Elämän tarkoituksesta

Huh huh. Iso aihe, valtava oikeastaan. Luvassa on kuitenkin vain pieniä mietteitä. Eli jos odottaa jotain syvällistä, uutta, tuoretta tai omaperäistä, voi vallan hyvin jättää tämän postauksen lukematta. Miksikö edes yritän?

Yritän muotoilla jotakin kirjapiirin takia. Kysymyksen elämän tarkoituksesta teki ajankohtaiseksi Merete Mazzarellan uusin kirja Elämän tarkoitus (2017), jonka itse olin valinnut kirjapiiirin luettavaksi. Meillä on tapana, että kirjan valitsija kirjoittaa kirjasta ja sen pohjalta käydystä keskustelusta jonkinlaisen yhteenvedon punakantiseen "päiväkirjaan". Seuraavassa kokoontumisessa palautetaan mieliin edellisen kerran ajatuksia lukemalla teksti ääneen. Mazzarellan kirjaa käsiteltiin jo heinäkuussa, kirjapiirin seuraava kokoontuminen on ensi viikolla, enkä ole vielä saanut aikaan riviäkään. Siis apua!

Hankinta omaan kirjahyllyyn oli tarpeen: tätä teosta ei hotkaista pikaisesti vaan siihen haluaa palata.

Nyt on onneksi muitakin selityksiä kuin saamattomuus ja aiheen vaikeus. Olin kesällä juuri kirjapiirin aikaan harmittavasti yksikätinen enkä pystynyt kirjoittamaan kunnolla. Ja kun asia pitkittyy, niin se myös vaikeutuu.

Tämänaamuisessa Aamulehdessä oli laaja artikkeli Mikosta (henkilön nimi oli muutettu), josta tuli alkoholisti, koska häntä ahdisti elämän tarkoituksettomuus. Jutun mukaan Mikko alkoi murrosiässä miettiä, mikä on elämän tarkoitus. Hänestä maailma oli järjetön eikä aikuisilla ollut vastauksia hänen kysymyksiinsä.  "Tuntui liian ohuelta vastaukselta, että elämässä on työtä, ihmisten välistä kilpailua, hankaluuksia, sotaa, ahneutta, rakkautta ja sitten vain kuollaan ja sitten ei mitään."

Itse kukin meistä muistanee ainakin joskus pohdiskelleensa Mikon lailla. Elämän tarkoituksen etsintä kuuluu nuoruuden suuriin kysymyksiin, aikaan, jolloin pohditaan omaa identiteettiä ja haetaan omaa paikkaa maailmassa. Kriisitilanteissa samat kysymykset nousevat taas pintaan. Ja jos ne keski-iässä painuvatkin arkielämän pienempien kysymysten alle, saattaa lähestyvä vanhuus pakottaa taas isojen kysymysten ääreen. Toivottavasti kysymyksiin löytyy myös vastauksia; pullostahan niitä ei löydä, kuten Mikkokin joutuu toteamaan.

Kaiken aikaa ei tarvitse pohtia elämän tarkoitusta, mutta on elämänvaiheita, joissa niin täytyy tehdä, toteaa Merete Mazzarella. Mazzarellan teos auttaa ison kysymyksen palastelemisessa pienemmäksi. Se antaa lukijalle välineitä itsetuntemuksen lisäämiseen ja nykymaailman tapahtumien, jopa historian ymmärtämiseen. Yksilöllisten vastausten lisäksi Mazzarella yrittää löytää yleisesti päteviä. Valmiita vastauksia Mazzarella ei tarjoile, vaan hän haastaa lukijaa etsimään omat vastauksensa.

