Keväisiä päiviä

Keväiseen tunnelmaan virittäytyminen taisi alkaa tästä. Tampereen keskusta oli täynnä narsisseja, kun kuljin huhtikuun alkupuolen iltana lempireittiä kaupungin halki. 

Mikä huhtikuu! Valoa. aurinkoa, lämpöä ja jokapäiväistä luonnon heräämisen ja kasvun ihmettä! Kaupungin pölytkään eivät ole häirinneet, kun viihdymme enimmäkseen vähän syrjemmällä. Iltaisin on ollut mukava poiketa vaikkapa johonkin kulttuuritapahtumaan (peräti kaksi kertaa teatterissa huhtikuussa) ja tunnustella kevätkaupungin ilmapiiriä. Nuoriso on selvästi ottanut Vanhan kirjastotalon (nykyisen Laikun) ympäristön omakseen: siellä skeitataan ja muuten vaan oleskellaan.

Loppukuun lämpimät päivät ovat houkutelleet ulos vanhempiakin. Teatterin väliajallakin viime torstaina aika iso joukko - me muiden muassa - suunnisti ulos nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä. Ja terasseilla näytti olevan väkeä vielä kymmenen maissakin, kun teatteriesitys loppui.

Kotonakin on terassista tullut jo yksi lisähuone. Iltapäiväkahvit terassilla maistuvat erilaiselta kuin sisällä. Eilen illalla syötiin jopa kevyt ilta-ateria ulkona. Huhtikuussa! Samalla oli mukava katsastaa maasta ylös pönkiviä kukan alkuja. Heinäkuussa kukkivat jo pionitkin...

Lauantai-iltana kotiterassilla maistui vielä punaviini, jolla on niin osuva nimi. Oli se muutenkin hyvää.

Huhtikuuhun on mahtunut myös monenlaisia juhlia ja ihmisten tapaamisia. On ollut yhdet syntymäpäivät, ristiäiset ja entisten työkaverien lounastapaaminen. Luetaan yhdessä -ryhmässä järjestettiin perinteiset kevätnyyttärit ennen pääsiäistä, ja taas oli pöytä täynnä erilaisia etnisiä herkkuja. Se on aina tapahtuma, joka houkuttelee paikalle nekin, joka muuten harvemmin ehtivät osallistua.

Pääsiäinen on tietysti herkuttelun suhteen luku sinänsä. Pojan perheen kanssa yhdessä vietetyt päivät pistävät mummonkin yrittämään parastaan. Mikä maistuisi niin pikkupojille kuin vähän vanhemmillekin? Hirvipyörykät nopeasti keitetyn karviaisihillon kanssa ja lohkoperunat olivat ehkä tämän pääsiäisen hitti, ja kyllä aterian päättänyt pikapashakin oli kaikista tosi hyvää.

Taas on pöytä katettu pääsiäisen viettäjille. "Ihanat" mökkiastiat olivat kovassa käytössä.

Vaikka pääsiäisen sää ei ihan yltänyt ennustettuihin lämpölukemiin, ulkoilusta nautittiin kyllä. Työkalupakki oli tarpeen, kun laiturin nauloja vasaroitiin ja kesäkaupan myyntitiskejä laitettiin kuntoon. Luonnon ihmeitä ihasteltiin naapurin rakentamalla lintutornilla, ja vuoden ensimmäiset laiturikahvitkin juotiin lankalauantaina tuoreiden rahkapullien kanssa.

Pikkupoikien hauskasta seurasta on huhtikuussa saatu nauttia enemmän kuin ihan tavallisesti. Pääsiäisestä jää kyllä mieleen ainakin pääsiäismunien etsiminen ja poikien esitykset iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Lukemus on kolmevuotiaan uudissana, jota varmaan tullaan viljelemään myöhemminkin.

Mökkinaapurilla on aina meneillään jokin rakennusprojekti. Lintutorni on vasta valmistunut, ja siitähän tuli meidänkin porukan suosikki.

Väsyneet mutta tyytyväiset isovanhemmat saivat hetken levähtää mökkinaapureiden vieraina nuotiokahveilla, kun pojan perhe oli jo suunnannut etelää kohti. Aurinko lämmitti, herkut maistuivat, rauhallinen jutustelu soljui luontevasti, linnut mekastivat, jossain 12 kilometrin korkeudessa lensi koneellinen kiinalaisia Helsinkiin, ja meillä oli hyvä juuri siinä Keiteleen rannalla.

Vaikka pojan perhe yöpyikin saunatuvassa, rantasaunaa ei vielä lämmitetty. Se on seuraavan mökkireissun asioita. Keitele oli vielä rantoja lukuun ottamatta jäässä, ja nyt jännitämmekin, nouseeko veden pinta ja minkä verran. Miltä rantamaisema näyttää toukokuussa?

 Nukkekoti ei varsinaisesti kuulu poikien suosikkeihin, ja mummo saikin taas järjestää kaaoksen poikien jäljiltä. Yksi kevätsiivous on siis tehty, kotona pitäisi aloittaa sama homma!

