Ei enää toiveajattelua, itsepetosta eikä jokapäiväistä pullaa!

Miten helppo onkaan luiskahtaa hyviksi tietämistään tottumuksista huonojen, mutta niin mukavien ja siis paljon houkuttelevimpien puolelle! Voisin tässä kirjoittaa aika monenlaisista asioista, mutta keskityn ruokapuoleen, jossa sain ikävän herätyksen pari päivää sitten.

Kävin nimittäin verikokeessa, sellaisessa yleistarkastuksessa, joka tässä iässä on syytä tehdä aika säännöllisesti. Edellisen kerran verinäytteitäni oli tutkittu keväällä 2017, eikä niissä ollut mitään poikkeavaa. Kun testituloksista alkoi nyt tulla tekstiviestejä, avasin Omakanta.fi:n ja vertasin tuloksia edellisvuotisiin.

Ja tulos oli karu: ainakin kolesteriarvot nousseet ja munuaisten toiminnasta kertovat arvot muuttuneet (en osannut tulkita, mutta huonompaan varmasti). Lisää tuloksia ja niiden tulkintaa kuulen ensi viikolla, kun lääkäri soittaa.

Mutta osaanhan toki ennen sitä jo arvella jotain. Kun kolesteriarvot eivät mahdu viitearvojen sisään ja huonon ja hyvän kolesterolin suhde on huonon hyväksi, on tehtävä johtopäätöksiä. Jotain on mennyt pieleen, eli käytännössä suuhun on mennyt väärää tavaraa. Voihan kyse olla perimästäkin, joka nyt katsoo oikeaksi tulla esille, mutta otan kyllä syytä itsellenikin.

Viimeisen vuoden ajan olen surutta ja ilman huonoa omaatuntoa nauttinut kaikenlaista, jota aiemmin ymmärsin varoa. Kahvipulla joka päivä, parhaana kaksi, croissantteja, marjapiirakoita, rasvaisia juustoja. Kermaa lisättynä kastikkeisiin ja keittoihin. Ja vaniljakastiketta omenapiirakan kanssa. Piirakat on aina tehty voihin, ja voita on vielä muruseoksessa päälläkin. Eikä tässä kaikki: kun on tullut tavaksi syödä muutaman kerran viikossa lounasta jossain muualla kuin kotona, niin silloin otetaan kunnon annokset! Ja niin edelleen; kesän makkaroita ja muita vyötärölle kertyneitä rasvan lähteitä en nyt halua edes ajatella.

Vaaka on antanut ennakkovaroituksia, samoin vyötäröltä oudosti kutistuneet vaatteet. Työaikana vaa`an lukema oli se ehdoton auktoriteetti, mutta nyt olen luisunut siitäkin ja jotenkin vain hyväksynyt lisääntyneet kilot.

Olen kuvitellut (tai uskotellut itselleni) eläväni terveellistä elämää, kun syön aika paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pyrin suosimaan täysjyväviljaa ja liikkumaan 10 000 askelta päivässä. Mutta vielä on näköjään parannettavaa, jos en aio altistaa itseäni sydän- ja verisuonitaudeille. Numeroita vastaan eivät selitykset auta.

Ahlmanin pullat näyttävät kieltämättä herkullisilta, mutta jatkossa niitä syödään vain poikkeustilanteissa, ei joka päivä.

Sokerimunkkeja on minulle luvassa vasta vappuna!

Päätös jokapäiväisestä kahvipullasta luopumisesta oli yllättävän helppo tehdä (ja toivottavsti myös pitää). Tuskin kermaakaan enää kuluu entiseen malliin, ja juustonkin kulutus väheni jo. Saa nähdä riittävätkö nämä toimet lääkärin mielestä, vai onko edessä lääkekuuri.

Mökillä syyskuussa

Tämä syksy on erilainen, jos oli kesäkin erilainen kuin edeltäjänsä. Kaikkien aikojen hellekesän takia mökkisyksykään ei ole niin kuin ennen. Tänä syksynä ollaan vaan ja laiskotellaan. Ei poimita puolukoita, ei etsitä sieniä - ainakaan vielä - eikä juurikaan vaellella metsässä.

Sen sijaan nautitaan maisemasta ja upeista auringonlaskuista, mökin lämpimästä tunnelmasta, takkatulesta ja kynttilöistä. Tehdään suunnilleen samoja asioita kuin kaupungissakin: luetaan kirjoja, katsellaan telkkaria (penkkiurheillaan - MM- lentopalloa!), syödään hyvin, viihdytään tietokoneenkin ääressä.

Mitä järkeä on sitten lähteä mökille? Kun metsässä ei ole puolukoita eikä syötäviä sieniä, ulkona sataa tai ainakin tuulee ja metsässä on hirvikärpäsiä (ensimmäisen kerran meidän mökkielämän aikana)? Eikö olisi fiksumpaa olla kotona, käydä lenkillä ja pelaamassa ja roikkua netissä kaupungissa? Ei kai nyt pelkän maiseman takia kannata ajaa kolmea tuntia!

Yllättäen kesäkukat olivat mökkitien varressa vielä näin hyvässä kunnossa, vaikka kukaan ei ole kuukauteen ollut hoitamassa.

