Pienin askelin

Ihan alkuun kaikille edellisestä postauksesta huolestuneille tiedoksi: voin jo paljon paremmin. Pysäyttävästä kokemuksesta pitää siis kiittää ja ottaa opikseen.

12 036 askelta näyttää puhelimen Terveys-ohjelma tämän päivän saldoksi. Onhan se ihan toista kuin neljä viikkoa sitten, jolloin lukema oli vaivaiset 143 askelta. Ja ne todellakin olivat vaivaisia askelia!
On suunnaton ilo ja helpotus todeta, että pieninkin askelin on päästy näin pitkälle. Ulkona lisääntyvän valon myötä myös voimat, vointi ja elämännälkä ovat päässeet voitolle.

Minna Canthin päivänä on vaatevalinta helppo. Tänä juhlavuonna on hyvä myös välillä pysähtyä miettimään, mitä Minna tekisi, jos eläisi nyt.

Terveys on niitä elämän tärkeimpiä - ellei tärkein - asioita, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun tapahtuu jotain. Nyt kun olen vedenjakajavaiheessa ja muistan vielä, miltä epätoivoiset yöt ja tulessa hehkuvat raajat tuntuvat, on aika ottaa vastaan opetukset ja muuttaa tapojaan, jottei vastaavia kokemuksia tulisi. Parasta on, että todellakin voin tehdä oman vointini hyväksi asioita itse, en ole vain lääkäreiden ja lääkepurkkien varassa.

Liikunta on aina ollut minulle tärkein asia, jolla voin edistää omaa hyvinvointiani. Eikä pelkkä kävely tai kuntosaliharjoittelu riitä, vaikka molemmat toki tärkeitä ovatkin.

Onneksi viisas Terveystalon lääkäri suositteli vaivoihini yhtä joogaliikettä; sen seurauksena olen alkanut iltaisin palauttaa mieleen (ja lihasmuistiin) myös aurinkotervehdystä, jota yhteen aikaan tein säännöllisesti. Olisi kannattanut jatkaa! Samoin on monien pilatesliikkeiden kanssa, joita tein vuosia sitten säännöllisesti ja joiden myötä koin itseni todella terveeksi. Olen taas havahtunut siihen, kuinka jooga ja pilatesharjoitukset tekevät hyvää myös mielelle. Vaikka vain kotona iltaisin olohuoneen matolla!

Ravinto on se vaikeammin hallittava juttu. Vatsa oireilee edelleen helposti, vaikka olenkin muuttanut ruokavaliota aika rajusti viimeisen kuukauden aikana. Tänään söin kokeiluluontoisesti (kuka uskoo?!) yhden korvapuustin, muuten pullat ovat olleet pannassa koko kevätpuolen. Lihaa meillä syödään nykyään tosi harvoin ja alkoholi on jäänyt vallan pois; pari viikkoa sitten kylässä tarjottu erinomainen shampanjakin tuntui kuplivan vatsassa tosi oudosti eikä innostanut jatkamaan maistelua. Nyt vähän jo askarruttaa, uskallanko maistaa edes vappusimaa. Jos erehtyy syömään tai juomaan jotain sopimatonta (vielä en tiedä, mikä kaikki sellaista on), saa siitä maksaa ainakin nukkumalla todella huonosti.

Kaikki mahdolliset verikokeet on nyt otettu, ja luulen, ettei lääkärillä ole mitään diagnoosia kokemiini oireisiin. Itse olen alkanut taipua stressin kannalle, vaikka alkuun tyrmäsin sellaiset väitteet jyrkästi. En näköjään vieläkään tunne itseäni! Vaikka on toki outoa, että stressi voisi lamaannuttaa ihmisen ihan kuin jokin äkillisesti iskevä virustauti. Mutta mistä sitten oli kysymys? Siihen en usko, että olisin niin voimakkaasti samastunut sairaan ystäväni tilanteeseen.

Eilen oli hautajaiset. Kaunis, lämmin tilaisuus, paljon ihmisiä, paljon kukkia, paljon kiitoksen sanoja. Tuntui kuin ystävä olisi ollut itsekin siellä, ja ehkä hän olikin. Hän oli itse valinnut siunaustilaisuuden musiikin ja laatinut muistotilaisuuden kutsuvieraslistan. Hän tuntui pitävän meistä vieläkin huolta omalla vieraanvaraisella tavallaan.

Ei haittaa, vaikka kaikki
kerran katoaa.
Sain elää tämän hetken
ja maistaa tulevaa.
Sain kuulla, kuinka tuuli
puissa huminoi
ja mustarastaan laulu
lehvistöissä soi.

Meidän kollegoiden kukkavihkoon löytyi sopivat sanat Anna-Mari Kaskisen runokirjasta. Siinä on tavoitettu ainakin jotakin siitä positiivisesta elämänasenteesta, jota rankka sairauskaan ei muuttanut. Sävellettynä ja Petri Laaksosen esittämänä lauluna runo löytyy vaikka täältä. Runokirjojen läpikäyminen oli minulle eräänlaista surutyötä.

Ystävä rakasti keltaisia ruusuja ja muisti aina lähettää kuvan saamistaan kukkakimpuista.  Nämä kukat veimme Luetaan yhdessä -opettajien kanssa hänelle tammikuussa.

Ikävuosille ei voi mitään, valitettavasti, ja kaikenlaiset vaivat varmaankin vain lisääntyvät vuosien myötä. Nyt kuitenkin yritän siirtyä valoisampiin aiheisiin. Tärkeintä on hallita mielensä ja säilyttää myönteisyys.