Munkassa ja Larussa

Nykyisin Helsingin-matka tarkoittaa lähinnä pistäytymistä Munkkiniemessä tai Lauttasaaressa tai samalla reissulla jopa molemmissa.

Koska näistä kaupunginosista on tullut niin tärkeitä, olemme opetelleet paikallisten tavoin puhumaan Munkasta ja Larusta. Lyhenteiden käyttö on toki tekstiviesteissäkin taloudellista, nopeasta puheesta puhumattakaan. Eilen kyllä syntyi Helsingin seudulla pitkään asuneen ja ydinkeskustassa töissä olleen ystävän kanssa keskustelua siitä, mistä Laru-sana on peräisin. Hänelle se oli outo. Sen sijaan hän käytteli luontevasti muita slangi-ilmauksia, haki esimerkiksi brikalla meille kahvit.

Helsingissä käydessä on aina vähän epävarma olo siitä, voiko puhua Hesasta. Tai miten kutsutaan ratikkaa, vai oliko se sittenkin raitsikka - ei kun sporahan se onkin, muistuu lopulta mieleen. Me olemme mielellämme maalta ja kielessäkin se saa kuulua; lapset taas ovat jo niin pääkaupunkilaisia, että tarttuvat herkästi meidän vanhempien käyttämiin ilmaisuihin.

No, joka tapauksessa nyt vietimme kaksi yötä Munkassa ja ajoimme sporalla keskustaan ja takaisin, kävimme Atskissa (?) katsomassa Sibelius-näyttelyn ja lounaalla em. ystävän kanssa. Tämä oli aika poikkeuksellista, yleensä emme ehdi keskustaan asti. Munkassa ei ollut aikaa nauttia paikallisesta tunnelmasta enempää kuin kävellä Munkkiniemen puistokatu kertaalleen päästä päähän. Se vähän harmitti, koska siellä on mukavia kahviloita ja kivoja kävelyreittejä ainakin kesäisempään aikaan. Sen sijaan parkkipaikkoja ainakin ilta-aikaan alkaa olla mahdoton löytää.

Larussa vietimme yhden kokonaisen ja kaksi puolikasta päivää, kävimme päiväkodissa, kirjastossa, kaupassa, leikkipuistossa ja lounaalla Lauttasaaren kirkon kahvilassa, jossa pikkulapset syövät ilmaiseksi. Larusta oli helppo löytää parkkipaikka, ainakin niin luulimme, kunnes toisena iltana auton tuulilasissa oli sakkolappu. Ensi vuoden alussa vieraspysäköinti tulee maksulliseksi sekä Larussa että Munkassa; saa nähdä millaiset pysäköintikäytännöt sitten kehitetään, vai kuljetaanko jatkossa Helsinkiin pelkästään Onnibussilla.

Helsingin joulunodotus jäi siis näkemättä. Mutta ei se mitään, Pojanpojan seurassa aika kului kuin siivillä ja nähtiin monta muuta ihmettä. Ja vuosien varrella on kyllä totuttu siihen, että keskustan nähtävyydet katsellaan lähinnä auton ikkunasta. Jos edes sieltä: vuosia meni niin, ettei päästy Runeberginkatua pidemmälle.

Ei Munkkaa eikä Larua vaan Töölöä auton ikkunasta