Minna ja minä

Makaan sohvalla aamiaisen jälkeen silmät ja ajatukset sumeina. Kurkkukipu valvotti yöllä, aamu meni aivastellessa ja nyt, kun ei ole suoranaista pakkoa tehdä jotain erityistä, annan periksi väsymyksen tunteelle. Päivän sudoku on mukana verukkeena (aivot eivät millään tuota oikeaa sanaa, tätä en varsinaisesti hae). Aivovoimistelua edes muka, kun muu liikunta on ollut muutaman päivän minimissä.

Sudoku ei ratkea. Sen sijaan muistan paidan, joka aamulla tarttui vaatekaapista käteen. Ihan vahingossa ja ajattelematta. Olen pukenut sen ylleni viimeksi muistaakseni maaliskuussa 2014, vuodesta en ole ihan varma, mutta maaliskuusta olen: silloin on Minnan syntymäpäivä. Miksei marraskuussakin voisi ajatella Minnaa, nythän Minnan energialla vasta kysyntää onkin.

Oliko Minnalla ikinä aikaa ja mahdollisuutta löhöillä kuten minulla nyt? Kyllä 1800-luvullakin flunssa joskus iski, mutta jäivätkö työt tekemättä?

Talitintti lennähtää ikkunan pieleen ja muistuttaa, että kullakin ajalla on omat tapansa. Seitsemän lapsen äiti, bisnesnainen ja aikansa älykkö, Kuopion (ja koko Suomenkin) kulttuuripiirien keskeinen vaikuttaja ei varmaankaan ollut yksin eikä ilman apulaisia. Saattoi hänkin siis ehkä joskus sairastaa, luovuttaa edes hetkeksi. Vaikka vaikea sitä on uskoa, kun ajattelee, mitä kaikkea hän sai aikaan, mihin ehti puuttua ja ottaa kantaa.

Minnassa on aina kiehtonut käsittämätön taito yhdistää taiteilijan, liikenaisen, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja perheenäidin roolit.

Minun iässäni Minna oli jo joutunut luovuttamaan, levännyt melkein kymmenen vuotta Kuopion isolla hautausmaalla, korttelissa 5, pääkäytävän oikealla puolella, lähellä sankarihautoja.

Kampean itseni sohvalta, sudoku saa jäädä. Eiköhän tässä jotain kuitenkin jaksaisi tehdä. Arkisia askareita ensin: pyykkiä koneesta ja koneeseen, ruokaa Miehelle ja itselle, pakkaamista mökkireissulle. Sitten huomisen valmistelua, opetusryhmän joulukuun ohjelman suunnittelua, tuntien miettimistä, ongelmatilanteiden ratkaisuyrityksiä. Kovin pientä, mutta minun maailmassani juuri nyt ihan sopivasti.

Kannattaa antaa sattumalle mahdollisuus vaatevalinnoissakin! Vai onko mikään sattumaa?

Pyydän anteeksi tuttavallista etunimen käyttöä. Itsekin olen jakanut siitä aikanaan pyyhkeitä nuorisolle, jolle piti muka opettaa kunnioittavampaa puhetyyliä. Jokohan siitä on päästy? Canth kuulostaa niin paljon kaukaisemmalta kuin Minna.

Tahtojen taistelua

Pikkulasten kanssa ei saisi olla aikatauluja. Parasta olisi, kun voisi heittäytyä täysillä lasten maailmaan, kuunnella herkästi ja antaa aikaa. Loputtomasti. Uudet ideat ja tutkimustehtävät vievät mennessään niin, että siinä aikuinenkin herkästi unohtaa ajankulun, saati sitten neljävuotias, jolle ei ole olemassa sanaa kiire. Toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.

Pikkuveljellä kuitenkin on sisällään kello. Se sanelee ruokailut ja nukkumiset aika tarkasti. Jos aikuinen  osaa tarkkailla sitä kelloa, on yksivuotiaan elämä tasapainossa. Eli kun pikkumies alkaa kiivetä syöttötuoliinsa, se todellakin tarkoittaa, että on välipalan aika. Ja kun pikku nyrkit hierovat silmiä, on paras pistää poika petiin tai vaunuihin, joissa uni tulee hetkessä houkuttelematta. Hämmentävää on, että nämä toimet tapahtuvat joka päivä aika tarkkaan samaan aikaan, siis tämän aikuisten kellon mukaan.

Mutta miten yhdistetään nämä kaksi maailmaa: kellon tarkka ja kelloton? Ja miten tehdään se niin, että molemmat ovat tyytyväisiä, kokevat että heitä kuunnellaan ja että heidän tarpeensa ovat tärkeitä, ilman että toinen joutuu aina joustamaan?

