Pienin askelin

Ihan alkuun kaikille edellisestä postauksesta huolestuneille tiedoksi: voin jo paljon paremmin. Pysäyttävästä kokemuksesta pitää siis kiittää ja ottaa opikseen.

12 036 askelta näyttää puhelimen Terveys-ohjelma tämän päivän saldoksi. Onhan se ihan toista kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lukema oli vaivaiset 143 askelta. Ja ne todellakin olivat vaivaisia askelia!
On suunnaton ilo ja helpotus todeta, että pieninkin askelin on päästy näin pitkälle. Ulkona lisääntyvän valon myötä myös voimat, vointi ja elämännälkä ovat päässeet voitolle.

Minna Canthin päivänä on vaatevalinta helppo. Tänä juhlavuonna on hyvä myös välillä pysähtyä miettimään, mitä Minna tekisi, jos eläisi nyt.

Terveys on niitä elämän tärkeimpiä - ellei tärkein - asioita, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun tapahtuu jotain. Nyt kun olen vedenjakajavaiheessa ja muistan vielä, miltä epätoivoiset yöt ja tulessa hehkuvat raajat tuntuvat, on aika ottaa vastaan opetukset ja muuttaa tapojaan, jottei vastaavia kokemuksia tulisi. Parasta on, että todellakin voin tehdä oman vointini hyväksi asioita itse, en ole vain lääkäreiden ja lääkepurkkien varassa.

Liikunta on aina ollut minulle tärkein asia, jolla voin edistää omaa hyvinvointiani. Eikä pelkkä kävely tai kuntosaliharjoittelu riitä, vaikka molemmat toki tärkeitä ovatkin.

Onneksi viisas Terveystalon lääkäri suositteli vaivoihini yhtä joogaliikettä; sen seurauksena olen alkanut iltaisin palauttaa mieleen (ja lihasmuistiin) myös aurinkotervehdystä, jota yhteen aikaan tein säännöllisesti. Olisi kannattanut jatkaa! Samoin on monien pilatesliikkeiden kanssa, joita tein vuosia sitten säännöllisesti ja joiden myötä koin itseni todella terveeksi. Olen taas havahtunut siihen, kuinka jooga ja pilatesharjoitukset tekevät hyvää myös mielelle. Vaikka vain kotona iltaisin olohuoneen matolla!

Ravinto on se vaikeammin hallittava juttu. Vatsa oireilee edelleen helposti, vaikka olenkin muuttanut ruokavaliota aika rajusti viimeisen kuukauden aikana. Tänään söin kokeiluluontoisesti (kuka uskoo?!) yhden korvapuustin, muuten pullat ovat olleet pannassa koko kevätpuolen. Lihaa meillä syödään nykyään tosi harvoin ja alkoholi on jäänyt vallan pois; pari viikkoa sitten kylässä tarjottu erinomainen shampanjakin tuntui kuplivan vatsassa tosi oudosti eikä innostanut jatkamaan maistelua. Nyt vähän jo askarruttaa, uskallanko maistaa edes vappusimaa. Jos erehtyy syömään tai juomaan jotain sopimatonta (vielä en tiedä, mikä kaikki sellaista on), saa siitä maksaa ainakin nukkumalla todella huonosti.

Kaikki mahdolliset verikokeet on nyt otettu, ja luulen, ettei lääkärillä ole mitään diagnoosia kokemiini oireisiin. Itse olen alkanut taipua stressin kannalle, vaikka alkuun tyrmäsin sellaiset väitteet jyrkästi. En näköjään vieläkään tunne itseäni! Vaikka on toki outoa, että stressi voisi lamaannuttaa ihmisen ihan kuin jokin äkillisesti iskevä virustauti. Mutta mistä sitten oli kysymys? Siihen en usko, että olisin niin voimakkaasti samastunut sairaan ystäväni tilanteeseen.

Eilen oli hautajaiset. Kaunis, lämmin tilaisuus, paljon ihmisiä, paljon kukkia, paljon kiitoksen sanoja. Tuntui kuin ystävä olisi ollut itsekin siellä, ja ehkä hän olikin. Hän oli itse valinnut siunaustilaisuuden musiikin ja laatinut muistotilaisuuden kutsuvieraslistan. Hän tuntui pitävän meistä vieläkin huolta omalla vieraanvaraisella tavallaan.

Ei haittaa, vaikka kaikki
kerran katoaa.
Sain elää tämän hetken
ja maistaa tulevaa.
Sain kuulla, kuinka tuuli
puissa huminoi
ja mustarastaan laulu
lehvistöissä soi.

Meidän kollegoiden kukkavihkoon löytyi sopivat sanat Anna-Mari Kaskisen runokirjasta. Siinä on tavoitettu ainakin jotakin siitä positiivisesta elämänasenteesta, jota rankka sairauskaan ei muuttanut. Sävellettynä ja Petri Laaksosen esittämänä lauluna runo löytyy vaikka täältä. Runokirjojen läpikäyminen oli minulle eräänlaista surutyötä.

Ystävä rakasti keltaisia ruusuja ja muisti aina lähettää kuvan saamistaan kukkakimpuista.  Nämä kukat veimme Luetaan yhdessä -opettajien kanssa hänelle tammikuussa.

Ikävuosille ei voi mitään, valitettavasti, ja kaikenlaiset vaivat varmaankin vain lisääntyvät vuosien myötä. Nyt kuitenkin yritän siirtyä valoisampiin aiheisiin. Tärkeintä on hallita mielensä ja säilyttää myönteisyys.

Epätietoisuus on pahinta

Menneet neljä viikkoa ovat olleet monessakin mielessä pysäyttävää aikaa. Pää ja lihakset eivät helmikuun loppupuolella yhtäkkiä enää suostuneet toimimaan normaalisti, verenpaine kohosi, sydän hakkasi, enkä tiennyt mistä on kyse.

Samaan aikaan menetin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan todella nopeasti edenneelle sairaudelle. Hän oli ollut yksi elämäni luotettavimmista kallioista - rauhallinen, seesteinen, vankkumaton, lempeä, aina valmis auttamaan - ja olin kuvitellut, että niin olisi oleva aina. En osaa ymmärtää tätä menetystä vielä.

Edeltävän kuukauden aikana olen oppinut, jos nyt en paljon, niin ainakin jotakin, kropan ja mielen yhteisvaikutuksesta, tavastani reagoida eteen tuleviin tilanteisiin ja niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin ravintoon. Ehkä joskus osaan olla kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Nyt toivoisin vain, että jatkuva itsetarkkailu voisi jo loppua.

Elimistö palautuu hiljalleen, verenpaine on jo laskenut ja normaalit toiminnot alkavat sujua. Vieläkään en uskalla lähteä pitkälle lenkille tai vaikkapa kaupungille yksin, mutta tänään olin kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, ja sen jälkeen tuli ainakin hetkeksi selkeä ja hyvä olo. Elämä tuntui kääntyneen positiivisen puolelle. Yritän siis vetää kokemuksia yhteen kirjoittamalla, kun lihakset suostuvat istuma-asentoon eivätkä ajatukset enää harhaile missä sattuu.

Tämän kuluneen kuukauden aikana olen ollut tutkittavana niin Viitasaaren kuin Tampereenkin ensiavussa. Olen käynyt Hatanpään terveysaseman kiirepäivystyksessä ja maannut yhden kamalan lauantain Acutassa. Terveystalon yleislääkärikin tuli tutuksi. Sydänfilmejä on otettu neljä, verikokeita lukuisia. Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen, joita en toki silloin tunnistanut paniikkikohtauksiksi vaan todellakin luulin kuolevani, ja kerran olen joutunut  hälyttämään ambulanssinkin.

Välillä olin niin huonossa kunnossa, että muutaman askeleen ottaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minua on kuskattu pyörätuolissa keuhkoröntgeniinkin! Enimmäkseen päivät kuluivat olohuoneen sohvalla maaten. Yövalvomisia en halua edes muistella. Jalat tuntuivat olevan tulessa, kuuntelin verisuonteni jatkuvaa liikettä, vatsa nousi painamaan sydäntä, enkä pystynyt hengittämään rauhallisesti edes makuuasennossa.

Kaiken tämän ohessa pyöritin tietysti ahdistuneessa mielessä jatkuvasti kysymyksiä, mistä voisi olla kyse. Juttelin aika monen varmasti hyvää tarkoittavan ihmisen kanssa ja sain alkuun monenlaisia diagnooseja, kunnes kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Epämääräiset arvelut vain pahensivat oloa. Enkä tiennyt, mistä voisi saada apua. Pitäisikö kuitenkin mennä kardiologille vai sittenkin verisuonikirurgille? Entä jos on kyse syövästä, mihin silloin mennään?

Hatanpään yleislääkärille jonottamista toista kertaa en jaksanut edes ajatella. Onneksi yksityiseltä puolelta eli Terveystalosta löytyi lääkäri, joka vihdoin osasi toimia oikein. Hän kuunteli kertomustani oireistani, kyseli tarkkoja yksityiskohtia, tarkkaili olemustani ja tuntui olevan oikeasti kiinnostunut selvittämään vaivojeni syyn. Hän sulki rauhallisesti pois kaikki mieltäni vaivanneet kauhukuvat selittämällä asiallisesti, miksi oireeni eivät sovi sellaisiin taudinkuviin. Hänen mielestään tärkeintä ainakin aluksi olisi saada vatsa rauhoittumaan.

Vatsa, todellakin! Nyt vasta tajusin, miten hankalaksi vatsa oli tullut viimeisen kuukauden aikana:  mitkään vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle, ja vatsassa myllersi jatkuvasti. Itse olin tuijottanut vain verenpainelukemia, en ollut osannut ajatella, että verenpaine on oire jostain muusta. Pari verikoetta ja vatsaa rauhoittavat lääkkeet, niillä lähdettiin liikkeelle.

Vihdoinkin alkoi helpottaa. Joku tuntui ottavan vastuun tilanteesta, enää se ei ollut vain omaa painajaistani. Lääkäri soitti vielä kotiinkin parina päivänä, kyseli vointia ja antoi vielä ohjeita, mitä voisin tehdä oloani helpottaakseni (joogata kobraa! - ja sekin toimi!). Ja mikä tärkeintä, hän antoi oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos olo huononee.

Tunsin olevani hyvissä käsissä, ja silloinhan olokin väistämättä alkoi parantua. Vatsan rauhoittumisen myötä yöunet paranivat ja pienet kävelylenkit ulkona (aluksi kilometri oli tosi pitkä matka) alkoivat onnistua. Kuuntelin klassista musiikkia, venyttelin olohuoneen lattialla ja jaksoin jo kiinnostua kirjoistakin, kunhan ne eivät olleet synkkiä eikä niissä sairastettu.

Tällä ohjelmalla olen nyt alkanut pikku hiljaa voida paremmin. Liikunnan ja rentoutumisen lisäksi olen tehnyt pieniä muutoksia ruokavalioon, eli vähentänyt leivän, lihan ja kahvin osuutta entisestään. Kaikki kasvikset eivät sovi ärtyvän suolen oireyhtymää potevalle (sellainenkin diagnoosi on tehty muutama vuosi sitten), ja niitäkin yritän nyt vältellä. Tänään olin vihdoin Hatanpäällä ns. omalääkärillä (aika oli varattu jo tammikuussa!), joka määräsi vielä lisää verikokeita. Muuta hän ei osannut sanoa.

En siis tiedä vielä, ja voi olla etten koskaan tule tietämäänkään, mikä romahdutti kuntoni ja vointini. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka en tunnistanut stressin oireita, siitäkin voi olla kysymys. Paniikkikohtauksen tunnistan nyt, ja toivon todella, että sellaista ei tarvitsisi enää ikinä kokea.

Kohta kuukauden piina olisi ollut helposti ainakin lyhennettävissä, jos olisin saanut heti kokonaisvaltaista apua. Ei niin, kuin Acutan lääkäri teki, eli sulki pois sydänkohtauksen ja antoi neuvoksi ottaa yhteyttä omalääkäriin. Omalääkäriin, jolle olisin saanut soittoajan kuukauden päästä ja vastaanottoajan vielä myöhemmin! Surkuhupaisinta tässä on, ettei varsinaista omalääkärijärjestelmää edes ole enää. Minä kutsun omalääkäriksi sitä tiettyä lääkäriä, joka kyseisen järjestelmän aikana oli omalääkärini ja johon jollain tavalla olen oppinut luottamaan. Onnekkaasti kuitenkin yksityiseltä puolelta löytyi vastuuntuntoinen asiantuntija.

Suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään on kyllä luotto heikentynyt.