Ihan helppoja vastauksia Mazzarellakaan ei hyväksy. Jos jonkun mielestä elämän tarkoitus on lasten saaminen, putoaa ajatukselta pohja viimeistään, kun kirjailija muistuttaa virusten ja bakteerienkin kykenevän lisääntymiseen. Valtavan lukeneisuutensa ansiosta Mazzarella kykenee sujuvasti viittaamaan lukuisiin eri aikoina vallalla olleisiin teorioihin sekä kaunokirjallisiin, elämän tarkoitusta sivuaviin teoksiin, joista parhaisiin hän laskee Ian McEwanin romaanin Lapsen oikeus (2015).  (Luin sen itsekin ja voin lämpimästi suositella. Mazzarellan pohdinnat elävät kirjassa fiktion helpommin luettavassa muodossa.)

Mazzarella pohtii kiinnostavasti myös mm. sattuman, kohtalon ja valinnan merkitystä ihmisen elämässä. Sokeaan kohtaloon hän ei luota, sattuma määrittää elämän suuntaa todennäköisemmin, mutta ihmisen valinnoilla on tärkeä rooli.

Entä milloin ihminen tajuaa olevansa valintatilanteessa, jolla on hänen elämänsä kannalta elintärkeä merkitys? "Sattuma, kohtalo ja valinnat nivoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Kysymättä tapahtuvat asiat voivat muuttaa ihmisen elämän, hän voi valita mahdollisimman huolellisesti ja silti tehdä pahaa, sillä valinnat tehdään tässä ja nyt, eikä niiden seurauksia pysty koskaan täysin ennakoimaan."

Maailmankuvan muutos saattaa johtaa siihen, että ihminen kokee elävänsä elämää, jota ei ymmärrä. Näin on käynyt Amerikan intiaaneille ja muille alkuperäiskansoille, näin voi käydä myös meidän yhteiskuntamme syrjäytyneille. "Kaikilla ei ole likimainkaan samoja edellytyksiä luoda merkitystä elämäänsä. Tarvitaan myös ympäristö, yhteys, yhteiskunta, joka mahdollistaa sen. "

Laputettu kirja! Puhuttelevat kohdat löytyvät näin helpommin.

Pitäisikö elämällä olla joku tarkoitus? Eikö se riitä, kun vain eletään, yritetään selviytyä parhaamme mukaan. Rohkenen väittää, että näin toteava ihminen ei ole rehellinen edes itselleen tai sitten hän ei vain osaa muotoilla kokemustaan elämästä sanoiksi. Olen varma, että jokainen haluaa viime kädessä kokea elävänsä mielekästä elämää. Kun elämä alkaa tuntua tyhjältä, silloin sillä ei ole tarkoitusta.

Mitkä asiat tekevät elämästä mielekästä, hyvää elämää? Meidän yksilökeskeisenä aikanamme ihmiset helposti korostavat omia yksityisiä tarpeitaan ja etsivät vain "parempaa itseään". Toivoisin, että mahdollisimman moni voisi myös kokea yhteisöllisyyttä ja kokea merkityksellisen työn tekemisen ilon.

Mazzarella päättää kirjansa "uskontunnustukseen": hän kirjoittaa uskovansa mm. ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, arkeen, amatööriyteen ja kykyyn ihmetellä. Hän on valmis luopumaan tyyneydestään ja haluaa suuttua, tuohtua, jopa raivostua. Hän ei halua katkeroitua, hän haluaa pysyä avoimena elämän moninaisuuden edessä. Hän kokee ajattelutapojensa muuttamisen olleen omalla kohdallaan terveellistä ja pysyneensä sen ansiosta nuorena.

Kirjapiirissä siis keskusteltiin taas vilkkaasti. Itse esitin kysymyksen elämän tarkoituksesta myös muutamalle kirjapiirin ulkopuoliselle. Yksi parhaita vastauksia oli yksinkertaisesti: "Elämän tarkoitus on vaalia elämää." Tai ei sekään ihan niin yksinkertainen ajatus ole kuin saattaisi äkkiseltään näyttää.

Olin aamulla katsomassa hienon ruotsalaisen Saamelaisveri-elokuvan, jossa tietenkin sivutaan myös elämän tarkoitusta.

