Kävin perjantaina katsomassa ensimmäisen kerran elämässäni iranilaisen elokuvan. Elokuva on saanut suomenkieliseksi nimekseen Kolme naista (Three faces). Tunnen muutaman ihanan Iranissa syntyneen Suomessa asuvan ihmisen, ja siksikin oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan heidän kotimaahansa, iranilaiseen maisemaan ja ihmisten tapaan toimia ja olla.
Ennen elokuvan alkua saimme kuulla, että ohjaaja Jafar Panahi on matkustuskiellossa eikä pääse Iranista mihinkään. Yhteiskunnallisia aiheita, mm. naisen asemaa, käsitellyt ohjaaja ei ole ollut Iranin valtaapitävien suosiossa koko uransa aikana. Hän on ollut vankilassakin, ja vuonna 2011 häneltä kiellettiin elokuvien ja käsikirjoitusten teko-oikeus 20 vuodeksi. Muualla Panahi on palkittu useasti, mm. Kolme naista -elokuva sai 2018 Cannesin elokuvajuhlien palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta.
Ohjaaja uhmaa kieltoja, mutta joutuu tekemään sen salaa. Kolme naista -elokuvassa hän esittää itseään, samoin kuin kaksi naisnäyttelijääkin, Behnaz Jafari ja Marziyeh Rezaei.
Elokuva alkaa pysäyttävällä videoviestillä, joka on löytänyt oikean vastaanottajansa, kuuluisan näyttelijän Behnad Jafarin. Epätoivoinen nuori tyttö pyytää Jafarin apua päästäkseen opiskelemaan näyttelijäksi. Se on hänen unelmansa, mutta vanhemmat ja suku ovat sitä vastaan. Tekeekö onneton tyttö videolla todellakin itsemurhan?
Panahi ja Jafari matkustavat etsimään videon tyttöä tämän kotiseudulle. Katsoja pääsee mukaan pikkukylien vuoristoseudulle lähelle Turkin rajaa. Kyläläiset ovat laatineet omat sääntönsä, joihin ei todellakaan kuulu nuorten tyttöjen itsemääräämisoikeus. Kylä tuntuu pysähtyneen jonnekin 1800-luvun puolelle, vaikka taloissa seurataankin tv-sarjoja ja -elokuvia. Kuuluisa näyttelijä tunnistetaan ja häntä kohdellaan maaseudulla kunnioittavasti, vaikka hän on nainen eikä ole naimisissa, mutta oman kylän tyttöjen ei annettaisi lähteä sille tielle.
Ehkä Teheranissa ja muissa Iranin isoissa kaupungeissa asiat ovat jo toisin. Maaseudulla pidetään kuitenkin kiinni vanhoista perinteistä.
Näin Minna Canthin juhlavuonna - ja toki muutenkin - suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat avartaa maailmankuvaansa. Toivottavasti Irankin avautuu ja päästää vallitsevia käytäntöjä arvostelevat kansalaisensa vapaasti kertomaan sanomaansa! Panahin elokuva on hieno, pienellä budjetilla tehty, eleetön, mutta vaikuttava taideteos.
Toinen eleetön tarina esitettiin eilen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä (esitetään sitä toki muulloinkin, mutta itse olin eilen katsomossa). Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu mitään; kaksi näyttelijää vain istuu pöydän ääressä ja lukee vuorotellen toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä. Sen sijaan katsojaan päässä ja mielessä, ehkäpä sydämessäkin, tapahtuu.
Näytelmä on amerikkalaisen A. R. Gurneyn kulttiteos, Pulitzer-palkittu Rakkauskirjeitä vuodelta 1988. Tampereella näytelmän Melissaa esittää Seela Sella ja Andrew´n roolissa on Esko Roine.
Täytyy tunnustaa, että halusin nähdä näytelmän ennen kaikkea Seela Sellan vuoksi, vaikka toki näin erikoinen näytelmä muutenkin kiinnosti. Pystyisikö se pitämään katsojan otteessaan melkein kaksi tuntia?
Kyllä pystyi. Ja Seela Sella oli juuri niin ihana kuin odotinkin. 82-vuotiaana hän kykenee vielä esittämään uskottavasti niin nuorta tyttöä kuin kokeneempaankin naista, ja tässä näytelmässä vain lukemalla kirjoitettua tekstiä!
Melissan ja Andyn elämänmittainen rakkaustarina tulee eläväksi ja elämänmakuiseksi kirjeiden kautta. Lasten kirjoittamista lappusista se alkaa ja saa loppunsa vasta toisen päähenkilön kuoltua. Miksi heidän kohtalonsa kulkevat näin? Jos näytelmä olisi ollut kirjapiirikirja, olisimme todennäköisesti keskustelleet siitä tuntikausia.
Seuraavia kultturielämyksiä on luvassa perjantaina Tampere-talossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti