Oulusta Koillismaalle ja Kainuuseen

Kotimaanmatkailu jatkui (ks. edellinen postaus) rauhallisen mökkipäivän jälkeen. Suunta tarkentui vasta edellisenä iltana, kun emme mahtuneet haluamaamme majapaikkaan Sotkamossa. Tähtäin oli selvä: Hossan kansallispuisto, ja matka sinne päätettiin tehdä pienen mutkan kautta. Oulusta löytyi tilaa hotellista, tosin vasta toisella yrittämällä. Kahden päivän ajomatkat tuntuivat kohtuullislta.

Oulu houkutteli siksikin, että siellä vierailusta oli jo aikaa, useampia vuosia, jotka tarkentuivat  muistellessa vuosikymmeniksi. Joskus kaukaisina lukiovuosinani Oulu oli se oikea iso kaupunki, johon pääsi kerran vuodessa vaateostoksille, kun oli ensin kerännyt matka- ja ostosrahat mustikkametsässä. Yliopistoaikana olin yhtenä kesänä sairaala-apulaisena Oulussa, asuin serkun luona ja pyöräilin sairaalan alueelta kaupungille vapaailtoina. Sairaala-ala jäi siihen kokeiluun.

Pyörällä oltiin liikkeellä silloinkin, kun tulevan Miehen kanssa poljettiin Suomen halki ja päädyttiin Hailuodon kautta Ouluun toisen serkun olohuoneen lattialle yövieraiksi. Ilta tutustuttiin Oulun ravintoelämään ja joskun yömyöhään palattiin majapaikkaan. Mutta siitäkin on siis jo kymmeniä vuosia! Sen jälkeen olen käynyt vain Oulun asuntomessuilla, muulloin on vain huristeltu kaupungin ohi.

Se muistoista, takaisin nykypäivään. Ei kuitenkaan suoraan Ouluun, vaan ensin golfkentälle Nivalaan. Sää oli mainio, kenttä erinomaisessa kunnossa ja tunnelma ystävällinen. Neljä ja puoli tuntia kävelyä ja muutama onnistunut lyönti saivat hyvälle mielelle. Ouluun saavuttiin nälkäisinä ja uteliaina. Miltä kaupunki vuosien jälkeen mahtoi näyttää? Vieläkö osaisin kulkea siellä?

Hotellihuone tuotti alkuun pettymyksen: ei ilmastointia. Ikkunat auki ja toivottiin, että yöksi vähän viilenisi. Hotellin sijainti oli hyvä; se oli rauhallinen, mutta kävellen ydinkeskustaan oli lyhyt matka. Ja täytyy tunnustaa, etten osannut alkuun suunnistaa lainkaan! Isokadut ja Uusikadut menivät sekaisin, vaikka jotenkin tutuilta tuntuivatkin.

Ihan ensin piti saada ruokaa, ja mainio ruokapaikka löytyi tietysti googlettamalla. Cafe Roosterissa sai valtavan hyviä ja (valtavan) isoja salaatteja, jotka tuntuivat sopivan lämpimän lauantai-illan tunnelmaan parhaiten. Ravintola on vanhassa puutalossa ja vallan viehättävästi sisustettu. Paikallinen olut, jota ruoan kanssa suositeltiin, oli sekin erinomaista. Talon alakerrasta löytyy iso pubi, jos pelkkä juoma ja hämyisempi tunnelma kiinnostavat.

Cafe Roosterista tulisi varmaan lempipaikka, jos asuisin Oulussa.

Toinen ravintola, johon kävelykierroksen jälkeen istahdettiin, oli sekin meille uusi tuttavuus, mutta nettisivujen mukaan Oluthuone Leskinen on palvellut oululaisia oluenystäviä jo vuodesta 1992. Tunnelma oli sielläkin kohdillaan, ihmisiä ihan sopivasti, eikä tungokseen asti kuten kauppatorin ympäristön ravintoloissa. Kesäilta oli houkutellut ihmiset kaduille, ulos iltaa istumaan, mutta me viihdyimme hyvin hetkisen Leskisen sisätiloissakin.