Onneksi on vielä pelikelejä

Vaikka syyskelit ovat mitä ovat, mahtuu joukkoon onneksi vielä sellaisiakin päiviä, että kannattaa lähteä golfkentälle. Mökkiviikkoon touko-lokakuussa kuuluu ehdottomasti pelipäivä Eerikkalassa. Sinne ajaa melkein tunnin, mutta kauniissa savolaismaisemassa tunti hurahtaa nopsaan.

Eerikkalan kenttä on pienessä, 1600 asukkaan Tervossa. Kunnan asukasmäärään suhteutettuna tuntuu käsittämättömältä, että sieltä löytyy toimiva ja hyvin hoidettu kenttä, joka palvelee 9-väyläisenäkin oikein hyvin.

Me kierrämme kentän kahteen kertaan; toiselle kierrokselle lähdetään aina parantamaan ykköskierroksen tuloksia. Joskus se onnistuukin!

Väylällä 7 on näin pysäyttävä, satumainen maisema.

Viime kesänä kenttää uudistettiin ja väyliä muokattiin niin, että molemmat par 5 -väylät kiertävät hieman eri reittiä kuin ennen ja kaksi viimeistä väylää ovat täysin uusia. Klubirakennukseksi on kunnostettu 1800-luvulla rakennettu hieno hirsitalo, joka palvelee kuntalaisia myös kokous- ja juhlatilana. Isossa hirsituvassa on tunnelmaa ja aito tuoksu.

Kierrosten välissä voi kahvitella pitkän pirtinpöydän ääressä ja ihastella monia aidosti vanhoja yksityiskohtia.

Eerikkalassa on aina mukava käydä. Savoa vääntävät kenttähenkilökunta ja satunnaiset pelikaverit tekevät pelikierroksesta lupsakkaan rennon. Toisaalta kauniissa miljöössä tulee myös sopivan ylellinen olo.

Kenttä on auki vielä lokakuussa, luvattiin meille perjantaina. Haluan uskoa, että syksy jatkuu lämpimänä (tai siis muuttuu lämpimäksi) ja päästään pelaamaan vielä monta kertaa. Enimmäkseen toki Tampereen seudulla, mutta ainakin kerran Eerikkalassakin.

Syksyllä kierrokselle täytyy pukeutua lämpimämmin kuin kesällä.

Syyskuun tunnelmia mökiltä

Erikoisenkin kesän jälkeen tulee väistämättä syksy, ja erikoinen näyttää sekin olevan. Kirkkaat, kuulaat, aurinkoiset ja energiset päivät antavat odottaa itseään. Ehkä lokakuussa!

Mökillä Keski-Suomessa täytyy taas muistuttaa itseään siitä, että tänä vuonna kaikki on noin kolme viikkoa myöhässä. Tulimme poimimaan omenasatoa, mutta nyt on sille vielä liian varhaista. Ehtivätköhän omenat ollenkaan kypsyä ennen pakkasia?

Edellisinä syksyinä otetut kuvat todistavat, että tähän aikaan menneinä vuosina on nautittu auringonpaisteessa laiturikahveja, kerätty ämpärit täyteen puolukoita, syöty omenapiirakkaa ja poimittu sieniä.

Tänä syksynä saadaan ensimmäisen kerran tyrnistä satoa. 2015 istutetut Terhi ja Tarmo ovat olleet ahkeria!

Sieniä löytyy kyllä nytkin. Kiersin juuri omassa metsässä (oikeasti metsikössä!) ja bongailin jättiläisiksi kasvaneita karvarouskuja. Säästin ne lauantain sieniretkeä varten. Suppilovahveroita täältä ei valitettavasti löydy, vaikka niistä eniten haaveilen. Nytkin kuljin melkein nenä sammalikossa, että jospa sittenkin.

