tiistai 19. maaliskuuta 2019

Epätietoisuus on pahinta

Menneet neljä viikkoa ovat olleet monessakin mielessä pysäyttävää aikaa. Pää ja lihakset eivät helmikuun loppupuolella yhtäkkiä enää suostuneet toimimaan normaalisti, verenpaine kohosi, sydän hakkasi, enkä tiennyt mistä on kyse.

Samaan aikaan menetin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan todella nopeasti edenneelle sairaudelle. Hän oli ollut yksi elämäni luotettavimmista kallioista - rauhallinen, seesteinen, vankkumaton, lempeä, aina valmis auttamaan - ja olin kuvitellut, että niin olisi oleva aina. En osaa ymmärtää tätä menetystä vielä.




Edeltävän kuukauden aikana olen oppinut, jos nyt en paljon, niin ainakin jotakin, kropan ja mielen yhteisvaikutuksesta, tavastani reagoida eteen tuleviin tilanteisiin ja niinkin arkipäiväiseen asiaan kuin ravintoon. Ehkä joskus osaan olla kiitollinen tästäkin kokemuksesta. Nyt toivoisin vain, että jatkuva itsetarkkailu voisi jo loppua.

Elimistö palautuu hiljalleen, verenpaine on jo laskenut ja normaalit toiminnot alkavat sujua. Vieläkään en uskalla lähteä pitkälle lenkille tai vaikkapa kaupungille yksin, mutta tänään olin kuukauden tauon jälkeen kuntosalilla, ja sen jälkeen tuli ainakin hetkeksi selkeä ja hyvä olo. Elämä tuntui kääntyneen positiivisen puolelle. Yritän siis vetää kokemuksia yhteen kirjoittamalla, kun lihakset suostuvat istuma-asentoon eivätkä ajatukset enää harhaile missä sattuu.

Tämän kuluneen kuukauden aikana olen ollut tutkittavana niin Viitasaaren kuin Tampereenkin ensiavussa. Olen käynyt Hatanpään terveysaseman kiirepäivystyksessä ja maannut yhden kamalan lauantain Acutassa. Terveystalon yleislääkärikin tuli tutuksi. Sydänfilmejä on otettu neljä, verikokeita lukuisia. Olen saanut muutaman paniikkikohtauksen, joita en toki silloin tunnistanut paniikkikohtauksiksi vaan todellakin luulin kuolevani, ja kerran olen joutunut  hälyttämään ambulanssinkin.

Välillä olin niin huonossa kunnossa, että muutaman askeleen ottaminenkin tuntui ylivoimaiselta. Minua on kuskattu pyörätuolissa keuhkoröntgeniinkin! Enimmäkseen päivät kuluivat olohuoneen sohvalla maaten. Yövalvomisia en halua edes muistella. Jalat tuntuivat olevan tulessa, kuuntelin verisuonteni jatkuvaa liikettä, vatsa nousi painamaan sydäntä, enkä pystynyt hengittämään rauhallisesti edes makuuasennossa.

Kaiken tämän ohessa pyöritin tietysti ahdistuneessa mielessä jatkuvasti kysymyksiä, mistä voisi olla kyse. Juttelin aika monen varmasti hyvää tarkoittavan ihmisen kanssa ja sain alkuun monenlaisia diagnooseja, kunnes kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Epämääräiset arvelut vain pahensivat oloa. Enkä tiennyt, mistä voisi saada apua. Pitäisikö kuitenkin mennä kardiologille vai sittenkin verisuonikirurgille? Entä jos on kyse syövästä, mihin silloin mennään?

Hatanpään yleislääkärille jonottamista toista kertaa en jaksanut edes ajatella. Onneksi yksityiseltä puolelta eli Terveystalosta löytyi lääkäri, joka vihdoin osasi toimia oikein. Hän kuunteli kertomustani oireistani, kyseli tarkkoja yksityiskohtia, tarkkaili olemustani ja tuntui olevan oikeasti kiinnostunut selvittämään vaivojeni syyn. Hän sulki rauhallisesti pois kaikki mieltäni vaivanneet kauhukuvat selittämällä asiallisesti, miksi oireeni eivät sovi sellaisiin taudinkuviin. Hänen mielestään tärkeintä ainakin aluksi olisi saada vatsa rauhoittumaan.

Vatsa, todellakin! Nyt vasta tajusin, miten hankalaksi vatsa oli tullut viimeisen kuukauden aikana:  mitkään vaatteetkaan eivät enää mahtuneet päälle, ja vatsassa myllersi jatkuvasti. Itse olin tuijottanut vain verenpainelukemia, en ollut osannut ajatella, että verenpaine on oire jostain muusta. Pari verikoetta ja vatsaa rauhoittavat lääkkeet, niillä lähdettiin liikkeelle.

Vihdoinkin alkoi helpottaa. Joku tuntui ottavan vastuun tilanteesta, enää se ei ollut vain omaa painajaistani. Lääkäri soitti vielä kotiinkin parina päivänä, kyseli vointia ja antoi vielä ohjeita, mitä voisin tehdä oloani helpottaakseni (joogata kobraa! - ja sekin toimi!). Ja mikä tärkeintä, hän antoi oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa, jos olo huononee.

Tunsin olevani hyvissä käsissä, ja silloinhan olokin väistämättä alkoi parantua. Vatsan rauhoittumisen myötä yöunet paranivat ja pienet kävelylenkit ulkona (aluksi kilometri oli tosi pitkä matka) alkoivat onnistua. Kuuntelin klassista musiikkia, venyttelin olohuoneen lattialla ja jaksoin jo kiinnostua kirjoistakin, kunhan ne eivät olleet synkkiä eikä niissä sairastettu.

Tällä ohjelmalla olen nyt alkanut pikku hiljaa voida paremmin. Liikunnan ja rentoutumisen lisäksi olen tehnyt pieniä muutoksia ruokavalioon, eli vähentänyt leivän, lihan ja kahvin osuutta entisestään. Kaikki kasvikset eivät sovi ärtyvän suolen oireyhtymää potevalle (sellainenkin diagnoosi on tehty muutama vuosi sitten), ja niitäkin yritän nyt vältellä. Tänään olin vihdoin Hatanpäällä ns. omalääkärillä (aika oli varattu jo tammikuussa!), joka määräsi vielä lisää verikokeita. Muuta hän ei osannut sanoa.

En siis tiedä vielä, ja voi olla etten koskaan tule tietämäänkään, mikä romahdutti kuntoni ja vointini. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka en tunnistanut stressin oireita, siitäkin voi olla kysymys. Paniikkikohtauksen tunnistan nyt, ja toivon todella, että sellaista ei tarvitsisi enää ikinä kokea.

Kohta kuukauden piina olisi ollut helposti ainakin lyhennettävissä, jos olisin saanut heti kokonaisvaltaista apua. Ei niin, kuin Acutan lääkäri teki, eli sulki pois sydänkohtauksen ja antoi neuvoksi ottaa yhteyttä omalääkäriin. Omalääkäriin, jolle olisin saanut soittoajan kuukauden päästä ja vastaanottoajan vielä myöhemmin! Surkuhupaisinta tässä on, ettei varsinaista omalääkärijärjestelmää edes ole enää. Minä kutsun omalääkäriksi sitä tiettyä lääkäriä, joka kyseisen järjestelmän aikana oli omalääkärini ja johon jollain tavalla olen oppinut luottamaan. Onnekkaasti kuitenkin yksityiseltä puolelta löytyi vastuuntuntoinen asiantuntija.

Suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään on kyllä luotto heikentynyt.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti