talvenkin – läpi säästäen rahaa seuraaviin hankintoihin? Nyt on nimittäin pakko ottaa lusikka (nekin pitäisi ehkä uusia!) kauniiseen käteen ja todeta, että rahat eivät tässä mökinhankinnan jälkeisessä vaiheessa riitä kaikkeen.

Kalalautanenkin löytyy kattaukseen.

 

Miten astioiden kanssa tullaan toimeen? Voiko ne kesyttää ystäviksi? Tai miten niistä tehdään ”se juttu”, kuten Tytär ehdotti mökkiastiat nähdessään?

Nyt melkein puolen vuoden käyttökokemuksen jälkeen olen jo jotenkin hyväksynyt astiaston ja vähän ihmettelen keväistä pikkusieluisuuttani. Näillä astioilla tehdään ihan kaunis joulukattauskin!

Jouluna ei varmaan syödä muurinpohjalättyjä, mutta kesällä taas.

 

Parempi ruoka, hyvä mieli

Käveltiin itsenäisyyspäivän aattolounaalle Ahlmanille. Matkalla  huomattiin, että opiskelijat olivat päässeet jo viikonloppuvapaalle. Opiskelijaravintola Kapustan usein vilkas ruokasali oli rauhoittunut, tunnelma viritti mielet jotenkin pyhäisiksi.

Ruoka oli maukasta kuten aina, tulevathan ainekset enimmäkseen omalta tilalta. Kahdeksalla eurolla saa salaatit ja leivät, lämpimän ruuan, jälkiruuan ja kahvin. Pelkillä salaateilla täyttäisi vatsansa helposti. Mutta tilapiimää on joka kerta ihan pakko mahduttaa johonkin koloon.

Nyt ei jaksa enempää. Viimeistään kahden viikon kuluttua mennään Ahlmanin joulutorille, ellei jo sitä ennen poiketa ostoksilla tilapuodissa.

Tilapuodista löytää kaiken tarpeellisen.

 

 

Munkassa ja Larussa

Nykyisin Helsingin-matka tarkoittaa lähinnä pistäytymistä Munkkiniemessä tai Lauttasaaressa tai samalla reissulla jopa molemmissa.

Koska näistä kaupunginosista on tullut niin tärkeitä, olemme opetelleet paikallisten tavoin puhumaan Munkasta ja Larusta. Lyhenteiden käyttö on toki tekstiviesteissäkin taloudellista, nopeasta puheesta puhumattakaan. Eilen kyllä syntyi Helsingin seudulla pitkään asuneen ja ydinkeskustassa töissä olleen ystävän kanssa keskustelua siitä, mistä Laru-sana on peräisin. Hänelle se oli outo. Sen sijaan hän käytteli luontevasti muita slangi-ilmauksia, haki esimerkiksi brikalla meille kahvit.

Helsingissä käydessä on aina vähän epävarma olo siitä, voiko puhua Hesasta. Tai miten kutsutaan ratikkaa, vai oliko se sittenkin raitsikka - ei kun sporahan se onkin, muistuu lopulta mieleen. Me olemme mielellämme maalta ja kielessäkin se saa kuulua; lapset taas ovat jo niin pääkaupunkilaisia, että tarttuvat herkästi meidän vanhempien käyttämiin ilmaisuihin.

No, joka tapauksessa nyt vietimme kaksi yötä Munkassa ja ajoimme sporalla keskustaan ja takaisin, kävimme Atskissa (?) katsomassa Sibelius-näyttelyn ja lounaalla em. ystävän kanssa. Tämä oli aika poikkeuksellista, yleensä emme ehdi keskustaan asti. Munkassa ei ollut aikaa nauttia paikallisesta tunnelmasta enempää kuin kävellä Munkkiniemen puistokatu kertaalleen päästä päähän. Se vähän harmitti, koska siellä on mukavia kahviloita ja kivoja kävelyreittejä ainakin kesäisempään aikaan. Sen sijaan parkkipaikkoja ainakin ilta-aikaan alkaa olla mahdoton löytää.