Ruusupensaan vieressä pihassa on vielä kesän tuoksu. Myöhään kukkimaan herännyt ruusu ei enää ehdi avata kaikkia nuppujaan, mutta tuoksua se ei säästele. Pensaan vieressä täytyy sulkea silmät ja hengittää syvään.

Isot vaaleanpunaiset nuput eivät jaksa avautua.

Hämärä tulee jo kahdeksan aikoihin, kuusimetsässä jo aiemminkin. Silloin on mukava sytyttää kynttilä ja unohtaa muu maailma.

Takkatuli rätisee tulopäivänä ja häivyttää sisältä koleuden nopeasti.

Kulttuuriähky?

Voiko kulttuurinautinnoista tulla liian täyteen? Onko olemassa elämyskatto, jota ei voi yhden päivän aikana ylittää? Tällaisia mietiskelin torstaina, kun päivä oli täynnä kultturia eri muodoissa. Liian täynnä?

Niiin täynnä kumminkin, että eilen oli pakko ottaa löysemmin. Täytellä ristikoita, kastella kukkia, suunnitella ja hankkia viikonlopun ruokia, katsoa Vain elämää. Edes kirjaan en koskenut ennen kuin sängyssä ennen nukkumaanmenoa.

Torstaipäivä alkoi kymmeneltä Tampere Filharmonian kenraaliharjoituksessa Tampere-talossa. Orkesteri harjoitteli illan konserttiin Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Ohjelmistossa oli tunteikasta Brahmsia,Tšaikovskia ja Šostakovitšia. Tšaikovskin viulukonserton solistina oli serbialainen "rokkari" Nemanja Radulovic. 

Ihan mieletöntä ammattitaitoa, tunnetta, heittäytymistä niin kapellimestarilta, viulistilta kuin koko orkesteriltakin. Rouvali (onpa outoa kirjoittaa Santtu-Matiaksesta asiallisesti sukunimellä) ja Radulovic tuntuivat olevan veljeksiä, puhuvan samaa kieltä, niin saumattomasti heidän yhteistyönsä eteni ja niin antaumuksella molemmat elivät musiikin mukana. Viulisti pyyhki hikeä otsaltaan, ja taatusti kapellimestarinkin paita kastui.

Koskaan ennen en ole nähnyt klassisen musiikin konsertissa muusikkoa, jonka ulkoinen olemus todellakin viittaa enemmän rock-yhtyeen kuin sinfoniorkesterin suuntaan: miehen pitkä musta tukka oli koottu nutturaksi päälaelle, mustan paidan helma päättyi värikkääseen epäsymmetriseen kaistaleeseen (sillä on varmaan joku nimikin). Kyseessä olisi voinut olla vaikka katusoittaja. Mietimmekin, millaisen asun hän on valinnut illan varsinaiseen esitykseen. 

Kenraaliharjoitus oli niin väkevä kokemus, että olisi tehnyt mieli tulla katsastamaan, mihin esiintyjät pystyvät illalla. Voiko tätä tehdä vielä paremmin? 

Konsertin jälkeen piti lukaista loppuun Seppo Jokisen uusin romaani, jonka sain alkuviikolla lainaksi kollegalta ja jota Mies jo malttamattomana kärkkyi. Jokisen kirjat ovat nopealukuisia, niin tämäkin, mikä tarkoittaa myös sitä, että niitä ei tahtoisi malttaa jättää kesken. 

Tämä uusin, Vakaasti harkiten, tuntui lisäksi ensi riveiltä kiinnostavammalta ja paremmalta kuin vaikkapa edeltäjänsä Rahtari. Rikos tehdään kirjan alussa uimarannalla Pirkkalassa ja lukija tietää koko ajan, kuka on murhaaja. Poliisin tutkintalinjoja kuvataan ihan uskottavasti ja tietysti matkan varrella tapahtuu muutakin, lukijallekin odottamatonta. Komisario Koskisen pähkäilyt ja epävarmuus niin ihmissuhteissa kuin työasioissakin tuntuvat liikuttavan tutuilta. Muutkin henkilönsä Jokinen kuvaa sympaattisesti ja lukijan on helppo eläytyä kirjan tapahtumiin. Mitä muuta murhaaja olisi voinut tehdä rikoksen asemesta? Jääköhän Koskinen todella eläkkeelle vuonna 2021?

