Me prismaihmiset ja ne muut

Pitkä tauko blogipostauksissa on johtunut teknisistä ongelmista. Tietokone teki lakon, ei suostunut käynnistymään vaan puhkui vain niin kuumaa ilmaa, että pelkäsin sen syttyvän tuleen. Hetken jo ajattelin sen olevan loukkaantunut ja osoittavan näin mieltään, kun en peräti viiteen päivään ollut tarvinnut sitä - normaalia kun on päivittäinen käyttö. Toukokuun alkupuolella oli vain niin paljon kaikkea muuta, Helsingin reissu ja mökilläkin piipahdettiin, ettei koneelle ollut asiaa.

Aikani maaniteltuani tein sen ainoan mahdollisen teon, eli vein koneen huoltoon. Keskikaupungin huoltoliikkeestä soitettiin parin päivän kuluttua ja kerrottiin, että kun akku vaihdetaan, kone toimii taas. Uusi akku piti tilata Helsingistä, ja se luvattiin parissa päivässä. Huojennus oli tietysti melkoinen: akunvaihtotarve oli ollut esillä jo aiemminkin, ja pari päivää vielä jaksaisin odottaa, vaikka kevätkauden lopputyöt alkoivatkin jo painaa päälle.

Kun tietokonehommmista ei tullut mitään, oli aikaa ihastella pihan heräävää kukkaloistoa. Helteiset päivät kirittivät Tyttären omenapuun ennätyskukintaan.

Onko kauniimpaa ja herkempää kuin omenankukka? Nyt sade ja tuuli ovat jo riepotelleet puusta alas enimmät kukat. Niin kovin lyhyt on niiden aika.

Pari päivää meni eikä koneesta kuulunut mitään. Mies poikkesi liikkeessä kyselemässä, kun oli muutakin asiaa kaupungille, ja sai koneen sieltä mukaansa; se uusi akku tulisikin vasta seuraavalla viikolla. Mutta konehan siis toimi verkkovirralla, siellä vakuutettiin.

Vihdoinkin pääsisin tekemään rästihommia! Niin kuvittelin, mutta totuus valkeni, kun koneen käyttäytyminen oli ihan samanlaista kuin ennen huoltoliikkeessä asiointiakin. Kiukusta pihisten yritin kaksi kertaa soittaa liikkeeseen, mutta sieltä ei vastattu. Pakkotilanteessa kun olin, piti etsiä toinen huoltoliike. Sellainen löytyikin, ei keskikaupungilta vaan Kalevasta, ja siellä kerrottiin, että otapa akku pois koneesta kun kytket sen verkkovirtaan, niin jo pitäisi pelittää. Ja sitten se yksinkertainen operaatio tehtiin siellä. Tsadam! Niin simppeliä! Kaiken lisäksi sain vielä paljon hyödyllisiä neuvoja siitä, miten vanhempaa konetta kannattaa huoltaa. Eikä mitään sinne päinkään, että viisivuotias kone on vanha, osta mieluummin uusi. Neuvot olivat ihan ilmaisia, kahvikassaan sai laittaa ropoja, jos halusi.

Miksi tällaisia ohjeita ei annettu toisessa liikkeessä? Kuuluuko yleisiin kansalaistaitoihin tietää jotakin tietokoneen akun ja verkkovirran toiminnasta? Ymmärtäisin paremmin, jos vain minä olisin ollut peukalo keskellä kämmentä, mutta kun Mieskin, joka sentään on insinööri...

No, sellaista palvelua siis saa hienossa liikkeessä keskikaupungilla ja vähän kierrätyshenkisemmässä liikkeessä Kalevassa.

Toinen esimerkki: samaan aikaan kun Mies oli kyselemässä koneeni huoltotilanteesta siellä ensimmäisessä paikassa, olin minä itse kulman takana viemässä tarpeettomaksi tullutta kevättakkia ja kerran käytettyjä juhlakenkiä ja paria muuta vaatetta second hand -putiikkiin myytäväksi. Olin poikennut siellä jo lauantaina samalla asialla, mutta silloin myyjä sanoi, ettei hän tee myyntisopimuksia kiireisenä viikonloppuna ja neuvoi tulemaan viikolla. Hän kyllä katsasti tuomiseni, ja oletin, että kaikki kelpaavat.

Toisella kerralla olikin sitten toisenlainen vastaanotto. Kengistä löytyi vikaa, ja ymmärsin vaikka sitä ei ääneen selvästi sanottukaan, että mitkään tuotteeni eivät olleet riittävän hienoja kyseiseen putiikkiin. Nyt kun olen hetken seurannut kyseisen liikkeen Instagram-julkaisuja, olen kyllä ymmärtänyt, että Peter Kaiser ja Gerry Weber eivät vedä vertoja Furlalle ja Stuart Weizmanille Tod`sista puhumattakaan. Suurimmasta osasta liikkeen myymiä merkkejä en ole koskaan kuullutkaan. Ja ne hinnat: kierrätystavarat maksavat enemmän kuin ne uudet, joita itse silloin tällöin pakon edessä hankin. Tavallisten ihmisten Tampereellakin elää näköjään melkoinen joukko, joka tekee vaate- ja kenkähankintansa kalliista erikoisliikeistä tai netistä (?) ja tuo vikaostoksensa (vai mitä pitäisi ajatella luonnehdinnoista kuin uusi tai never used?) kierrätykseen.

Niin vieraantunut olen todellisuudesta! En tunnista luksusta ja kuvittelen kuuluvani joukkoon. Teen nykyisin ruokaostokseni enimmäkseen Prismassa ja Citymarketissa, ja vaatteet hankin Sokokselta, Nansosta ja Kekäleestä. Ja olen luullut pukeutuvani ihan hyvin, tai ainakin kelvollisesti. Mutta nyt tunsinkin olevani toisen luokan kansalainen. Taas kysymys palvelusta: miksi jo ensimmäisellä kerralla ei kerrottu, etteivät minun vaatteeni sovi myymälän imagoon? Olisin toki voinut mennä johonkin toiseen putiikkiin.

Mitä tästä kaikesta opin? Ainakin sen että ihmisen on syytä tuntea tavaransa ja itsensä. Prismaihmisen ei kannata tunkea luksusmarkkinoille. Ja luksuspalvelua voi myös saada ilmaiseksi.

Ihan ilmaiseksi voi myös poiketa naapurin pihaan. Siellä kasvaa ja kukkii eksottinen mantelipuu.

PS. Lopuksi voin kyllä paljastaa olleeni työaikana yhden pikkuisen vaateputiikin kanta-asiakas. Sieltä lähti mukaan Andiatan kaltaisia laatumerkkejä (niitä kalliita ihania kotelomekkoja on vieläkin kaapissa). Ja kengät piti ehdotttomasti hankkia Palmrothilta! Mutta tästä kaikesta on siis aikaa, paljon. Nykyisin olen ihan tavallista tuulipukukansaa (vaikka välillä hypistelenkin Rintalan mekkoja). Merkkitietoisuus on näköjään haihtunut taivaan tuuliin.