Me prismaihmiset ja ne muut

Pitkä tauko blogipostauksissa on johtunut teknisistä ongelmista. Tietokone teki lakon, ei suostunut käynnistymään vaan puhkui vain niin kuumaa ilmaa, että pelkäsin sen syttyvän tuleen. Hetken jo ajattelin sen olevan loukkaantunut ja osoittavan näin mieltään, kun en peräti viiteen päivään ollut tarvinnut sitä - normaalia kun on päivittäinen käyttö. Toukokuun alkupuolella oli vain niin paljon kaikkea muuta, Helsingin reissu ja mökilläkin piipahdettiin, ettei koneelle ollut asiaa.

Aikani maaniteltuani tein sen ainoan mahdollisen teon, eli vein koneen huoltoon. Keskikaupungin huoltoliikkeestä soitettiin parin päivän kuluttua ja kerrottiin, että kun akku vaihdetaan, kone toimii taas. Uusi akku piti tilata Helsingistä, ja se luvattiin parissa päivässä. Huojennus oli tietysti melkoinen: akunvaihtotarve oli ollut esillä jo aiemminkin, ja pari päivää vielä jaksaisin odottaa, vaikka kevätkauden lopputyöt alkoivatkin jo painaa päälle.

Kun tietokonehommmista ei tullut mitään, oli aikaa ihastella pihan heräävää kukkaloistoa. Helteiset päivät kirittivät Tyttären omenapuun ennätyskukintaan.

Onko kauniimpaa ja herkempää kuin omenankukka? Nyt sade ja tuuli ovat jo riepotelleet puusta alas enimmät kukat. Niin kovin lyhyt on niiden aika.

Pari päivää meni eikä koneesta kuulunut mitään. Mies poikkesi liikkeessä kyselemässä, kun oli muutakin asiaa kaupungille, ja sai koneen sieltä mukaansa; se uusi akku tulisikin vasta seuraavalla viikolla. Mutta konehan siis toimi verkkovirralla, siellä vakuutettiin.

Vihdoinkin pääsisin tekemään rästihommia! Niin kuvittelin, mutta totuus valkeni, kun koneen käyttäytyminen oli ihan samanlaista kuin ennen huoltoliikkeessä asiointiakin. Kiukusta pihisten yritin kaksi kertaa soittaa liikkeeseen, mutta sieltä ei vastattu. Pakkotilanteessa kun olin, piti etsiä toinen huoltoliike. Sellainen löytyikin, ei keskikaupungilta vaan Kalevasta, ja siellä kerrottiin, että otapa akku pois koneesta kun kytket sen verkkovirtaan, niin jo pitäisi pelittää. Ja sitten se yksinkertainen operaatio tehtiin siellä. Tsadam! Niin simppeliä! Kaiken lisäksi sain vielä paljon hyödyllisiä neuvoja siitä, miten vanhempaa konetta kannattaa huoltaa. Eikä mitään sinne päinkään, että viisivuotias kone on vanha, osta mieluummin uusi. Neuvot olivat ihan ilmaisia, kahvikassaan sai laittaa ropoja, jos halusi.

Miksi tällaisia ohjeita ei annettu toisessa liikkeessä? Kuuluuko yleisiin kansalaistaitoihin tietää jotakin tietokoneen akun ja verkkovirran toiminnasta? Ymmärtäisin paremmin, jos vain minä olisin ollut peukalo keskellä kämmentä, mutta kun Mieskin, joka sentään on insinööri...

No, sellaista palvelua siis saa hienossa liikkeessä keskikaupungilla ja vähän kierrätyshenkisemmässä liikkeessä Kalevassa.