Aikuisen tehtävä on tasapainoilla tässä välissä. Mielellään tietysti niin, ettei aikuinen menetä hermojaan, että tunnelma säilyy hyvänä.

Kotona tehtävä on suhteellisen helppo. Sitten kun lähdetään kotoa pois, haasteet kasvavat.

Menimme eilen poikien kanssa lounaalle kahvilaan, jonka lounasaika on 11-13 ja jonne on jonkin verran kävelymatkaa. Tavoite oli päästä matkaan heti yksivuotiaan herättyä aamupäiväunilta, niin että voisimme nauttia rauhassa sekä matkasta että lounaasta. Vanhasta kokemuksesta tiesimme, että matkallakin on syytä varautua lukemattomiin pysähdyksiin.

Yksivuotiaan osalta kaikki meni suunnitelmien mukaan. Neljävuotias ei ollut yhtään innostunut pukemisesta eikä mistään, mikä olisi edistänyt ulos lähtöä. Hauskat (aikuisen mielestä) houkuttelut eivät purreet, niille vain naurettiin. Tiukka puhekaan ei tehonnut, ei vetoaminen lounasajan loppumiseen, ei edes se, että valmis pikkuveli lähti papan kanssa edeltä. Tunnelma alkoi kiristyä, mummo sortui jo uhkailemaan lähtevänsä pian yksin. Tosi noloa.

Yhtäkkiä mieli vain muuttui, vaatteet sujahtivat päälle pikavauhtia ja hetkessä oltiin ulkona. Lounaalle ehdittiin ajoissa, vaikka matkalla toki piti hoputtaa muutaman kerran, ihan kaikkea ei voitu pysähtyä ihmettelemään vaikka mieli teki.

Lounaspaikka on siitä mukava, että siellä on yleensä muitakin lapsia ja leikkitilaa, jossa on hauska viivähtää hetki sulattelemassa ruokaa. Tai hetki ja hetki. Aikuiselle riittäisi lyhyempikin tuokio, lapset haluavat juosta ja tutkia paikkoja ja leluja aina vain uudelleen ja uudelleen. Täydellä vatsalla pinna ei kiristy ja lasten kanssa on kiva touhuta.

Kotimatkalle päästiin lähtemään kohtuullisessa ajassa, mutta vauhti pysähtyi kahvilan pihaan, josta löytyi pieni kasa lunta. Pihasta ei liikuttu eteenpäin, ei vaikka aikuiset yrittivät mitä. Ja taas se kello alkoi käydä aikuisen päässä: pikkuveljen täytyy kohta saada välipalaa, kuiva vaippa ja päiväunet. Ja kotiin on vielä käveltävä.

Papan oli otettava neljävuotiasta kädestä ja sanottava, että nyt mennään, kun mikään muu ei näyttänyt tehoavan. Sitten käytiin keskustelua siitä, kuka saa määrätä ja miksi ja miksi muitakin on kuunneltava ja miksei voida tehdä vain sitä, mitä neljävuotias haluaa.

Onneksi pikkuveli on sopeutuvaista sorttia ja kuunteli toisten sanailua rauhallisena. Ja onneksi isoveli sai ihan omaa aikaa ja jakamatonta huomiota isovanhemmilta, kun pikkuveli veteli kotiin päästyään pitkät päiväunet.

Rauhallinen parituntinen teki hyvää kaikille. Sitten aikuiset jaksoivat taas tuomaroida lasten leikkejä, joissa on nyt se vaihe, että isomman mielestä pienempi hajottaa ja sotkee eikä saisi tulla mukaan, ja pienemmän mielestä kaikki mitä isoveli tekee näyttää tosi kiinnostavalta. Vain yhden pienen orastavan kiukkukohtauksen jouduimme todistamaan, mutta onneksi siitä selvittiin neuvottelemalla.

Kahdella aikuisella on täysi työ pitää päivän tilanteet hallinnassa ja luotsata lapsia niiden läpi. Mutta voi kuinka mukavaa työtä se on!

Harmitusta, jopa raivoa

Tänään olen jo rauhoittunut. Toissapäivänä kihisin raivosta. Olin aika lähellä tehdä ikäviä juttuja, jotka olisivat varmasti jälkeenpäin harmittaneet. Onneksi en tehnyt, vaan lähdin kävelylle ja annoin ajan kulua.

Tihkusade liuotti ylimmän raivokerroksen, reipas kävely tasasi mieltä ja palautti pisaran suhteellisuudentajua. Yöunien jälkeen saatoin jo ajatella muutakin, niitä mukavia asioita.

Tänään iltapäivällä jaksoin vielä avautua ihmiselle, joka tietämättään edusti suuttumukseni alkuperää. Ihan nätisti sen tein, selitin ja pyytelin lopuksi anteeksikin. Mutta hän siis yritti iloisesti myydä minulle juuri sitä tuotetta, jonka takia olin menettää hermoni.

