Jouluaattoaamuna mökillä

Lumisade alkaa jouluaattoaamuna. Järvenselkä hukkuu valkeuteen.

Sisällä on lämmintä valoa. Porkkanalaatikko menee uuniin, muut laatikot odottavat vuoroaan. Koko päivälle on luvassa kypsyvien joululaatikoiden tuoksua. Mies tekee vielä rosollin. Sitä ei olekaan ollut joulupöydässä aikoihin!

Pikkuruinen kuusi haettiin omasta metsästä ja koristeltiin poikkeuksellisesti jo aatonaattona.

Kuusen hennot oksat eivät kestä painavia koristeita, eivät edes sähkökynttilöitä, vaan ne on viritelty terassille. Afrikasta tuodut eläimet pääsevät toki ihmettelemään suomalaista mökkijoulua.

Kun joulupuuro on syöty ja pieni napostelupöytä katettu, on aika lähteä kuuntelemaan lumisadetta ja metsän hiljaisuutta.

Iltapäivällä lämmitetään sauna, juhannuksena pakastettu saunavihta on jo sulamassa. Rauhanranta hiljentyy joulun viettoon. Pikkupojat tuovat vilskeen huomenna!

Hienoja elokuvia rakkaudesta

Viikon sisällä kaksi hienoa elokuvakokemusta! Ne ovat pyörineet alitajunnassa koko ajan ja vaatineet saada enemmän huomiota kuin hetkittäin välähteleviä stillkuvia tai yksittäisiä repliikkejä. Nyt kun piparkakut tuoksuvat, joulusiivous on tehty, laatikot ja piirakat pakastettu, yritän tiivistää muutaman rivin maanantaiaamujen elämyksistä.

Saksalaisen Maren Adenin ohjaama erikoinen komedia, nimeltään Isäni, Toni Erdmann tuli perjantaina teattereihin. Ranskalainen Nicole Garcian draamaelokuva Kaikki mitä rakastimme on vasta tulossa. Molemmat ohjaajat ovat naisia, molemmat elokuvat ovat saaneet ylistävää palautetta ja kilpailleet viime keväänä Cannesissa, ja molemmissa käsitellään mitäpä muuta kuin rakkautta ja ihmissuhteita.

Kaikki mitä rakastimme -elokuvan julistetta ei maanantaina vielä löytynyt Niagarasta.

Mutta ihan erilaisia ne ovat ja siksikin niin kiehtovia. Toisessa käsitellään isä-tytär-suhdetta, toisessa aviopuolisojen suhdetta ja ennen kaikkea vaimon kokemia tunteita. Isäni, Toni Erdmann -elokuvassa vaikeaa aihetta käsitellään komedian keinoin, Kaikki mitä rakastimme on tyylilajiltaan perinteisempi.

Ikuisena romantikkona kallistun ehkä enemmän ranskalaisen elokuvan puoleen, sen mukana kun pääsee 1950-luvun Provencen laventelipelloille, sadonkorjuujuhliin ja kauniisiin merenrantamaisemiin, vaikka tunnelmat eivät aina niin levolliset ja ihanat olekaan. Ja kuulee (ja ymmärtää!) ranskan kieltä.

Saksalaisohjaajan elokuvassa ollaan Romanian Bukarestissa ja nykyajan bisnesmaailmassa, ja sellainen kurkistus on toki mielenkiintoinen, avartava ja täytyy tunnustaa - aika pelottava. Uskottavuudesta en osaa sanoa, ja kuulisin mielelläni kommentteja elokuvasta heiltä, jotka itse elävät sellaisessa maailmassa.

Isäni, Toni Erdmann -elokuvan alussa esitellään isä, joka asuu yksin vanhan koiransa kanssa. Tuttavat ja sukulaiset ovat tottuneet hänen omalaatuiseen huumoriinsa, mutta katsojan (ja postinkantajan) hän aluksi hämää esittämällä muka veljeään. Isän nimi ei oikeasti ole Toni Erdmann, naamioituminen on hänen juttunsa ja hän ilmestyy yllättäen paikalle erilaisissa valeasuissa milloin missäkin.