Larussa vietimme yhden kokonaisen ja kaksi puolikasta päivää, kävimme päiväkodissa, kirjastossa, kaupassa, leikkipuistossa ja lounaalla Lauttasaaren kirkon kahvilassa, jossa pikkulapset syövät ilmaiseksi. Larusta oli helppo löytää parkkipaikka, ainakin niin luulimme, kunnes toisena iltana auton tuulilasissa oli sakkolappu. Ensi vuoden alussa vieraspysäköinti tulee maksulliseksi sekä Larussa että Munkassa; saa nähdä millaiset pysäköintikäytännöt sitten kehitetään, vai kuljetaanko jatkossa Helsinkiin pelkästään Onnibussilla.

Helsingin joulunodotus jäi siis näkemättä. Mutta ei se mitään, Pojanpojan seurassa aika kului kuin siivillä ja nähtiin monta muuta ihmettä. Ja vuosien varrella on kyllä totuttu siihen, että keskustan nähtävyydet katsellaan lähinnä auton ikkunasta. Jos edes sieltä: vuosia meni niin, ettei päästy Runeberginkatua pidemmälle.

Ei Munkkaa eikä Larua vaan Töölöä auton ikkunasta

Raijan henki

Yritin mökkiviikonloppuna Viitasaarella päästä jonkinlaiseen kirjoitusvireeseen, vaikka varsinaisia blogitekstejä ei ollutkaan mahdollista huonojen (=oma vika) nettiyhteyksien takia lähettää maailmalle. Mutta en saanut kiinni yhdestäkään ajatuksesta, joka olisi pistänyt kirjoittamaan.

Sen sijaan haravoitiin paljon enemmän kuin olin etukäteen kuvitellut, vertailtiin saksalaista ja suomalaista glögiä, seisottiin pilkkopimeällä laiturilla kuuntelemassa aaltojen liikettä ja vain laiskoteltiin.



Koivukaunottaret valmiina talveen.

 

Haravoinnin määrä jotenkin riistäytyi käsistä. Meille käy usein niin, että Miehellä ja minulla on alkuun erilainen käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä ja mikä on tavoite. Minulle olisi riittänyt näkyvissä olevan pihapiirin siistiminen niin, että joulupiha näyttäisi kauniilta. Mies sen sijaan aloitti haravoinnin pihan perältä, ja kesti kaksi päivää (päivät ovat marraskuussa hyvin lyhyitä, varsinkin laiskan päivät) ennen kuin lehtikasamme kohtasivat. Välillä käytiin aika kovaäänistä keskusteluakin. Onneksi ei ole naapureita kuuloetäisyydellä! Lopputulos oli tietysti kaiken vaivan arvoinen (tässä voi lukea rivien välistä tunnustuksen Miehelle).

Miksikö haravoimme vasta marraskuussa? Olimme mökillä viimeksi lokakuussa ja toki silloinkin haravoitiin, mutta puut ja pensaat pitivät vielä aika tiukasti kiinni lehdistään. Nyt oli vähän toivottu, että lumi jo peittäisi maan, mutta saa nähdä, käykö niin edes jouluna.


Aurinko laskee marraskuun lopussa jo kolmen aikaan.

Otin mökkilukemiseksi Raija Orasen tuotantoa, jota sain lainaksi Miniän äidiltä. Jotenkin taka-ajatuksena taisi olla, että kirjojen avulla saisin yhteyden Raijan henkeen, niin että Raija avaisi minusta jonkin salaisen luovuuden lukon ja yhtäkkiä saisin kyvyn nähdä, kuulla, muistaa ja ennen kaikkea kirjoittaa kuin kirjailija. Nimittäin meidän mökillä asuu Raija Orasen henki. Tai ainakin joskus on asunut. Tai ainakin Raija itse on täällä ollut, ja eiköhän kirjailija kuljeta aina henkeään mukana.

Todisteena Raija Orasen mökkivierailuista säilytämme suurena aarteena Raijan oluttuoppia. Se muistetaan aina esitellä vieraille. Valitettavasti meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten, miten usein ja miten paljon sitä on käytetty. Mutta aina siitä jonkinlaisia arvailuja esitetään ja sitten arvuutellaan sitäkin, missä Raija on nukkunut, millaisia unia nähnyt, mitä miettinyt.

Löytyykö luovuus täältä?

Ehkä pitäisi uskaltaa ottaa tuoppi omaan käyttöön ja kokeilla, löytyvätkö luovuuden lahjat sieltä. Mutta toisaalta riski tuntuu liian suurelta. Nyt meillä on ainakin tarina. Ja minulla haave.  Ehkä Raijan henki suostuu oppaaksi ensi kerralla?