Toinen esimerkki: samaan aikaan kun Mies oli kyselemässä koneeni huoltotilanteesta siellä ensimmäisessä paikassa, olin minä itse kulman takana viemässä tarpeettomaksi tullutta kevättakkia ja kerran käytettyjä juhlakenkiä ja paria muuta vaatetta second hand -putiikkiin myytäväksi. Olin poikennut siellä jo lauantaina samalla asialla, mutta silloin myyjä sanoi, ettei hän tee myyntisopimuksia kiireisenä viikonloppuna ja neuvoi tulemaan viikolla. Hän kyllä katsasti tuomiseni, ja oletin, että kaikki kelpaavat.

Toisella kerralla olikin sitten toisenlainen vastaanotto. Kengistä löytyi vikaa, ja ymmärsin vaikka sitä ei ääneen selvästi sanottukaan, että mitkään tuotteeni eivät olleet riittävän hienoja kyseiseen putiikkiin. Nyt kun olen hetken seurannut kyseisen liikkeen Instagram-julkaisuja, olen kyllä ymmärtänyt, että Peter Kaiser ja Gerry Weber eivät vedä vertoja Furlalle ja Stuart Weizmanille Tod`sista puhumattakaan. Suurimmasta osasta liikkeen myymiä merkkejä en ole koskaan kuullutkaan. Ja ne hinnat: kierrätystavarat maksavat enemmän kuin ne uudet, joita itse silloin tällöin pakon edessä hankin. Tavallisten ihmisten Tampereellakin elää näköjään melkoinen joukko, joka tekee vaate- ja kenkähankintansa kalliista erikoisliikeistä tai netistä (?) ja tuo vikaostoksensa (vai mitä pitäisi ajatella luonnehdinnoista kuin uusi tai never used?) kierrätykseen.

Niin vieraantunut olen todellisuudesta! En tunnista luksusta ja kuvittelen kuuluvani joukkoon. Teen nykyisin ruokaostokseni enimmäkseen Prismassa ja Citymarketissa, ja vaatteet hankin Sokokselta, Nansosta ja Kekäleestä. Ja olen luullut pukeutuvani ihan hyvin, tai ainakin kelvollisesti. Mutta nyt tunsinkin olevani toisen luokan kansalainen. Taas kysymys palvelusta: miksi jo ensimmäisellä kerralla ei kerrottu, etteivät minun vaatteeni sovi myymälän imagoon? Olisin toki voinut mennä johonkin toiseen putiikkiin.

Mitä tästä kaikesta opin? Ainakin sen että ihmisen on syytä tuntea tavaransa ja itsensä. Prismaihmisen ei kannata tunkea luksusmarkkinoille. Ja luksuspalvelua voi myös saada ilmaiseksi.

Ihan ilmaiseksi voi myös poiketa naapurin pihaan. Siellä kasvaa ja kukkii eksottinen mantelipuu.

PS. Lopuksi voin kyllä paljastaa olleeni työaikana yhden pikkuisen vaateputiikin kanta-asiakas. Sieltä lähti mukaan Andiatan kaltaisia laatumerkkejä (niitä kalliita ihania kotelomekkoja on vieläkin kaapissa). Ja kengät piti ehdotttomasti hankkia Palmrothilta! Mutta tästä kaikesta on siis aikaa, paljon. Nykyisin olen ihan tavallista tuulipukukansaa (vaikka välillä hypistelenkin Rintalan mekkoja). Merkkitietoisuus on näköjään haihtunut taivaan tuuliin.

Kepeällä nostalgiamatkalla

Kirjojen kanssa pääsee monenlaisille matkoille. Yleensä vieläpä hyvin edullisille. Kustannuksia ei kerry nimeksikään, jos tyytyy kirjaston palveluihin. Itse hyödynnän kirjastoa paljon, ja erityisen ihastunut olen kirjaston uutuushyllyyn. Miehestä taas on kasvanut viime vuosina todellinen kirjaston suurkuluttaja, ja hänen lukemansa kirjat ovat usein peräisin arkistojen kätköistä.