Kun sain kirjan luettua, olikin jo aika valmistautua illan teatteriesitykseen. Olimme hankkineet loppukesällä liput TTT:n Viita 1949 -esitykseen, joka oli ensi-illassa jo syksyllä 2016, jolloin kirjailija Lauri Viidan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Se sai hyvät arviot niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Oli tarkoitus katsoa se aiemmin, mutta jotenkin se vain jäi aikomukseksi. 

Sirkku Peltolan ohjaukset ovat aina olleet laadukkaita, erilaisia ja silmiä avaavia. Viita-näytelmän käsikirjoitus ja laulut ovat musiikkimies (ja Peltolan aviomies) Heikki Salon käsialaa. Esitys on monitasoinen, fantasian, unen ja tosielämän sekoitus, jossa Lauri Viidan oma kieli on hienosti valjastettu näytelmän kieleksi. Kukunor ja Kalahari, kuuden vanha peikkopari, johdattelee katsojia ja kirjailija Viitaa läpi näytelmän tapahtumien. Pispala, pispalalaiset tarinat, äiti Alfhild ja ensimmäinen vaimo Kerttu ovat näytelmän keskeiset elementit ja henkilöt. 

Istuin katsomossa 13. rivillä. Ihan liian kaukana. Tällaiseen näytelmään kuuluisi sukeltaa sisään ilman ulkoisia häiriötekijöitä: yleisön liikehdintää, vaikeasti kuultavia repliikkejä ja huonosti näkyviä näyttelijäsuorituksia. Onneksi näytelmän toisella puoliajalla seuraaminen oli helpompaa ja saatoin jo unohtaa itseni ja muut. Ja todeta, että hieno näytelmä. Lauri Viidan, tai kenen tahansa taiteilijan, mielenmaiseman ymmärtäminen on taas hitusen helpompaa.

Kotiin palasin kuitenkin aika uuvuksissa. Olisiko pitänyt jättää aamun konsertti väliin ja panostaa vain teatteriin? Olisinko ollut innostuneempi näytelmästä, jos aamun konsertti ei olisi syönyt vaikuttumiskapasiteettia?

Mitään en olisi halunnut jättää kokematta, ahne kun olen, mutta ehkä illan teatterikokemus olisi ollut syvempi, jos aistit ja mieli olisivat olleet skarpimmassa tilassa.

Tiedostan vahvasti olevani hyvin, hyvin etuoikeutettu. Asun paikkakunnalla, jossa on monenlaista kiinnostavaa ja laadukasta kulttuuria tarjolla ylenmäärin, minulla on aikaa - ei joka päivä, mutta riittävän usein - harrastaa mitä mieli tekee ja muutama euro käytettäväksi tällaiseenkin tarkoitukseen.

Tähän loppuun sivuhuomautus. Kulttuurin harrastaminen ei ole välttämättä kallista, ainakaan kun tarttuu tarjouksiin. Tampere-talon aamukonsertti maksaa vain 5 euroa, eilinen TTT:n näytelmä oli netissä erikoistarjouksessa, Museokortilla (noin 60 euroa) voi viettää vaikka kaikki vuoden päivät eri museoissa, kirjaston kirjat ovat ilmaisia, senioreille on edullisia elokuvanäytöksiä jne. Kyse ei siis ole rahasta. Eikä tässä iässä voi sanoa, että aika on rahaa, vaikka nimenomaan ajasta kyse onkin. Eläkeläisen aika on aika halpaa.

Pitäisi ehkä säännöstellä ja nauttia kohtuudella tätäkin lajia, vaikka Tampereen tarjonta onkin niin huikea.

