Kepeällä nostalgiamatkalla

Kirjojen kanssa pääsee monenlaisille matkoille. Yleensä vieläpä hyvin edullisille. Kustannuksia ei kerry nimeksikään, jos tyytyy kirjaston palveluihin. Itse hyödynnän kirjastoa paljon, ja erityisen ihastunut olen kirjaston uutuushyllyyn. Miehestä taas on kasvanut viime vuosina todellinen kirjaston suurkuluttaja, ja hänen lukemansa kirjat ovat usein peräisin arkistojen kätköistä.

Mutta matkoista siis. Kuluvana keväänä olen päässyt käymään mm. New Yorkissa (Elisabeth Strout, Nimeni on Lycy Barton, joka oli kirjapiirin kirjana maaliskuussa, ja jota lämpimästi suosittelen pohdiskelun ystäville - ohut kirja kannattaa lukea viipyillen) ja Intiassa (Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet, jonka Mies toi kirjastosta, kun pyysin kepeitä kirjoja, joissa ei sairasteta eikä kuolla). New Yorkissa olen ollut oikeassakin elämässä, peräti kaksi kertaa, Intiaan taas en ole koskaan tuntenut erityistä halua matkustaa.

Mutta jo kauan sitten, nuorena tyttönä, nousi unelmien matkakohteeksi Prinssi Edwardin saari, Kanadan pienin provinssi. Jaa miksi ihmeessä? Tietysti L.M. Montgomeryn ansiosta. Anna- ja Pieni runotyttö -kirjat löytyvät edelleen kirjahyllystäni. En ole raaskinut luopua niistä, vaikka näköpiirissä ei olekaan seuraavaa sukupolvea, joka ottaisi ne vastaan yhtä lumoutuneena kuin itse aikanaan tein (kyllä Tytärkin ne luki, mutta en ole ihan varma, lumoutuiko). Joskus suunnittelin ihan oikeastikin matkaa saarelle, joka kirjoissa näyttäytyi niin idyllisenä. Nyt olen jo luopunut siitä haaveesta, mutta kirjojen mukana haluan edelleen kulkea.

Siksipä oli mukava tarttua kirjaston uutuushyllystä löytyneeseen Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen romaaniin Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu (2108). Ihan varma en kansikuvan perusteella ollut, millaisesta kirjasta on kyse, onko kirja kenties nuortenkirja vai jonkinlainen esseen tapainen. Satu Koskimiehen päiväkirjoja 50-luvulta olen lukenutkin, Huotarisen tunnen vahvana, palkittuna pirkanmaalaisena runoilijana ja nuortenkirjailijana. Kävi ilmi, että Runotytön tarina jatkuu on fanifiktiota, kirjailijoiden kuvitelmaa siitä, millaista aikuisen Runotytön eli Emilia Kentin elämä voisi olla.

Lukiessani yritin välillä miettiä, miten kirjailijat ovat tehneet yhteistyötä. Onko toinen kirjoittanut ja toinen kommentoinut vai ovatko he vuorotelleet kirjoittajina? Tuskin he kuitenkaan ovat työskennelleet yhteisen pöydän ääressä? Erillisiä kirjoittajanääniä ei mitenkään erota, teksti etenee hyvin saumattomasti. Ja kirjailijat ovat imeneet Montgomeryn tyylin ja kielen ihan täydellisesti! Siinäkin mielessä kirjaa on nautinto lukea.

Prinssi Edwardin saari on kirjassa herännyt eloon hyvin uskottavasti, samoin kuin kirjan henkilötkin. Kirjailija Emilia on nyt naimisissa kuvataiteilija Teddyn kanssa, ja kahden nuoren taiteilijan avioliiton alkutaipaleita on kiinnostavaa seurata. Liian syvälle ei mennä, vaikka Emilian luomistuskaa ja uuden romaanin syntyvaiheita kuvataankin hyvin. Pientä mustasukkaisuutta on totta kai ilmassa, ja Emilian huoli ikääntyvistä sukulaisistaan vaikuttaa aidolta. Ulkoisesti hennosta Emiliasta on kasvanut sisäisesti vahva omien tunteidensa tulkki, joka vieläkin kokee "leimahduksen" hetkiä nuoren Emilian tapaan.

Tässä iässä voi jo myöntää, että välillä on tosi ihanaa antaa mielensä levätä tällaisten kirjojen parissa. Samalla ne vievät aikamatkalle omaan nuoruuteen ja palauttavat mieleen jo unohtuneiksi luultuja tuntemuksia.