Lievää matalapainetta

Aurinko paistaa, vaahterat hehkuvat, syyskuu on kauneimmillaan. Silti mieli on maassa, kroppaa kolotttaa, mikään ei innosta.

Joskus matalapaine vain iskee, aina siihen ei tarvita muuta kuin yksi huonosti nukuttu yö. Tai yksi kolmen tunnin kokous vanhan tehdasrakennuksen ikkunattomassa tilassa. Näiden asioiden yhteisvaikutus on massiivinen voimattomuus, lihassärky, sameat silmät ja huonovointisuuden tunne. Sekä surkea tunne siitä, että tällaista ikääntyminen on. Turhaan yritän räpiköidä nuorten riennoissa!

Miten ravistaa yltään raskas olo, saada edes vähän valoa tähän synkkään mieleen?

Jos auringonpaistetta katselee vain ikkunan läpi, olo vain pahenee. Täytyy pakottaa itsensä ulos, ottaa se kuuluisa ensimmäinen askel. Ja sitten vain kävellä, kävellä, kävellä.

Paha olo tulee vieläkin aaltoina, mutta pieniä pilkahduksia paremmasta alkaa mahtua aaltojen sekaan. Puiston vaahterarivi, keltaisen ja oranssin sävyt, ruohokin on vihreää! Maailmassa on muitakin värejä kuin harmaa, vielä ei olla marraskuussa.

Sitä ei auta ajatella - marraskuuta - sitten voimat taas valahtavat. Tietoisesti katse ylös, taivaan sineen ja poutapilviin.

Poikkean mielijohteesta soittamaan ystävän ovikelloa, kun muistan, että meillä tarvittaisiin omenaporaa eikä lähikaupoista löydy. Siellä ei olla kotona. Onneksi, ajattelen, kun tajuan olevani kuin Solsidanin Ove, aina lainaamassa jotain. Viimeksi enkelinsiivet, nyt omenapora. Ovatkohan keksineet yhteyden minun ja Oven välillä? Minulla sentään on tapana palauttaa lainaamani toisin kuin Ovella, mutta silti.

Nyt jo vähän hymyilyttää, eihän tämä elämä nyt niin vakavaa pitäisi olla, että yksi yö ja yksi kokous saavat ihmisen sairaaksi. Ei varsinkaan nyt, kun voi aika lailla itse vaikuttaa tekemisiinsä.

Yli tunnin lenkin jälkeen otan kotona terassilla vielä voima-asennon: kädet lanteille, hyvä ryhti ja kaksi minuuttia syvää hengitystä. Kyllä se tästä taas.

Kehon ja mielen kuuntelua laidunmaisemassa

Ahlmanilla oli tänään tarjolla Läheltä hyvää. Pirkanmaalaisessa lähiruokatapahtumassa voi ihmetellä, ihastella, kokea, oppia ja tietysti maistella monenlaisia herkkuja. Me söimme tuhdin lounaan ja kiertelimme tutuissa ja uusissa kohteissa vatsa ja mieli tyytyväisenä.

Perinteiden säilyttämisen ohella oppilaitos elää tätä päivää ja uudistuu ajan mukana. Kaupunkilaiset voivat kokea Ahlmanilla aidon maalaismiljöön elämysten lisäksi muutakin. Sinne voi mennä rauhoittumaan ja harjoittelemaan itsensä hyväksymistä milloin tahansa vaikkapa mindfullness-kävelylle. Mikä mainio idea!

Omatoimisia mindfulness-harjoituksia voi tehdä helposti oppaan avulla. Ei-tekemisen harjoitus haltijakuusen alla kuulostaa tosi hyvältä. Ihmisoppaankin saa halutessaan.

Kaikki eivät tarvitse mindfulness-harjoituksia. Lehmät märehtivät rauhallisesti ihmispaljoudesta huolimatta. 

Sonnivasikka kaipaa hellyyttä ja silityksiä.

Hän on Noaidi, vasikoista kaunein ja - yksinäisin.