Hyvinvointipäivä

Poliittisten laulujen ja nuoruustunnelmien jälkeen oli tietysti palattava nykyhetkeen. Voisiko sen tehdä miellyttävämmin kuin viettämällä hyvinvointipäivää mukavassa naisseurassa. Terveellistä syötävää ja juotavaa, henkilökohtaisia hoitoja, vähän venyttelyä, kevyttä keskustelua ja ennustuskortteja.

Lauantaipäivänä unohdettiin ulkomaailma ja arkiset rutiinit.

Voimajuomaa, eli erilaisia smoothiesekoituksia, nautittiin joka välissä. Maisteltiin ja ihasteltiin erilaisia makuja. Taisi tulla melkein yliannostus terveellistä energiaa!

Menneisyyteni, nykyhetki ja tulevaisuus korttien kertomana. Tällaiset kortit tarttuivat pakasta käteeni, ja jo pelkistä kuvista tuntuu saavan voimaa. Puhdista pöytäsi, pane asiat järjestykseen, kertoo menneisyyden kortti. Olen "siunattu", kun uskallan elää täysillä, luotan itseeni ja siihen, että olen hyvä. Asiat järjestyvät kuin itsestään, lupaa tulevaisuus. 

Toisesta korttipakasta nousivat taas nämä kortit, jotka kertovat melkein samanlaista tarinaa kuin edelliset. Tiivistettynä: Voimaeläimeni on valkoinen buffalo, intiaanien pyhä eläin. Uskaltamalla puhua itselleni tärkeistä asioista, saan arvostusta ja minua kuunnellaan. Tulevaisuus onkin sitten kaunis ja harmoninen. Uskokoon ken tahtoo (ja minähän tahdon!) näihin ennustuksiin, mutta kieltämättä on aika erikoista, että kaksi erilaista "koetta" tuotti lähes samanlaisen lopputuloksen.

Silloin tällöin on ihanan terapeuttista kuunnella kauniita, rohkaisevia sanoja, ja maalailla mielessään kuvia tasapainoisesta, voimakkaasta ja määrätietoisesta ihmisestä, joka saa aikaan jotakin. Kaikki kritiikki hömpästä kannattaa ehdottomasti unohtaa!

Tällaisiakin päiviä ihminen, ainakin naisihminen, tarvitsee.

Lauluja rauhasta, ystävyydestä ja kansainvälisestä solidaarisuudesta

Tämä on aihe, josta kirjoittaisin mielelläni hyvin. Nyt ei kuitenkaan ole sellainen päivä, tunnistan rajalliset kykyni. Enkä enää oikein pysty tavoittamaan tunnelmaakaan, kun sen päälle on kertynyt jo monenmoista muuta. Vaikuttavat kokemukset pitäisi pystyä (ja ehtiä) pukemaan sanoiksi tuoreeltaan, ei päivien päästä.

Mutta onneksi tiedän, että eräs toinen kirjoittaja saa tästäkin aiheesta varmasti aikaan hienon, koskettavan ja nautittavan tekstin, jonka minä ja muut Aamulehden lukijat saamme pikapuoliin lukea. Jotakin haluan kuitenkin itsekin sanoa tilaisuudesta, jossa ensi hetkistä oli sellainen lataus, että kroppa reagoi kylmillä väreillä. Liikutuksen tunteiltakaan ei voinut välttyä. Taisipa joku vieressänikin pyyhkiä kyyneleitä.

Maa vieras on ja kylmä kevät sen 

Natalia, sua paleltaa 

Niin kaukana on ikäväsi maa

Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia

Agit Prop -dokumenttielokuva Lauluja utopiasta alkaa vahvasti ja tempaa heti tuttuihin tunnelmiin. Nataliaa on laulettu lukuisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja itsekin osaan sen ulkoa. Niin kuin monta muutakin Agit Propin laulua, olenhan elänyt opiskeluaikani kuohuvalla, aktiivisella, kantaaottavalla 70-luvulla.

