Raijan henki

Yritin mökkiviikonloppuna Viitasaarella päästä jonkinlaiseen kirjoitusvireeseen, vaikka varsinaisia blogitekstejä ei ollutkaan mahdollista huonojen (=oma vika) nettiyhteyksien takia lähettää maailmalle. Mutta en saanut kiinni yhdestäkään ajatuksesta, joka olisi pistänyt kirjoittamaan.

Sen sijaan haravoitiin paljon enemmän kuin olin etukäteen kuvitellut, vertailtiin saksalaista ja suomalaista glögiä, seisottiin pilkkopimeällä laiturilla kuuntelemassa aaltojen liikettä ja vain laiskoteltiin.



Koivukaunottaret valmiina talveen.

 

Haravoinnin määrä jotenkin riistäytyi käsistä. Meille käy usein niin, että Miehellä ja minulla on alkuun erilainen käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä ja mikä on tavoite. Minulle olisi riittänyt näkyvissä olevan pihapiirin siistiminen niin, että joulupiha näyttäisi kauniilta. Mies sen sijaan aloitti haravoinnin pihan perältä, ja kesti kaksi päivää (päivät ovat marraskuussa hyvin lyhyitä, varsinkin laiskan päivät) ennen kuin lehtikasamme kohtasivat. Välillä käytiin aika kovaäänistä keskusteluakin. Onneksi ei ole naapureita kuuloetäisyydellä! Lopputulos oli tietysti kaiken vaivan arvoinen (tässä voi lukea rivien välistä tunnustuksen Miehelle).

Miksikö haravoimme vasta marraskuussa? Olimme mökillä viimeksi lokakuussa ja toki silloinkin haravoitiin, mutta puut ja pensaat pitivät vielä aika tiukasti kiinni lehdistään. Nyt oli vähän toivottu, että lumi jo peittäisi maan, mutta saa nähdä, käykö niin edes jouluna.


Aurinko laskee marraskuun lopussa jo kolmen aikaan.

Otin mökkilukemiseksi Raija Orasen tuotantoa, jota sain lainaksi Miniän äidiltä. Jotenkin taka-ajatuksena taisi olla, että kirjojen avulla saisin yhteyden Raijan henkeen, niin että Raija avaisi minusta jonkin salaisen luovuuden lukon ja yhtäkkiä saisin kyvyn nähdä, kuulla, muistaa ja ennen kaikkea kirjoittaa kuin kirjailija. Nimittäin meidän mökillä asuu Raija Orasen henki. Tai ainakin joskus on asunut. Tai ainakin Raija itse on täällä ollut, ja eiköhän kirjailija kuljeta aina henkeään mukana.

Todisteena Raija Orasen mökkivierailuista säilytämme suurena aarteena Raijan oluttuoppia. Se muistetaan aina esitellä vieraille. Valitettavasti meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten, miten usein ja miten paljon sitä on käytetty. Mutta aina siitä jonkinlaisia arvailuja esitetään ja sitten arvuutellaan sitäkin, missä Raija on nukkunut, millaisia unia nähnyt, mitä miettinyt.

Löytyykö luovuus täältä?

Ehkä pitäisi uskaltaa ottaa tuoppi omaan käyttöön ja kokeilla, löytyvätkö luovuuden lahjat sieltä. Mutta toisaalta riski tuntuu liian suurelta. Nyt meillä on ainakin tarina. Ja minulla haave.  Ehkä Raijan henki suostuu oppaaksi ensi kerralla?