Ouluun tutustuminen jäi siis tällä kertaa muutaman kilometrin kävelykierrokseen ja kahteen ravintolaan. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen matka jatkui Taivalkosken kautta Hossaan. Maisemat auton ikkunasta olivat nyt ihan erilaiset kuin eteläisellä Pohjanmaalla: vauraiden tasaisten peltomaisemien tilalla olivat alkuun suot ja loppumatkasta siniset vaarat. Ensimmäiset porotkin nähtiin tällä matkalla.

Taivalkoskella teki jo mieli jaloitella ja juoda kuppi kahvia. Etukäteen ei oltu tällaiseen varauduttu eikä  selvitelty mitään vaihtoehtoja, vaan ihan vahingossa löydettiin Jalavan kauppa, joka olikin melkoinen löytö. 135-vuotias kauppa ja kahvila häkellyttävät ensikertalaisen etelän nykyaikaisen ihmisen totaalisesti: kaikenlaista tavaraa on valtavasti, huone toisensa jälkeen. Paljon on sellaista, joka tuntuu kuuluvan toiseen aikaan ja toisenlaiseen elämään. Lapsuudesta tuttuja tavaroita voi bongailla hyllyiltä tai sitten ihmetellä, mitä kaikkea edelleen myydään.

Tällaisen viehättävän perinneasun olisi voinut hankkia pikkupojille tuliseksi Jalavan kaupasta. Ja paljon muuta!

Jalavan kaupassa käynnin jälkeen oli selvää, että Etelä-Suomi ja nykyaika olivat jossain kaukana. Siksikin Kalle Päätalon kotimuseo Kallioniemi Taivalkosken Jokijärven rannalla oli niin rauhoittava ja raikas kokemus. Tunnelmaan ja maisemaan täytyy virittäytyä! Tämäkin on Suomea, tämä on niin tuttua, aistin vahvasti kuljeskellessani pihapiirissä. Sunnuntaipäivän rauha tuntui laskeutuneen tilan ylle, ja se tarttui meihin turisteihinkin, joita vieraskirjasta päätellen oli aika tiuhaan paikalla vieraillut.

Kesäisen sunnuntapäivän rauhaa Kallioniemessä. Aurinko heittää ruudukon tuvan lattialle, rannassa terva tuoksuu. Ne, jotka ovat Päätaloa lukeneet, voivat muistella, miten hän tämän paikan kuvaa.

Hossaan tultiin hyvissä ajoin, saatiin Hossan Lomakeskuksesta varatun modernin hotellihuoneen avain ja vaihdettiin patikointivarusteet päälle.

Tässäkin täytyy hetkeksi palata menneeseen: olin itse abiturienttivuotta edeltävän kesän töissä samaisessa yrityksessä. Niistä ajoista tuntui muuttuneen melkein kaikki; uusia rakennuksia on paljon, ravintolatilat ovat avarammat ja asiakaskuntakin näytti olevan erilaista. Me majoituspuolella palvelimme 70-luvun alkupuolella enimmäkseen saksalaisia ja suomalaisia, ravintolassa istuivat paikkakunnan miehet ja homssuinen emäntämme paistoi keittiössä munkkeja.

Nyt yritys on ranskalaisomistuksessa, vastaanotossa saa suomen kielellä palvelua vain erikoistilanteissa (jos millään muulla kielellä ei onnistu), asiakkaina näytti olevan suomalaisten lisäksi ainakin ranskalaisia ryhmiä ja keittiö toimi monipuolisesta aamiaisesta päätellen oikein hyvin.

Hossaankin liittyy paljon muistoja vuosien varrelta. Täällä olen patikoinut niin omien lasten kuin oppilaidenkin kanssa.

Kansallispuistokohusta ja kasvaneesta vierailijamääräästä huolimatta Hossan taika on ennallaan. Toistakymmentä  kilometriä polkuja ylös ja alas ja joka puolella maisemassa jotain ihasteltavaa. Ihan niin paljon emme jaksaneet patikoida, kuin mieli olisi tehnyt. Jalat panivat hanttiin. Illalla yhdeksän jälkeen palasimme hotellille ihailemaan ikkunasta näkyvää auringonlaskua.

Päivä oli ollut täydellinen. Nukahdimme hiljaisuuteen.