Yhtä yllättäen kärhö oli innostunut kukkimaan uudelleen. Alkukesällä sen kukinta oli tietysti näyttävämpää, mutta kyllä tämäkin tervetulotoivotus ilahdutti.

Noin kirjoitin ja taisinpa ajatellakin vielä perjantai-iltana, kun edellispäivänä oli tultu mökille ja pikku hiljaa aloin taas orientoitua mökkielämään. Mutta pari päivää näissä maisemissa muutti mielen ja osaan taas arvostaa tätä aikaa täällä.

Kaupunkivauhti piti hiljentää mökkikävelyksi, unohtaa kaikki "pakolliset" syyskuiset tekemiset ja tyytyä siihen, mitä maisema ja luonto nyt tarjoilevat. Tänä syksynä ei voida hehkuttaa ennätyssatoa  missään lajissa täällä (sienistä on vielä liian aikaista sanoa), siispä ei ole mitään syytä raataa sadonkorjuussa.

Mutta metsäänhän voi mennä muutenkin kuin marjojen perässä. Metsään nimenomaan pitääkin mennä, ihan ilman muuta syytä kuin metsä itsessään!

Ja onneksi menin. Joka päivä olen nyt kuljeksinut, viipyillyt, lorvinut, seisoskellut, vaellellut metsässä, omassa ja naapurin. Olen pitänyt sadetta kuusen alla, seisonut keskellä ketunleipäpeltoa, ihastunut aina uudelleen vaarallisen kauniisiin kärpässieniin. Olen nostanut katseen sammaleen peittämästä maasta tuulessa tanssiviin koivunlatvoihin ja sateen jälkeen ilta-auringossa hehkuviin männynrunkoihin. Olen unohtanut itseni, ainakin välillä.

Sateen jälkeen metsä on täynnä isoja ja pieniä ihmeitä, jotka pakottavat pysähtymään.

Toisin sanoen, olen levännyt, rentoutunut, jopa kokenut puhdistuvani. Tässä välissä sopii kertoa, että sillä aikaa kun minä haahuilin metsässä, Mies leikkasi nurmikon, puhdisti rannan kaisloista ja kortteesta ja rakensi uutta nuotiopaikkaa ja hiekkarannan pohjaa. Pienenä kiitoksena raadannasta lämmitin kuitenkin rantasaunan (kantovedet!) ja pesin veneen, niin että sekin on nyt sitten laitettu talviteloille.

Ja yllätys yllätys - puolukoitakin löydettiin, tosin vain pari-kolme litraa ja kovin pieniä, mutta puolukoita kuitenkin. Eikä törmätty hirvikärpäshäiriköihinkään kertakaan.

Hellekesälle on nyt jätetty jäähyväisiä. Se kai tämän mökkireissun tarkoitus olikin: siirtää mieli syysaikaan.

Kyllä syksyinen iltatunnelma mökillä on erilainen kuin kaupungissa!

Hengitän hengästymättä

Kun ymmärtää
olevansa elämässään oikealla paikalla
juuri nyt
voi istahtaa alas ja hengittää hengästymättä

tietäen
että tulevatkin päivät asettuvat kyllä ajallaan aloilleen
vaikkei niitä ollenkaan ahdistunein ajatuksin ohjailisi

Taas on se aika vuodesta, jolloin kalenterimerkinnät alkavat ohjata elämää. Mieli - ja ruumiskin, kiitos lämpimän sään - on vielä kesässä, laiskoissa spontaaneissa päivissä, mutta kurkistus kalenteriin kertoo, että huomenna on oltava ryhdikäs. Ja ajoissa, mielellään etuajassa, paikalla.

Tiedän, olen etuoikeutettu, kun se tapahtuu vasta nyt eikä kuukausi sitten. Mutta yhtä kaikki, tapahtuu kuitenkin, ja sitten voi käydä niin, että kalenteri alkaa ohjata minua enkä minä sitä.

Niitä ryhdikkään olemuksen vaatimia päiviä alkaa rapsahdella yhä useammin, kalenteri täyttyy monenlaisista tapahtumista, joissa olisi syytä olla läsnä. Eikä vain läsnä, vaan mielellään innostunut ja innostava.

Mutta sehän syksyssä onkin parasta!  Ei kamalaa, ei masentavaa, ei elämää rajoittavaa, vaan ihan päinvastoin. Virkistävää, kiinnostavaa, kivaa. Jos kalenterissa ei olisi yhtään merkintää, olisin huolissani.

Syksyllä elämä alkaa taas ikään kuin alusta. Nyt elämällä on merkitystä, minua tarvitaan, minulla on muitakin rooleja kuin verkalleen kotona käppäilevän mummon, joka herää hetkeksi kun pikkupojat herättelevät.

Työvuosina kalenterimerkinnät saattoivat aiheuttaa hengästymistäkin, jopa ahdistusta. Siitä kokemuksesta viisastuneena olen opetellut yllä olevan Elina Salmisen runon, jota jakelen sopivissa tilanteissa muillekin. Asioilla on taipumus järjestyä.

Viime sunnuntaina jonotimme puoli tuntia helsinkiläisten uuteen ylpeydenaiheeseen, Amos Rex -museoon. Värikäs kokemus!