Tällaisia tunteita ja aikuiselle ihmiselle noloa käytöstä saa aikaan internet-liittymä. Ihan mitätön asia maailman ongelmien mittakaavassa, ja siksipä oma käytös ei tunnu ollenkaan hyväksyttävältä.

Tänä digitaalisuuden kulta-aikana (vai onko se vasta tulossa?) toimiva netti on kuitenkin ihan pakollinen varustus. Meillä yritettiin omin erittäin asiantuntevin miesvoimin korjata toimimatonta nettiä viikonlopun aikana. Ei onnistunut. Sitten oltiin yhteydessä ko. yhtiön vikapalveluun. Ei vastannut. Maanantaiaamuna Mies marssi fyysisesti paikalle, sai uusia ohjeita (ja sivumennen sanoen osti uusia laitteitakin) ja taas oltiin puhelimitse yhteydessä vikapalveluun. Vihdoin puolen tunnin jonottamisen jälkeen saatiin yhteys ihmisääneen mutta ei välttämättä ratkaisua ongelmaan.

Ainakin kuusi tuntia kaiken kaikkiaan painiskeltiin tämän asian kanssa ja puhuttiin outoa kieltä. Nyt on postissa odottamassa noutamista uusi modeemi. Ehkä se palauttaa netin, ehkä ei.

Miten tällaisessa tilanteessa toimivat ne ikäihmiset, joilla ei ole kotona insinöörejä tai lapsia, jotka ymmärtävät jotain tietotekniikasta? Onko mitenkään kohtuullista odottaa, että ihmiset osaavat itse selvittää ongelmien lähteet, kun ongelmia väistämättä ilmenee? Kuka korvaa ne työtunnit, joita erilaisten vikojen ratkomiseen käytetään? Pitääkö kaikkien opetella tietotekniikan asiantuntijoiksi?

Pikkupojilta olen oppinut, että harmitus halataan pois.

Tätä harmitusta on vaikea halata. Olin raivon puuskassa heittää tietokoneet ja televisiot pihalle. En suostunut hyväksymään sitä, että koneet hallitsevat kotia ja mieltä. Olin suuttunut kaikkien mummojen puolesta.

Hyvä renki mutta huono isäntä. Täytyy olla varuillaan, ettei renki muutu isännäksi.

Tämän meille uuden ihmelaitteen avulla pääsen nyt nettiin ja tämäkin vuodatus lähtee maailman tuuliin. Tämän verran tämä mummo ymmärtää!

Muotialan marraskuu

"Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin."

Tehty, paitsi suppilovahverot eivät ehtineet meille asti ennen lumen tuloa, mutta tänään sain vielä opiskelijan itse tekemää hapankaalia.

"Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen kolooon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä."

Onneksi on kaukolämpö ja miellyttävä lattialämmitys, villasukkia ja mukavia huopia.

"Ja joskus aamuhämärissä hän tiesi, että hän halusi matkustaa erääseen laaksoon, missä hän oli ollut hyvin kauan sitten. Oli hyvinkin mahdollista, että hän oli vain kuullut puhuttavan tuosta laaksosta tai kukaties lukenut siitä, mutta sehän oli yhdentekevää."

Kirjastosta saa äkkilähtöjä; kävin Kristina Olssonin Daavidin tähtien mukana Tukholmassa ja Israelissa ja Johanna Venhon henkilöiden mukana Kaukana jossain onnenmaassa. Välillä on lupa rentoutua muidenkin kuin kirjapiirin kirjojen parissa.

"Sinä iltana taivas oli aivan kirkas. Ohut jää ritisi homssun tassuissa, kun hän kulki puutarhan poikki. Laakso oli pakkasesta hiljainen, ja lumiset rinteet hohtivat vaaleina."

Keskikaupungilla lumi on muuttunut ruskeaksi loskaksi, meillä on vielä valkeaa ja puhdasta. Oliko talvi tässä? Tuuli ei enää puhalla purevasti, ilma on kevyttä hengittää. Mutta jos ei huvita hikoilla lenkillä, ikää voi pidentää muutenkin.

Sitaatit Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu -kirjasta, lehtileikkeet marraskuun Aamulehdistä

Miksi Iso-D ei innosta?

Musiikkidokumentteja tulee tänä syksynä liukuhihnalta. Viime viikolla Beatles, joulukuun alussa Eput ja nyt on ajankohtainen Danny. Apulannasta kerrottiin aiemmin syksyllä draamaelokuvan keinoin, Danny-elokuva on perinteistä dokumenttia.

Itselläni oli aika lailla ennakko-odotuksia; Beatles-dokumentti oli palauttanut mieleen nuoruuden ja näyttänyt, miten hyvä musiikkidokumentti vetoaa tunteisiin.

Samaan aikaan Beatlesien hurjan maailmanvalloituksen kanssa valloitti suomalaisia tanssilavoja näillä kulmilla uudenlainen nuorisomusiikki, jota Danny teki tunnetuksi. Beatlesit tekivät vaikutuksen musiikillaan ja persoonillaan, Danny mitä mielikuvituksellisemmilla show-kiertueillaan. Enkä halua nyt vähätellä Ilkka Lipsasen laulutaitoja.

"Toisien kanssa kun sä tanssit, niin aina levy silloin soi kauan",  "Polttaa, kesäkatu miestä, kosteaa höyryä nousee tiestä", "Seitsemän kertaa seitsemän, koetellut on koura kohtalon", "Tuuliviiri yllä talon katon, monelta se huomaamatta jää" , "Vähän ennen kyyneleitä jokin merkki mulle anna sanaton" ja niin edelleen. Lukuisat Dannyn lauluista ovat mielen pohjalla, ei tarvitse kuin vähän sohaista ja ääni, joka aikanaan sai jotain liikkeelle, alkaa soida.

Mutta tämä uusi dokumentti, se ei soi eikä herätä oikein tunteitakaan, vaikka on kyse ilmiöstä, joka kuuluu vahvasti omaan nuoruuteeni. Olen jopa ollut seuraamassa yhtä Danny-show`ta 70-luvun vaihteessa Kajaanissa. Nimenomaan seuraamassa, en kirkumassa eturivissä ja silloinkin muistan poistuneeni tilaisuudesta pikemminkin ihmeissäni, en ihastuksissani.

Danny halusi aikanaan tehdä kaiken isosti ja tuoda lavalle hätkähdyttäviä, tummasävyisiä, aika väkivaltaisiakin juttuja. Lavalla nyrkkeiltiin ja tapeltiin, kokeiltiin pyrotekniikkaa ja erikoisia esiintyjiä, jopa käärme kuului yhden kiertueen esiintyjäjoukkoon. Tanssityttöjä ja taustalaulajia, valtavasti rekvisiittaa ja esiintymisasuja kuljetettiin ympäri Suomea.

Tämän kaiken tiesin ja näitä asioita dokumenttikin kertaa. Välillä kurkistetaan pikkuisen henkilökohtaisen elämän puolelle eli kerrotaan lyhyesti Ilkka Lipsasen lapsuudesta Porissa ja nuoruudesta Helsingissä. Musiikillisiksi saavutuksiksi katsotaan esiintymiset Cannesissa ja Rio de Janeirossa. Iso osa elokuvassa on annettu ikääntyneelle Dannylle, joka kuljeskelee muistelemassa joitakin elämänsä käännekohtia ja tapaa ikätovereitaan, joista jotkut ovat saaneet muutaman monologinkin.

Aika paljon puhuvia päitä, liian vähän musiikkia. Ehkä siinä on yksi syy, miksi dokumentti ei kolahda. Nuorta Dannya katselisi mielellään, tämän ikääntyneemmän kanssa on toisin. En voi olla ihmettelemättä, miksi hän on kaikkialla pukeutunut järkyttäviin urheilushortseihin ja tennissukkiin. Mies joka on ollut naimisissa vaatefirman omistajan kanssa ja on aina ollut ilmeisen tarkka esiintymisasuistaan! Vai puhutteleeko juuri tällainen pukeutuminen Dannyn varsinaisia faneja, niitä lavan reunalla kirkuneita tyttöjä, jotka ovat ikääntyneet idolinsa kanssa ja ovat nyt onnellisia päästessään samaan valokuvaan Dannyn kanssa?

Dokumentin tekijöillä on ollut käytössään valtava aineisto. Ainakin mikäli uskomme ohjaaja Sakari Saksaa, joka luetteli vaikuttavan määrän lukuja ennen elokuvan esittämistä. Tähän hän on sitten työryhmänsä kanssa päätynyt, joku muu olisi ehkä tehnyt toisenlaista jälkeä. Historian tutkijoilla on aina samat ongelmat: mitä jätetään pois, mikä on kiinnostavaa, mikä näkökulma valitaan. Danny-elokuvassa näiden kaikkien kanssa olisi parantamisen varaa. Siis minun mielestäni, se ikuisesti nuori ihailija voi olla ihan eri linjoilla.

Danny oli laulaja ja viihdetaiteilija erityisesti 60-luvulla. Sitten hänestä tuli liikemies, ison D-tuotannon pyörittäjä. Minä en muista Dannyn 60-luvun jälkeistä musiikkia juurikaan (vain Tahdon sulle olla hyvin hellä), henkilön kyllä.