Nyt päästiin ensimmäistä kertaa sisälle hienosti entisöityyn lähinnä kokoustilana toimivaan punaisen hirsitaloon. Siellä opetettiin hapattamisen taitoja, mutta minä ihastuin astiakaappeihin ja niiden sisältöön. Upea vanha Ahlmanin Emäntäkoululle (AEK) nimikoitu Arabian astiasto!

Sienioppia myrkyllisistä herkullisiin. Suppiksia tekisi jo mieli!

Hunaja on hyvää, mutta hunajatuotanto herättää vähän ristiriitaisia ajatuksia. Onneksi ampiaisenpisto on vielä hyvässä muistissa enkä koe kohtuuttomasti empatiaa näitä työläisiä kohtaan.

Lähiruokapäivä oli houkutellut Ahlmannille silmämääräisesti ennätysyleisön. Tuttuja ei näkynyt, vain yksi nuori nainen, jota epäilin kirjailija Milla Keräseksi, mutta en rohjennut mennä kysymään, oliko se hän. Se vähän harmittaa, muuten oli hyvä päivä.

Mihin nämä päivät oikein kuluvat?

"Mistä näitä senttejä oikein tulee?" ihmeteltiin Saunalahden mainoksissa muutama, tai tarkemmin arvioituna aika monta vuotta sitten (kylläpä siitäkin on jo aikaa). 

Itse olen viime aikoina useamman kerran pysähtynyt ihmettelemään päinvastaista ilmiötä, katoamista. Nimittäin ajan. Vastahan oli kesä, vastahan suunniteltiin syyskuun alun tapahtumia, vastahan oli viikonloppu. Ja nyt ollaan jo tässä, syyskuu kallistuu lopuilleen, uusi viikonloppu tulee tuota pikaa.

Ja kalenteri täyttyy. Ihan mukavista jutuista. mutta silti. Mihin mahtuu nia-tanssikokeilu, mihin kirjapiirin kokoontuminen? Ystäviäkin olisi syytä tavata, aarrekartta odottaa päivittämistä. Ja nyt pitäisi ulkoilla, pelata golfia, kun sää on suosiollinen. Kuntosalille ei ole ehditty tällä viikolla kertakaan, ja tuli se korttikin hankittua.

Omenia on vielä hillottavaksi ja puolukoitakin tuli mökkituliaisina melkein ämpärillinen. Onneksi terassilla on öisin niin viileää, että säilynevät vielä muutaman päivän...

Miten ehdin työaikana yhtään mitään, kun eläkkeelläkin on tällaista? Vai olenko muuttunut ihan saamattomaksi?

Vain yhtenä päivänä syyskuussa osasin hetkeksi pysäyttää ajan, unohtaa menneet ja tulevat.

Toisaalta: alkusyksyn kiireiset tekemiset ovat todennäköisesti ohimenevä ilmiö. Parempi näin, kuin hohhoijaa-meininki marraskuussa. Silloin voi poltella kynttilöitä ja ihmetellä ajan hidasta kulumista. Ja odottaa valoa ja aktiivista elämää.

Miksi näitä puolukoitakin piti ahnehtia? Yksi opiskelija kertoi tänään, että hänen anoppinsa oli jo kieltänyt häntä poimimasta ....

Tänään elän hetkessä

Olen auringon kutoma verkko järven pinnassa, hiekalle hiipuva aalto, veden alla värjöttelevä kivi. Tähän pysähdyn, silmät kiinni kuuntelen. Ensin hiljaisuutta, sitten ääniä hiljaisuudesta. Tuulella on oma ääni, vedellä omansa, laiturikin hengittää omaan tahtiinsa.

Äsken vielä puuskutin lenkillä. Sports Tracker mittasi matkaa, aikaa, keskinopeutta, kaloreita. Ajatukset jauhoivat menneitä mokia, muistettavia asioita, tehtäviä töitä, huomisen suunnitelmia.

Onneksi muistin. Sunnuntai on lepopäivä. Ainakin yhden päivän viikossa saan olla rauhassa, levätä laiskana, mennä mielen mukaan, pysähtyä hetkeen. Hengittää syvään ja vain olla.

Jäähyväisiä

Pienen omenapuumme sato on vielä puussa.