Näkökulma vaihtuu tyttäreen, kun etäiseksi jäänyt isä tulee yllätysvierailulle hänen työpaikalleen. "Oletko sinä onnellinen?" kysyy isä tyttäreltään ja ymmärtää vastauksen niin, että häntä tarvitaan. Konsulttitytär Ines (Sandra Hüller) tekee uraa eikä juuri mitään muuta. Kun isä pikku hiljaa hivuttautuu hänen maailmaansa, ovat seuraukset yllättävät.

Yhtä vähän voi kertoa ranskalaiselokuvan juonesta, ettei pilaisi katsomiskokemusta. Elokuva on pitkälti takaumaa, jossa päähenkilö Gabrielle (Marion Cotillard) palaa nuoruuteensa, avioliittonsa alkuun ja kiihkeään rakastumiseensa parantola-aikanaan. Juuri kun katsoja ajattelee ymmärtävänsä Gabriellen elämää, tapahtuu yllätyskäänne. Näin elämän pitääkin mennä, ajattelen ja pyyhin salaa kyyneleitä.

Kaikki näyttelijät sivuosia myöten ovat hyviä ja pääosien esittäjät loistavia. Niin Gabriellen kuin Inesin kasvot puhuvat paljon.

Isäni, Toni Erdmann, on kepeän pinnan alla hyvin älyllinen ja vakava elokuva. Kaikki mitä rakastimme on kaunis, kiihkeä, herkkä ja vaikuttava elokuva. Molemmat tarinat kannatti kertoa!

Kaappien kätköistä kaunista

Meillä ei todellakaan ole siivottu kaappeja jouluksi. Muukin siivous vielä odottaa inspiraatiota. Joulutavaroita etsiessä on vähän kuin vahingossa osunut silmiin sellaista, joka on vuosia maannut katseilta piilossa jossain kaapissa tai laatikossa.

Yksi kauneimpia omistamiani astioita on vuosia sitten Pojalta joululahjaksi saatu teemuki. Olen käyttänyt sitä viime aikoina aika harvoin, se kun tuntuu vaativan hellää erityiskohtelua ja käsin tiskaamista. Ja oikeastaan siitä pitäisi juoda vain haudutettua vihreää teetä, jota en ole saanut aikoihin ostetuksi. Muistan kyllä ne pakkastalvien iltapäivät, jolloin korjasin tekstejä, poltin kynttilää ja join kannukaupalla teetä juuri tästä mukista. Mutta niistä on siis aikaa.

Tänään oli vihdoin kauniin mukin ilta. Teenä oli "vain" rooibosta, mutta maustoin sen luomuhunajalla. Nyt muki pääsee taas jokapäiväiseen käyttöön, päätin. Taidan selvitä talven yli, kun minulla on näin upeaa seuraa!

Toinen kappien kätköistä tänä vuonna pelastettu kaunotar on joulukranssi, jota voisi ehkä pitää kitchinäkin. Havukranssia emme ole hankkineet emmekä saaneet. Pari vuotta sitten naapuri lahjoitti hienon itse tekemänsä kranssin eikä sille ole löytynyt vertaista kauppojen tarjonnasta. Mutta tämä vanha koriste pääsi nyt toivottamaan meille tulijat tervetulleiksi. Varsinkin kun aurinko osuu enkeliin, kranssi tuntuu kasvavan pientä kokoaan suuremmaksi.

Suurin osa aiemmin hankituista joulukoristeista jäänee tänäkin vuonna käyttämättä. Minusta yksinkertaisuus on kauniimpaa kuin kirjavuus; yksittäiset kauniit esineet pääsevät paremmin esille eivätkä huku kaaokseen. Siksi vain muutama koriste kerrallaan esille. Niiden kanssa voi fiilistellä ja muistella, missä ja milloin ne olivat mukana.

Jouluostoksilla

Sana joululahja herättää ristiriitaisia tunteita. Sisältävätkö joululahjat varmasti kauniita ja lämpimiä ajatuksia vai ovatko ne vain pakkomuistamista? Mitataanko lahjan arvo rahassa? Pitäisikö hankkia ensisijaisesti käytännöllistä vai kaunista? Miten hikisessä tungoksessa uupuneena voi välttyä tekemästä hölmöjä hankintoja ja olla sortumatta heräteostoksiin? Ovatko joululahjat turhaa kulutusta?

Kuulun niihin, joiden mielestä jouluun kuuluu lahjojen antaminen ainakin läheisimmille. Koska en osaa tehdä enkä jaksa opetella tekemään niitä itse, ne on hankittava muualta, siis ostettava. Vuosien aikana on käyty keskusteluja ja tehty sopimuksia siitä, mikä on sopiva määrä lahjoja, kenelle lahjoja hankitaan, millaiset lahjat ovat toivottavia. Välillä olen ostanut joululahjaksi vain kirjoja, joskus olen antanut aineettomia lahjoja, joskus sortunut viime hetken kiireessä ja paniikissa johonkin ajattelemattomaan lahjaan. Yllättävän harvoin olen ollut sovussa ja rauhassa itseni kanssa tämän lahjaongelman keskellä. 

Lapsena opin, että naapureitakin muistetaan jouluna, ja yritin aikani toteuttaa oppia. Alkuun se oli tosi mukavaa, sitten tuli tunne, että se voikin olla naapureista kiusallista. Viime vuonna eräs kukkakauppias puhui hyasinttien vaihtoviikoista tarkoittaen nimenomaan näitä "pakollisia muistamisia": kun saan kukan, on annettava kukka takaisinkin. Minä en mielestäni odottanut mitään vastalahjoja, mutta kieltämättä alkoi tuntua erikoiselta, kun muistamisista ei saanut minkäänlaista palautetta. 

Vuosi vuodelta hankittavien lahjojen määrä on vähentynyt: muistettavat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja niiden aikuisten, joiden kanssa lahjoja on ollut tapana vaihtaa, määrä on pienentynyt. Luulisi siis ongelman helpottaneen ja ristiriitaisten tunteiden selkiintyneen. Ihan vielä en ole sinne asti päässyt, se on tullut tämän joulun alla todistettua, mutta matkalla ollaan! 

Jos nyt kuitenkin päättää lähteä jouluostoksille, se kannattaa tehdä hyvin levänneenä ja pää kirkkaana. Parasta on, jos on kotona tehnyt selkeän listan, mitä aikoo hankkia ja mistä sen löytää. Sitten voi rauhassa suunnistaa suorinta reittiä ostokselta toiselle. Harha-askeleet voi ottaa puhtaasti nautintona ja hypistellä ja ihastella kaikkea sellaistakin, jota ei ole aikomustakaan ostaa.

Itseäkin on lupa jouluna ilahduttaa ja jouluostoksille voi joskus lähteä ihan vain tunnelman takia. Nautiskelupaikkoja ovat ehdottomasti myyjäiset. Steinerkoululla oli tänään ihastuttava jouluinen rauha, vaikka myyjiä ja ostajia oli runsaasti paikalla. Sieltä päätyi kassiin kaikenlaista pientä, enimmäkseen omaksi jouluiloksi. Herkkubuffetpöytä oli mieluisa yllätys; täytyyhän ostoksilla levähtääkin.

Tänään oli myyjäisiä joka puolella, ja Ahlmanillakin poikettiin, vaikka ostokset jäivät tällä kertaa aika vähäisiksi.  Samalla tuli tehtyä reipas kävelylenkki aurinkoisessa pakkassäässä.

Eilen tein pikavisiitin Tampereen joulutorille, josta kaikki kuvat ovat. Sinne täytyy vielä mennä toisenkin kerran: Pyynikin munkkikahvila jonakin joulunaluspäivänä on jo perinne.

Taas jännitetään!

Ampumahiihdon maailmancup on alkanut ja Kaisa Mäkäräinen on aloittanut tarjoamalla taas kiihkeitä hetkiä kotikatsomoonkin.

Kaatuminen ensimmäisessä kisassa keskiviikkona ja peräti viisi ohilaukausta (niitä oli runsaasti muillakin), hopeaa lauantain pikakisassa ja tänään viides sija takaa-ajossa. Tasaisuudesta ei siis voi puhua, mahdollisuuksista kyllä. Hiihto kulkee, ammunta heilahtelee - ja katsoja elää jännityksessä jokaisella ampumapaikalla.

Vajaan tunnin kestävä kisa pakottaa hyppäämään välillä sohvalta ja hihkumaan villisti, välillä täytyy melkein peittää silmät tai ainakin suunnata katse muiden kilpailijoiden tuloksiin, välillä huokaistaan pettymyksestä ja hetken päästä jo taputetaan. (Käytän passiivia, tarkoitan itseäni ja ehkä muutamaa muutakin Kaisa-fania, joiden käytöksestä en kyllä tarkkaan tiedä. Kisan jälkeen vaihdetaan WhatsApp-kommentteja yhden kollegan kanssa, joten oletan että kaltaisiamme on enemmänkin.)

Kaisa säntäämässä takaa-ajoon kakkossijalta tänään.

Kaisan tyyliä maastossa. Tänään hän oli nopein hiihtäjä.

Tässä vaiheessa kaikki on vielä mahdollista. Neljäs ampumapaikka vie mitalihaaveet.

Vielä kaksi kisapaikkaa ja viidet kisat ennen joulua. Toivottavasti Kaisa pysyy terveenä ja jaksaa ilahduttaa katsojia mahdollisimman monissa kisoissa. Ilman Kaisaa tuskin tulisi lajia seurattua.

Mökillä pikkujoulun aikaan

Mökin jouluvalmistelut aloitetaan ajoissa. Ensimmäiseksi herätellään mökkitonttu työnjohtajaksi, valvomaan että kaikki tehdään rauhassa ja hyvällä mielellä. Mökkijoulussa ei ole lupa stressata, täällä nautiskellaan ja kuunnellaan sydämen ääntä, jota myös intuitioksi kutsutaan. Perinteitä ei vielä ole niin paljon, että nekään kahlitsisivat.

Mutta niin siis todellakin näyttää käyvän, että taas suunnistetaan tänne muutamaksi päiväksi joulun aikaan. Kylpyläjouluvaihtoehto tai ulkomaanmatka alkoivat tuntua kalseilta ideoilta. Nyt on hyvä valmistella mökkiä siihen kuntoon, että tänne on mukava tulla.

Kauppareissulla  ostetaan nykyään harvoin muuta kuin ruokaa, nyt valkoinen ikkunasydän alkoi tuntua erittäin tarpeelliselta. Päivänvalossa se näyttää erilaiselta kuin illan pimennyttyä. Heräteostos ei harmita yhtään!

Ulkovalotkin on viritelty. Keväällä leikatut pensaat, joihin ne sommiteltiin, ovat vielä aika pieniä ja päivällä valot näyttävät hukkuvan maisemaan, mutta illalla nekin valaisevat kauniisti. Miehen hankkimia "mäntyvaloja" kokeiltiin eilen. Niillä saadaan poimittua pimeydestä ihailtavaksi joku haluttu yksityiskohta.

Pikkupoikia odottaa papan tekemä mäki, jota voi huristella rantaan päin. Toivottavasti lumet säilyvät jouluun asti!

Valoisaa aikaa on vain muutama tunti eikä sitä kaikkea kannata käyttää puuhastellessa. Välillä on tehtävä polku rantaan ja avattava mielensä ja sydämensä avaruudelle.

Järven selkä lainehtii vielä vapaana, rannoilla on heikko graafisesti kuvioitu jääpeite. Sen alta voi kuulla laineiden liikkeen, vaikkei liikettä pinnalla huomaakaan. Vielä ei ole asiaa jäälle, mutta ehkä jouluna jo on pikku jäänmurtajille töitä laiturin jääpuikkojen katkomisessa. Pakkanen kiristyy.