Traaginen Armi Aavikko -episodi muistuttaa tämän Danny-liikemiehen henkilökohtaisesta puolesta. "Olisitteko te voineet vastustaa hänen charmiaan?" kysyy Danny elokuvassa. Ja vastaa: "Minä en." Tämä on elokuvan harvoja draamallisesti vaikuttavia kohtauksia, josta jäävät mieleen niin Armin raikas kuva kuin Dannyn tunteikkaat repliikitkin.

Naisia Dannyn ympärillä riittää edelleen. Tänä vuonna otsikoissa ollut tangokuningatar Erika Vikmankin vilahtelee kuvissa, jopa laulaa. Ja minä tunnen itseni tirkistelijäksi.

Vaikka Danny ja hänen musiikkinsa eivät olekaan minun juttuni, niin toki elokuvasta olisi voinut sellainen tulla. Paljon olisi pelastettu silläkin, että olisi päästetty Kirka ääneen. Nuori Kirka, joka kuului Dannyn talliin ja jonka lavaesiintymistä oikeasti odotin, oli kuitattu pienen pienellä maininnalla.

Valtava määrä korvapuusteja (ihan liikaa kahdelle) paistui lauantain, 60-luvun ja vähän Dannynkin kunniaksi.

Parhaat pääsevät pakkaseen odottamaan pikkusyöjiä, epäonnistuneimmat hotkaistiin itse päiväkahvilla. Tämäkin on jo 60-luvulla opittu tapa. 

Aika paljon juttua dokumentista, jolle kuitenkin antaisin vain kaksi tähteä. Tämän lisäksi käytiin Miehen kanssa tunnin lenkin ajan keskustelua kyseisen elokuvan liepeillä. Voiko liikemies olla Taiteilija (isolla T:llä)? Vaikuttaako elossa oleva dokumentin kohde liikaa painotuksiin? Kenen ehdoilla ja ketä varten tällainen filmi on tehty?

Isojen asioiden päivä

Pari sanaa päivästä, joka jää historiaan. Vain hajahuomioita, ei ollenkaan oivalluksia.

Aamu valkeni Amerikan uutisten myötä. Meilläkin seurattiin aamu-tv:n ohjelmaa, mikä on tosi poikkeuksellista. Ehkä on väärin sanoa, että aamu valkeni, pikemminkin se tuntui pimentyvän.

Monitoimitalolla vaihdettiin vahtimestareiden kanssa ensimmäiset poliittiset kommentit. Vielä tyrmistyneempiä oli osa opettajista. Kiihkeää keskustelua oli vaikea saada käännettyä "omiin ongelmiin". Ainakin yksi opiskelijoistakin aloitti heti sisälle tullessaan vuolaan tunteellisen yksinpuhelun (englanniksi, suomi oli nyt unohtunut) siitä, kuinka pettynyt hän on ja kuinka hän ei pidä Trumpista.

Häntä täytyy muistaa lohduttaa Trumpin kannattajan lausahduksella, jonka Tytär välitti Amerikoista: "Hillary doesn`t protect women, real men do." Ja aika sovinnollinen oli ko. herran ensimmäinen puhekin verrattuna vaalipuheiden uhoamiseen.

Tampereella on tapahtunut tällä viikolla muutakin, ihan omasta takaa kansaa jakavaa poliittista toimintaa. Myöhään maanantai-iltana kaupunginvaltuusto sai vihdoin aikaan päätöksen ratikka-asiassa.

Kun poikettiin Miehen kanssa oppituntien jälkeen hallissa lounaalla, päästiin arvioimaan molempia viikon isoja asioita "tavallisen tamperelaisen" näkökulmasta. Siellä tiivistettiin tutussa täpötäydessä kahvilassa niin, että mahduimme samaan pöytään kahden muun ruokailijan kanssa. He olivat meille ja toisilleenkin tuntemattomia mutta kyseinen seikka ei mitenkään haitannut mielipiteiden vaihtoa. Pöydästä löytyi sekä ratikan kannattajia että vastustajia. Ihan sulassa sovussa kumminkin. Hallin keskustelussa kiinnostivat enemmän Tampereen kasvuun ja vetovoimaan liittyvät kysymykset kuin kaukaisen maan presidentit. Ihan niin kuin perinteiseen tamperelaisuuden kehtoon kuuluukin.

Kolmas iso ja mielipiteitä jakanut asia on tänään ollut tämä talvi, joka minusta on tullut liian aikaisin. Aika moni suomalainen on ollut kanssani samoilla linjoilla. Sen sijaan marokkolaissyntyinen nainen oli aamulla yllättäen riemuissaan lumesta ja pakkasesta.