Mökkinaapuri halusi ravistella kolmesta omenapuustaan meille hillo-omenat. Nyt ne porisevat hellalla ja makea tuoksu leviää kaikkialle. Pian valmis hillo päätyy pakastusrasioihin ja niille yritetään löytää koloset aika täydestä pakastimesta. Siellä ne odottavat pikkupoikia, jotka saavat aamupuroihinsa maustetta, kun seuraavan kerran täällä mökillä vierailevat. Ja vaikka tuoksu on makea, hilloon ei ole tarvinnut lisätä yhtään sokeria (tiedoksi vanhemmille).

Samalla kun pienesti puuhastellaan, jätetään jäähyväisiä kesälle.

Aamu on viileä ja sisällä viivytään pidempään kuin kesäaamuna. Poiketaan pihassa puolukassa, keitetään puolukoista puuro. Se pitempi lenkki metsäpolkua hakkuuaukion ylämäkeen ja näköalapaikalle sujuu reippaasti raikkaassa syyssäässä. Aurinko laskee aikaisemmin ja eri paikkaan kuin kolme viikkoa sitten. Ranta värjäytyy hetkeksi lämpimän oranssinpunaiseksi, sitten tulee hämärä ja pian ilta pimenee. Huomenna lämmitetään vielä rantasauna ja kastetaan varpaat järveen (ehkä). Tänään istutaan iltaa sisällä ja katsotaan Vain elämää.

Ranta kylpee vielä laskevan auringon valossa ja vaihtaa väriä mielensä mukaan.

Samaan aikaan laiturin toisella puolella näyttää ihan erilaiselta.

Tällä viikolla olen jättänyt ajatuksen tasolla jäähyväisiä teatterin legendoille, suurmiehille, jättiläisille, kuten yksi ystävä luonnehti, kun maanantaina tuli tieto ohjaaja Kalle Holmbergin ja näyttelijä Pekka Valkeejärven kuolemasta.

Holmbergin kausi Turun kaupunginteatterissa kaukaisella 70-luvulla jätti lähtemättömän jäljen ja muokkasi käsitystä siitä, millaisella intohimolla työhön pitäisi suhtautua. Seitsemän veljeksen tv-taltiointi tuli katsottua kymmeniä kertoja; osasin repliikit ulkoa, rakastin veljesten nuoruutta, hulluutta, sekoilua, kasvua ja lopulta järkiintymistäkin.

Holmberg osasi siirtää oman kirkkaan näkemyksensä näyttelijöiden kautta katsojan päähän. Rauta-ajankin kuvat ovat syöpyneet alitajuntaan eivätkä sieltä lähde, vaikka televisiosarjasta on kulunut jo yli 30 vuotta. Holmberg uskalsi tarttua isoihin töihin ja tehdä ne eri tavalla kuin kukaan häntä ennen.

Pekka Valkeejärven, nuoren miehen, kuolemaa oli ensin vaikea uskoa. Hänhän on se Canthin Anna-Liisan Mikko, se rehvakas entinen renki, joka vaatii omaansa ja jonka käsitys rakkaudesta on lihallisempi ja intohimoisempi kuin siloposkisen "parrattoman " Johanneksen. Hän on ikuinen paha poika. Tämäkin tv-elokuva tuli niin tutuksi, että varmaan vieläkin pystyisin sanomaan, mitä Mikko seuraavaksi tekee tai sanoo. Mikko tuli jopa uniin. Kaikissa rooleissaan - ja niitä on monta ja ne on hyvin tehty - muistin hänet ensin Mikkona, ennen kuin hän muuttui oikeaksi roolihenkilökseen.

Kolmas suomalaisen teatterin kuuluisa vaikuttaja, Jouko Turkka, kuoli jo aikaisemmin kesällä. Aina kun kuljen Pirkkalassa hänen kotitalonsa ohi, ajattelen sitä palavasilmäistä miestä, joka voimiensa päivinä kiihkeästi uudisti teatteria ja näyttelijäntyötä. Hänenkin työnsä jää varmasti elämään.

Riitta ja muita viisaita iättömiä naisia

Harvoin on viikko hurahtanut yhtä nopeasti. Tietokone on avattu vain ihan välttämättömiä perustarpeita kuten ruokaohjeita varten. Blogipäivitykset ja tavanomainen surffailu ei ole tullut edes mieleen.

Opetuksen aloittaminen on aina tapaus sinänsä, mutta nyt se kyllä jäi viikonlopun varjoon. Silloin nimittäin tulivat isän puolen naispuoliset serkut Tampereelle. En tohdi enää puhua serkkutytöistä, vaikka mieli tekisi, kun ollaan niin kovin nuoria (?) tai ainakin nuorekkaita, että väkisinkin yhdessä tulee tyttömäinen olo. Edellisen kerran kun käytin sanaa serkkutyttö, tuli jälkikasvulta niin huvittunutta palautetta, että ollaan nyt sitten suosiolla naisia - ainakin julkisesti.

Viisas elämä -messut viime syksynä (joista kirjoitin täällä) olivat niin innostava kokemus, että jo silloin tiesin varmasti meneväni messuille toistekin. Ja mielellään hyvässä seurassa. Siispä oli luontevaa yhdistää serkkutapaaminen ja messuilu.

Ihan kaikki serkut eivät päässeet paikalle (pari asuu Atlantin takana), mutta kuusi iloista - ja aika samannäköistä (!) naisihmistä kokoontui perjantai-iltana ensimmäiselle yhteiselle aterialle meidän ruokapöydän ääreen. Jotkut olivat tehneet aika pitkän matkan, mutta väsymyksestä ei ollut tietoakaan, vaan juttu alkoi heti luistaa.

Kaikki eivät suinkaan ole olleet jatkuvasti keskenään tekemisissä. Muisteltiin edellisiä tapaamisia, joista oli saattanut kulua hyvinkin toistakymmentä vuotta. Kanadan-tädin juhlat ja Suomen-kiertomatkat ovat tähän asti saattaneet osan yhteen, nyt on keksittävä muita yhteydenpitotapoja, jos nyt yhteyttä ylipäätään halutaan pitää. Ja mehän haluamme! Se varmistui viikonlopun aikana.

Lauantaiaamuna lämpimässä tihkusateessa oli mukava suunnistaa Tampere-taloon. 

Lauantai oli messupäivä. Kahdeksan tuntia vietimme Tampere-talon messutarjontaa ihmettelemässä. Tänä vuonna en kokenut samanlaista messuinnostusta kuin viime syksynä. Luennoitsijoilla ei tuntunut olevan ainakaan minulle sellaista annettavaa, josta olisin saanut elämään uutta perspektiiviä tai uusia oivalluksia. Vikahan oli tietysti minun: itsehän valitsin ne luennot, joille halusin mennä.

Mutta yhteinen kokemus ja sen purku lauantain ilta-aterialla korvasivat lievän pettymyksen. Luentojen annin ja sanoman kriittinen pohdiskelu, messutavaroiden ja "henkisten valmentajien" paljouden ihmettely, ajatusjoogan mantrojen muuttuminen hervottomaksi naurujoogaksi - kaikki päivän ilot ja ihmeet jäivät tällaisen ruodinnan jälkeen paremmin mieleen. Ja opimme me jotain uuttakin: Jaana Venkulaa uskoen olemme nyt iättömiä, emme suinkaan ikääntyviä.

Vaikka lukemattomat kivikauppiaat jättivät meidät kaikki kylmiksi, niin lämmintä, suorastaan hikistä intoa sytytti päivän viimeinen ohjelma, nia-tanssi, jota lopuksi suunnistimme kokeilemaan porukalla. Tätä olen kaivannut, tästä alkaa uusi harrastus!

Lauantain aterian ruokalajit (grillatut tomaatti-mozzarellebruschettat, munakoisosalaatti halloumijuuston kanssa, omena-siiderinyytit) valmistettiin pareittain ja vaikka aika moni väitti, ettei enää jaksa oikein innostua ruuanlaitosta, niin väitän, että nyt oli kivaa kokata.