Mutta matkoista siis. Kuluvana keväänä olen päässyt käymään mm. New Yorkissa (Elisabeth Strout, Nimeni on Lycy Barton, joka oli kirjapiirin kirjana maaliskuussa, ja jota lämpimästi suosittelen pohdiskelun ystäville - ohut kirja kannattaa lukea viipyillen) ja Intiassa (Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet, jonka Mies toi kirjastosta, kun pyysin kepeitä kirjoja, joissa ei sairasteta eikä kuolla). New Yorkissa olen ollut oikeassakin elämässä, peräti kaksi kertaa, Intiaan taas en ole koskaan tuntenut erityistä halua matkustaa.

Mutta jo kauan sitten, nuorena tyttönä, nousi unelmien matkakohteeksi Prinssi Edwardin saari, Kanadan pienin provinssi. Jaa miksi ihmeessä? Tietysti L.M. Montgomeryn ansiosta. Anna- ja Pieni runotyttö -kirjat löytyvät edelleen kirjahyllystäni. En ole raaskinut luopua niistä, vaikka näköpiirissä ei olekaan seuraavaa sukupolvea, joka ottaisi ne vastaan yhtä lumoutuneena kuin itse aikanaan tein (kyllä Tytärkin ne luki, mutta en ole ihan varma, lumoutuiko). Joskus suunnittelin ihan oikeastikin matkaa saarelle, joka kirjoissa näyttäytyi niin idyllisenä. Nyt olen jo luopunut siitä haaveesta, mutta kirjojen mukana haluan edelleen kulkea.

Siksipä oli mukava tarttua kirjaston uutuushyllystä löytyneeseen Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu (2108). Ihan varma en kansikuvan perusteella ollut, millaisesta kirjasta on kyse, onko kirja kenties nuortenkirja vai jonkinlainen esseen tapainen. Satu Koskimiehen päiväkirjoja 50-luvulta olen lukenutkin, Huotarisen tunnen vahvana, palkittuna pirkanmaalaisena runoilijana ja nuortenkirjailijana. Kävi ilmi, että Runotytön tarina jatkuu on fanifiktiota, kirjailijoiden kuvitelmaa siitä, millaista aikuisen Runotytön eli Emilia Kentin elämä voisi olla.

Lukiessani yritin välillä miettiä, miten kirjailijat ovat tehneet yhteistyötä. Onko toinen kirjoittanut ja toinen kommentoinut vai ovatko he vuorotelleet kirjoittajina? Tuskin he kuitenkaan ovat työskennelleet yhteisen pöydän ääressä? Erillisiä kirjoittajanääniä ei mitenkään erota, teksti etenee hyvin saumattomasti. Ja kirjailijat ovat imeneet Montgomeryn tyylin ja kielen ihan täydellisesti! Siinäkin mielessä kirjaa on nautinto lukea.

Prinssi Edwardin saari on kirjassa herännyt eloon hyvin uskottavasti, samoin kuin kirjan henkilötkin. Kirjailija Emilia on nyt naimisissa kuvataiteilija Teddyn kanssa, ja kahden nuoren taiteilijan avioliiton alkutaipaleita on kiinnostavaa seurata. Liian syvälle ei mennä, vaikka Emilian luomistuskaa ja uuden romaanin syntyvaiheita kuvataankin hyvin. Pientä mustasukkaisuutta on totta kai ilmassa, ja Emilian huoli ikääntyvistä sukulaisistaan vaikuttaa aidolta. Ulkoisesti hennosta Emiliasta on kasvanut sisäisesti vahva omien tunteidensa tulkki, joka vieläkin kokee "leimahduksen" hetkiä nuoren Emilian tapaan.

Tässä iässä voi jo myöntää, että välillä on tosi ihanaa antaa mielensä levätä tällaisten kirjojen parissa. Samalla ne vievät aikamatkalle omaan nuoruuteen ja palauttavat mieleen jo unohtuneiksi luultuja tuntemuksia.