Mielipiteitä siis on puolesta ja vastaan. Onneksi saadaan puhua ja ottaa kantaa, valittaa ja olla eri mieltä. Demokratiassa voi tapahtua sellaistakin, mitä ei osata ennustaa. Elämme sekavia, pelottavia mutta mielenkiintoisia aikoja, joiden vaikutuksia ihmisten elämään ei uskalla mennä vielä arvioimaan.

Helpompi on tällaisen tavallisen tamperelaismummon puhua säästä.

Siili ihmettelee marraskuussa tullutta talvea ja jouluista tunnelmaa. Annoimme mekin periksi kaamos/jouluvaloille!

Pinkkejä poneja ja Kalle-vauvan nukuttamista

Huhhuijaa, tänään on huokaistu nelipäiväisen lapsiperherumban jälkeen. On käyty salilla, influenssarokotuksessa, syömässä. On nukuttu päiväunet, yritetty ratkoa sudokua, kuunneltu hiljaisuutta. Eletty tavallista väsyneempää maanantaita.

Kun koti täyttyy muutaman päivän ajan lasten askelista, kiljahduksista, iloisesta höpötyksestä, leikkiin kutsuista, vaatimuksista ja oman tahdon ilmauksista, on päivä lasten lähdön jälkeen tosi hiljainen. Ihanan hiljainen, ainakin siis tämän päivän. Sitten alkaakin jo taas olla ikävä pienten jalkojen tepsutusta.

Tällä kertaa tarjoilin pojille vähän erilaista tekemistä. Tarkoitus oli testata, kelpaavatko pojille ns. tyttöjen lelut (näin ei saa sanoa eikä edes ajatella, tiedän, sellaisiahan ei nykyisin olekaan kuin tyttöjen ja poikien lelut), jotka ovat varastossa tallessa Tyttären jäljiltä. Sieltä löytyi pinkkejä poneja ja pieniä peikkoja, trolleja. Asettelin ne lasten korkeudelle eteisen lipaston päälle, josta ne oli helppo nähdä heti sisälle tullessa. Lipaston alla vaikeammin havaittavassa paikassa pieniä vieraita odotti ohjattava kilpa-auto (Pojan peruja), johon oli ostettu uudet patteritkin.

Ja tottahan pojat uudet lelut heti huomasivat! Pienempi vallankin oli innoissaan poneista, joita hän halaili ja alkoi heti kuljetella uusiin paikkoihin. Tosi pian huomattiin autokin, joka olisi luultavasti aika nopeasti ohittanut ponit, jos sitä ei olisi tarvinnut viedä varikolle huoltoon. Pari kertaa sitä kysyttiin, mutta sitten se unohtui muun touhuamisen ansiosta. Parempi niin, todennäköisesti siitä olisi vain syntynyt riitaa, kun nelivuotiaan mielestä se ei ollut pikkuveljelle sopiva lelu.

Aikuistenkin mielestä on sellaisia tavaroita, jotka eivät sovi yksivuotiaan leikkeihin. Siksipä järjestettiin pikkulegot omaan nurkkaukseen yläkerran työhuoneeseen, jonne kulkemista oli helppo valvoa. Isoveli teki valvontatyötä tehokkaasti sulkemalla oven ja omistautumalla rakennushommille "omassa huoneessaan" kahden kesken papan kanssa.

Molemmat pojat saivat vuorollaan hoitaa Kalle-vauvaa, joka on yli kolmekymmentävuotias Pojalle ostettu nukke. Sitä työnneltiin pinkeissä rattaissa (Tyttären) ja nelivuotias halusi ottaa Kalle-vauvan uloskin ja heijata sitä niin kauan, että se varmasti nukkuu. Sitten se vasta voitiin jättää katoksen alle ja lähteä isompien kanssa puistoon. Kalle-vauvan nukkumisesta pidettiin muulloinkin hyvin huolta, muita "kotileikkejä" pojat eivät vielä kehitelleet.

Tekemisen täytyy selvästikin olla sellaista, että saadaan aikaan jotain näkyvää. Rakentaminen on siis ihan parasta. Jo yksivuotias haluaa rakentaa torneja, jotka hän sitten välittömästi myös tuhoaa. Ja aloittaa taas alusta. Tällaisessa touhussa aikuinen voi hetkeksi taantua, pitää taukoa nelivuotiaan kyselytulvasta, riittää kun ihastelee jokaista pystyssä pysyvää tornia ja taputtaa onnistuneelle kaadolle.

Eniten ihastuneita taputuksia ja huokauksia sai tällä kertaa kuitenkin isompi veljeksistä, joka esitti pianolla säveltämiään ja sanoittamiaan hienoja uusia lauluja. Uskomattoman monipuolinen repertuaari piti sisällään niin avaruusaiheisia kuin bussimatkoista, tuulimyllyistä tai vaikkapa leipureista kertovia lauluja. Kun mummo liikuttui liikaa laulusta, jossa avaruusalus ei päässyt laskeutumaan eikä signaalia löytynyt, esitti pikku pianisti sille vastakkaisen kappaleen, jossa kaikki meni parhain päin.

Nuottivihkona toimii vaikka Talouselämä-lehti. Parhaat laulut löytyvät ehkä kuitenkin Tiede-lehdestä. 

Muumit muuttivat Tampere-taloon

Marraskuun alussa muumit muuttivat Tampereen taidemuseon alakerrasta Tampere-taloon (talviunille toki vielä, enimmäkseen). Poikkesimme eilen ostamassa konserttilippuja itsenäisyyspäiväksi (loppuunmyyty, valitan) ja samalla ihmettelemässä talon muuttunutta ilmettä. Vaikka uusi, elämyksellinen Muumimuseo avautuu vasta toukokuussa 2017, ovat muumit jo aika isosti esillä.

Heti sisäänkäynnin vieressä on muumimyymälä, jossa voi täydentää muumikirja- ja mukikokoelmaansa tai hankkia vaikkapa muumivalaisimen pimeitä talvi-iltoja valaisemaan.

Talvipuutarhassa, johon ensilumi oli jo satanut, voi ihastella digigrafia-veistoksia Tove Janssonin muumiaiheista ja tutustua museon suunnittelua valottavaan näyttelyyn. Aulan kahvilasta saa jopa Royal Bakeryn muumimunkkeja (tosi hyviä, kehui museotyöntekijä)!

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että muumit olisivat ansainneet oman talon, odotan toki innolla uuden museon avautumista. Siihen on vielä niin paljon aikaa, että ehtii hyvin kerrata muumikirjat.

Aloitin Näkymättömästä lapsesta, jonka nimikertomusta luen parhaillaan pienissä palasissa ääneen suomen kielen opiskelijoilleni. Kilisytämme kulkusta, kun kertomuksen Ninni kulkee, nostelemme Muumimammaa ja Muumipappaa (jääkaappimagneetteja), kun heidät mainitaan, herkistymme suomen kielelle, vaikka sanavarasto onkin vasta pieni. Toukokuussa taidamme tulla yhdessä upouuteen museoon.

Herkkua vanhoille faneille

Yli 56 000 ihmistä, kuvien perusteella enimmäkseen nuoria tyttöjä, New Yorkin Shea Stadionilla 15. elokuuta 1965 kirkuu, itkee, menettää tajuntansa, ryntäilee poliisivartioiden läpi kohti idoleitaan. Äänentoisto on siihen aikaan surkeaa, soitto ja laulu puuroutuvat, mutta se ei haittaa. Keskelle stadionin nurmikkoa rakennetulla pienellä lavalla esiintyy The Beatles, ilmiö joka nostattaa muutaman vuoden ajan teinihurmoksen joka puolella maailmaa.

Beatlesit eivät tarvinneet mahtipohtista valoshow`ta, tanssityttöjä, taustalaulajia, kummallisia koreografioita. Roudareitakaan ei USAn kiertueellakaan ollut kuin kaksi. Riitti kun he olivat omia itsejään; toki manageri Brian Epstein oli osannut pukea heidät yhtenäisiin pukuihin ja hiukset oli osattu leikata eri tavalla kuin mihin oli totuttu. Beatlesien musiikkia kuunneltiin joka puolella, jokainen levy oli viikkoja myyntitilastojen kärjessä, heidät tunnettiin kaikkialla.

Perjantaina ensi-iltaan Suomessa tulevan Ron Howardin ohjaaman Beatles-dokumentin Eight Days a Week - The Touring Years -lehdistönäytökseen Niagarassa oli maanantaiaaamuna kokoontuntut aika poikkeuksellinen yleisö. Iso osa oli miehiä, joku taisi tulla kesken työpäivän (tai sitten oli pukeutunut pukuun ja solmioon Beatles-tyyliin), suurimmalla osalla oli jo ikää. Vanhojen fanien kokoukseksi yksi katsojista tilaisuutta luonnehtikin.

Niagaran punaiset tuolit odottavat vanhoja Beatles-faneja. 

Dokumentti keskittyy Beatlesien massahysterian vuosiin 1963-1966, aikaan jonka alussa kaikki oli helppoa ja mukavaa, lopussa paljon monimutkaisempaa, raskasta ja jopa vaarallista. Elokuva on koottu vanhoista arkistomateriaaleista ja tuoreista haastatteluista; Paul, Ringo, George ja muut kokemuksia jakaneet muistelevat kiihkeitä vuosia. Mukana on myös aiemmin näkemättömiä konserttitaltiointeja.