Pöytä on katettu. Tässä istuttiin ainakin kolme tuntia.

Illanistujaisten jälkipyykkiä

Toki sukujuttujakin ehdittiin käydä viikonlopun aikana läpi. Raskaitakin kohtaloita avattiin vähän ja kerrottiin tarinoita tädeistä, sedistä ja isovanhemmista, jotka ainakin minulle ovat jääneet aika vieraiksi. Vanhojen valokuvien kautta katseltiin toiseen aikaan ja ihasteltiin äitiemme sukupolven naisten pukeutumista.

Mutta kyllä jotkut nykynaisetkin osaavat ja uskaltavat pukeutua. Siitä sain muistutuksen, kun serkkutapaamisen jälkeen kiiruhdin pääkaupunkiin.

Yksi upeimmista ja karismaattisimmista naisista, valtioneuvos Riitta Uosukainen, oli eilen Helsingissä pukeutunut näyttävään pääväriltään punaiseen päällystakkiin ja hattuun, jotka hän kantoi ylvääseen tyyliinsä. Keskustelimme hetken porraskäytävässä, ja putkiremontista alkanut jutustelu päätyi Tampereen kautta maailmanpolitiikan näyttämölle. Tunsin olevani isojen asioiden ytimessä, kun keskustelukumppanini sanoi olevansa huolissaan Euroopasta ja Angela Merkelin tilanteesta. Hillary Clintoniinkin hän kertoi tutustuneensa.

Mitä tästä opimme: viisaat iättömät rohkeat naiset pitävät huolta itsestään, toisistaan ja koko maailmasta.

Seuraavaa serkkutapaamista odotellessa voidaan muistella tätä ensimmäistä. Tässä vähän alkupaloja.

Kehu edes joskus joku

Välillä pitää aloittaa projekteja, jotta tärkeistä asioista tulee osa arkea. Ensin pitää päättää ja sitten muistaa muistuttaa itseään, jotta pääsee kunnolla alkuun. Ja sitten vain rohkeasti ja sinnikkäästi tekemään sitä, mistä uskoo olevan iloa ja hyötyä. Myönteiset kokemukset vahvistavat päätöksen pitävyyttä.

Helpoimmasta päästä elämään mielekästä sisältöä tuovista asioista on jonkun toisen kehuminen. Viime aikoina olen yrittänyt toteuttaa kehu nainen päivässä -periaatetta. Joskus se on unohtunut muutamaksi päiväksi (tekosyy: kun ei ole ollut näköpiirissä ketään), mutta sitten elämä on tarjonnut taas yhtäkkiä ja yllättäen tilaisuuden ja vakuuttanut siitä, että tämä on oikeasti hyvä periaate. 

Elokuun vaikuttavimpia kehumismuistoja on mökkikunnnan lempikahvilan pitäjän kanssa käyty spontaani keskustelu, jossa päädyin ylistämään häntä luovuudesta ja uusista innovaatioista (en ihan näillä sanoilla) ja rohkaisemaan ottamaan uusia haasteita kamppailussa ABC:n ylivaltaa vastaan. Olen varma, että intuitioni osui oikeaan, kun koin hänen saavan uusia voimia ja intoa työhönsä. 

Itsekin innostuin: voi miten hauskaa olikaan kehitellä uusia ravintolaideoita ja miettiä, miten elämästä tulisi vieläkin miellyttävämpää! Ja on todella kiinnostavaa mennä seuraavalla mökkikäynnillä tarkistamaan, miltä kahvilassa nyt näyttää.

Kehumisesta saa siis itsekin jotakin, vähintäänkin uutta tietoa. Viime viikolla kehuin bussipysäkillä tuntemattoman naisen kenkiä. Keskustelu johti mutkien kautta siihen, että hän kertoi olleensa edellisenä iltana Cabaret-näytelmän ensi-illassa ja suositteli näytelmää lämpimästi. Sinne siis tänä syksynä! Bussissa emme istuneet vierekkäin mutta toivotimme toisillemme hyvää perjantaipäivää. 

Uskokaa tai älkää, mutta sellainen perjantaista tulikin. Sain kehuni moninkertaisesti takaisin, kun ystävä, jonka luona istuin herkuttelemassa koko iltapäivän, otti useaan otteeseen esille ylläni olleen puseron kauneuden. Ja hän vaikutti olevan tosissaan, mielistelyn kyllä tunnistaa.

Kehua pitää siis oikeista asioista. Joskus ne voivat olla pieniä - vaatteet, kengät, kampaus - joskus isompia, kuten vaikka ihmisen tapa tehdä jotakin. Kaikesta myönteisestä sanottavasta tulee joka tapauksessa hyvä mieli, niin sanojalle kuin kuulijallekin. Ja miksei miehiäkin voi kehua, ei tätä periaatetta tarvitse naisiin rajata. 

Jos ketään muuta ei ole paikalla, niin sitten on paikallaan sanoa muutama kiittävä sana sille, jonka ihastuttavan olemuksen näkee peilistä. Tätä pitää oikeasti harjoitella: moitteen sanoja tulee suusta paljon helpommin.

Mutta huomenna minulla on ilo ja onni kehua kymmeniä iloisia naisia, jotka saapuvat innokkaina opiskelemaan heille niin vaikeaa vierasta kieltä. Yksi näistä viime vuoden opiskelijoista oli kesän aikana hankkinut sellaisen kielitaidon, että uskalsi soittaa minulle ja pystyi suomen kielellä sopimaan tapaamisajan muutoksen. Hänelle vein tavatessamme kukan ja kehuin melkein itku silmässä hänen taitoaan. Hänen reaktiostaan päätellen luulen, ettei opiskeluinto ainakaan laantunut.

Huomenna se taas alkaa!

Aurinkoista syyskuuta

Tervetuloa aurinkoinen syyskuu! Yksikin kukka tuo auringon sisälle.

Nyt se sitten virallisestikin alkaa, syksy nimittäin. Vähän on haikea olo, kun jotenkin jäi kaihertamaan ajatus, oliko kesää ollenkaan vai enkö vain saanut siitä kiinni. Raukeita päiviä laiturilla, viipyilyä järvessä saunan hikeä haihduttamassa, lämpimiä elokuun iltoja - en muista kokeneeni.

Laiturilla kyllä istuskeltiin, kahvikupin kanssa tai jopa rapuja syöden, mutta aina pukeissa ja yleensä aika pikaisesti. Ja jos saunasta uskaltautui järveen, sekin piti tehdä nopeasti ja pahemmin ajattelematta. Elokuun iltoja istuttiin mieluummin lasitetulla terassilla ja sielläkin huovalla oli käyttöä. Ja sadetta riitti!

Nyt tietysti liioittelen, kyllä niitä lämpimiäkin - jopa hikisiä - hetkiä kesään mahtui. Juhannuksenakin saaatiin hellettä monen vuoden annos.

Mutta nyt vihdoinkin siirrytään arkeen ja vapaaehtoisten velvollisuuksien pariin. Olen näpytellyt puhelimeeni 39 uutta numeroa ja huomenna lähetän niihin tekstiviestimuistutukset ensi viikolla alkavasta opetuksesta. Olen suunnitellut opettajien aloituspalaveria ja ryhmäjakoja. Olen valmistellut ensimmäisiä tunteja.

Syksy saa tulla, olen valmis. Olen käynyt hierojalla, triplahoidossa kosmetologilla (kasvot, jalat, kädet) ja kampaajalla Morilla. Hammashoidot olen varannut. Olen ostanut kuntosalikortin ja siirtänyt sen suoraveloitukseen. Aion käydä salilla vähintään kaksi kertaa viikossa.

Mutta vielä nautitaan aurinkoisista päivistä (niitähän on tulossa, onhan?) ulkona. Pelataan golfia, kävellään, poimitaan auringonkukkia, joita kaupungin puistosta saa kerätä omaan maljakkoon (kiitos siitä!), suunnitellaan sukulaistapaamisia. Haikeus sikseen, tervetuloa reippaus!

Kynnet hyvin, kaikki hyvin. Tukkakin on kyllä taas syyskuosissa, kiitos Morin.