Syyskuun alussa vuonna 1973 seisoin hämmentyneenä uutena opiskelijana Tampereen yliopiston isossa pääaulassa. En tuntenut ketään, yliopisto ja koko iso kaupunki olivat vieraita. Nämä tunnelmat palaavat elävästi mieleen, kun elokuva muistuttaa 11. syyskuuta 1973 tapahtuneesta Chilen sotilasvallankaappauksesta, tapauksesta, joka järisytti ainakin demokratiaan uskovaa maailmaa ja synnytti valtaisan solidaarisuusliikkeen. Siihen liikkeeseen kuuluivat ehdottomasti myös poliittisen laululiikkeen laulut, ja se liike tempasi mukaansa rauhan ja kansainvälisen solidaarisuuden asiaan uskovat utopistit, nuoret idealistit.

Elokuvateatteri Niagaran lehdistötilaisuuteen perjantaina oli kokoontunut ihmisiä, joille dokumentin aihe on tuttu. Paikalla olivat myös ohjaaja Jouko Aaltonen, pitkään kvartetissa laulanut näyttelijä Sinikka Sokka ja aivan alkuvaiheessa mukana ollut Kiti "Nuoruustango" Neuvonen. Omia fiiliksiä nosti vielä se Aamulehden toimittaja, joka istui takanani ja jonka tiedän saavan tästäkin tilaisuudesta aikaan jotakin erilaista.

Kiti Neuvonen, Jouko Aaltonen ja Sinikka Sokka Niagaran lehdistötilaisuudessa. Sinikka Sokka säteili, vakuutti ja vaikutti läpi elokuvan ja ihan samalla tavalla elävänä yleisön edessä. "Olen ollut itseni äärellä, ihmisen puolella", hän luonnehti uraansa. Nyt hän hurmaa TTT:n Kevytkenkäisen naisen julisteissa. Näytelmä on tulossa ensi-iltaan syyskuun lopussa.

Yhtyeen neljän laulajan äänet soivat yhteen upeasti 1970-luvulla ja yhtä hienosti vielä vuonna 2014, jolloin järjestetystä vappukonsertista ovat elokuvaan päässeet viimeiset näytteet. Vappukonsertin juonsi edesmennyt elokuvamaailman legenda, Peter von Bagh, jonka pitkäaikainen haave dokumenttielokuva oli. Peter von Bagh "ahertaa nyt taivaassa", Jouko Aaltonen ohjasi elokuvan loppuun.

Agit-Propin kulta-aikaa oli 70-luku, mutta yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa. Nykyisin sitä fanittavat jo nuoremmatkin ikäpolvet, ehkäpä Ultra Bran ansiosta; sen soinnissa on paljon samaa kuin Agit-Propilla.

Sävellykset, joista monet ovat taattua Kaj Chydeniusta, ja ennen kaikkea sanoitukset puhuttelevat edelleen. Eikä ihme, ovathan ne aikansa parhaiden runoilijoiden käsialaa. Ja valitettavan ajankohtaisia edelleen, ainakin jotkut, tosin nykypäivän näkökulmasta. Natalian loppusäkeistö saa tänä päivänä uuden tulkinnan.

Vaan silmäis sinen viha tummentaa, 

Natalia, kun muistat taas 

On vieras hävittänyt armaan maas 

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina! 

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon 

Natalia, oi kuuletko? 

Soi yössä rakentajain laulut jo 

He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elokuvaa seuratessa tulee väkisinkin miettineeksi myös oman elämänsä vuosikymmeniä. Mihin katosi idealismi vai onko siitä kuitenkin vielä rippeitä jäljellä? Ei kai pelkkä nuoruuden muistoihin paluu synnytä näin voimakkaita tuntemuksia?

Matti Kuuselan juttua odotellessa.