Vanhalle fanille elokuva on nautinnollista seurattavaa: laulut ovat niin tuttuja, samoin persoonat laulujen takana. Nyt ne aiemmin levynkansista tai seinäjulisteista katsoneet nuoret miehet vain liikkuvat, puhuvat, tulevat lähelle. Nuori minä oli ihastunut Georgeen (ja horjui välillä Paulinkin puoleen), ikääntyneempi minä tajuaa elokuvaa katsoessaan Johnin poikkeuksellisuuden. Omat muistot auttavat ymmärtämään konserteissa kirkuvia tyttöjä, vaikka niin pitkälle en ole missään fanittamisessa ikinä mennyt (olin teini-iässä vasta 1960-luvun loppupuolella, muuten olisin ehkä vaatinut päästä konserttiin Tukholmaan, mikä kyllä siihen maailmanaikaan olisi ollut sula mahdottomuus).

Toisin kuin esimerkiksi Amy Winehouse -dokumentissa tässä elokuvassa ei haeta synkkiä salaisuuksia, ei mennä kulissien taakse tai kovin syvälle henkilökohtaisiin asioihin, luvassa ei ole järisyttäviä paljastuksia. Beatlesien maailmanvalloitusta kuvataan ajan poliittista kuohuntaa vasten. Bändin rehelliset kannanotot rotuerottelupolitiikkaan muuttavat maailmaa nekin.

Poikamaisuus valloittaa ja Paulin, Johnin, Georgen ja Ringon hauskanpitoa on mukava seurata. Nokkelat lausunnot lehdistötilaisuuksissa naurattavat elokuvankin yleisöä. Kemiat näyttävät toimivan, erityisesti Johnin ja Paulin yhteistyö näyttää helpolta ja luontevalta. Vaikeudetkin on helpompi kohdata yhdessä. Kiertue-elämän rasitukset ja muu kuuluisuuden mukanaan tuoma painolasti on helpompi kestää yhtyeenä kuin yksin, he toteavat, ja vertaavat itseään yksinäiseen Elvikseen.

Aikataulutettu elämä muuttuu lopussa niin rasittavaksi, että on helppo ymmärtää, miksi he vetäytyvät levytytysstudioon ja jättävät esiintymisen. Viimeinen yhteinen konsertti Lontoossa levy-yhtiön rakennuksen katolla vuonna 1969 on ihana pienimuotoinen musiikkijuhla, jota kadulla kulkevat jäävät hämmästyneinä kuuntelemaan. Pojista on tullut miehiä, tukka on saanut kasvaa eikä yhtenäisestä pukeutumisesta näy enää merkkiäkään. Kymmenen vuoden yhteinen taival on tulossa päätökseen.

Varsinaisen elokuvan jälkeen näytettiin vielä puolituntinen taltiointi alussa kuvatusta Shea-stadionin konsertista vähän nykytekniikalla paranneltuna. Ne 56 000 ihmistä muistavat kokemuksensa varmaan vieläkin.

Beatlesit ovat jääneet syvälle aika monen alitajuntaan. Elokuvan jälkeen kotona avasin Sirpa Kähkösen uusimman teoksen Tankkien kesä (2016), joka on jatkoa Kuopio-sarjalle, mutta tuo päähenkilönsä sota-ajan Kuopiosta parinkymmenen vuoden päähän, elokuuhun 1968. Ja siellä, sivulla 38 Stella Mertanen vertaa lapsuuden- ja nuoruudenystäväänsä Juho Tiihosta John Lennoniin. 25-vuotias Stella kokee olevansa liian vanha Beatles-hysteriaan mutta ymmärtää sitä ilmiönä.

Jotain ihmisen muuttumisesta iän mukana kertonee se, että yllättäen herkistyin kovasti kuunnellessani nuoren John Lennonin omakohtaista Help-kappaletta. Tämähän voisi olla vanhojen fanienkin oma laulu joskus tulevaisuudessa (joka ei liene kovin kaukana), sitten kun avun tarve on ihan konkreettista.

Help, I need somebody
Help, not just anybody
Help, you know I need someone, help

When I was younger, so much younger than today
I never needed anybody's help in any way
But now these days are gone, I'm not so self assured
Now I find I've changed my mind and opened up the doors

Help me if you can, I'm feeling down
And I do appreciate you being round
Help me, get my feet back on the ground
Won't you please, please help me

And now my life has changed in oh so many ways
My independence seems to vanish in the haze
But every now and then I feel so insecure
I know that I just need you like I've never done before

Help me if you can, I'm feeling down
And I do appreciate you being round
Help me, get my feet back on the ground
Won't you please, please help me

Songwriters
LENNON, JOHN / MCCARTNEY, PAUL