Juonikkaita kysymyksiä ja muuta lapsellista

Kolme täysipainoista päivää kahden vekaravaiheessa olevan kanssa on taas ottanut voimille. Oma normaali aikuisarki lepotaukoineen ja hiljaisine hetkineen unohtui tyystin, kun mentiin poikien aikataulun ja lapsille suunnatun ohjelman mukaan. Eilen illalla, kun pojat olivat jo kotimaisemissa, en jaksanut kunnolla edes seurata television jännitysnäytelmiä, vaalilaskentaa ja jääkiekkoa, mutta pitihän sitäkin tietysti yrittää tehdä.

Hyvin nukuttu yö (vaalituloksista huolimatta), vähän jälkien siivousta ja sopivasti niitä lepotaukoja - ja alkaa taas tuntua tavalliselta. Levätä kyllä täytyykin, ihan varastoonkin. Pääsiäisenä jatketaan mökillä!

Mutta olipahan taas huikean hienoja hetkiä pikkupoikien kanssa. Vaikka onkin papan kanssa pikku hiljaa ymmärretty, että ihan tavallinen arki riittää, on kuitenkin mukava ripotella sinne sekaan joitakin erilaisia kokemuksia. Kirjastokäynti ja taidemuseoretki olivat tämän viikonlopun superelämyksiä, ainakin mummon mielestä, pojat ehkä nostaisivat ykköseksi palmusunnuntain virpomisreissun. Siitähän sai palkkaa!

Kirjastoon mentiin 6-vuotiaan toivomuksesta, hän halusi lainata muutaman dvd:n. Lainattiin myös Tuula Kallioniemen Karoliina eskarissa, joka jäi edellisellä reissulla vähän kesken. Ja pienemmälle halusin itse ihan vain kirjan nimen perusteella lainata iltalukemiseksi upeasti kuvitetun Annan sinulle maailman -kirjan. Mummolassa Karoliinan seikkailut huvittivat edelleen; räjähdimme yhdessä nauramaan, kun Karoliina joulukuvaelmassa unohti mitä piti sanoa ja "aukoi suutaan kuin pusukala akvaariossa". 3-vuotias kanniskeli omaa lainakirjaansa onnellisena ja maisteli ääneen kirjan nimeä. (Eivätkä nämä todellakaan ole meidän huushollin ainoita lastenkirjoja: omien lasten aarteet ovat olleet odottamassa oikeaa ikävaihetta ja niitä otetaan sopivaan tahtiin käyttöön.)

Kirjastossa oli muutenkin mukavaa, ehkä vähän liiankin. Siellä pappa bongasi ylähyllyltä kirjan, jonka nimi oli houkuttelevasti Älä avaa tätä kirjaa. Mummo sai lukea sen ääneen ainakin kuusi kertaa, ensin isomman pyynnöstä, sitten pienemmän käännellessä kirjan kielloista huolimatta sivuja. Vähän aikaa piti ensin kerätä rohkeutta mummon sylissä, niin hurjalta kieltojen rikkominen tuntui. Onneksi kirjastossa ei ollut ainakaan aluksi muita asiakkaita, mekastimme nimittäin ihan sopimattomasti, ja kadun sitä nyt syvästi. Täytyy varmaan ensi kerralla muistuttaa poikia, miten julkisessa tilassa käyttäydytään, ja yrittää muistaa se itsekin. Ja kirjan sisällöstäkin kannattanee keskustella. Luulen, etteivät pojat ihan heti sitä unohda.

Muuten kyllä keskusteltiin paljon. Poikien vauhdilla karttuva tietomäärä ja sanavarasto eivät lakkaa hämmästyttämästä. Isompi käyttelee sujuvasti erikoisiakin sanoja ja osaa myös kysyttäessä selittää, mitä ne tarkoittavat. Juonikas oli uusista käyttöön otetuista sanoista ehkä erikoisimpia. Jos hän ei jotain asiaa tiedä tai ymmärrä, hän kyllä tivaa selitystä niin kauan, että asia tulee selväksi. Sanan kulttuuri merkitys ei hänellekään ole ihan selvä (onkohan aikuisillekaan?), ja siitä keskusteltiin Tampereen taidemuseon hauskassa lastenpäivässä, jossa inspiroiduttiin mm. von Wrightin veljesten maalauksista. Kierroksella bongattiin lintuja ja eläydyttiin myös kurkiveistoksiin. Lapset pääsivät itsekin tekemään luontoaiheista taidetta.

Kolmevuotiaan kielenkäyttö on myös rikasta. "Olen nyt takkivaiheessa. Sitten tulee kenkävaihe", kuului 3-vuotiaan tilannekatsaus, kun tehtiin lähtöä kirjastoon. Eikä yhtään haitannut, vaikka virpomislorun vitsa oli aluksi pitsa, nopeasti hän ymmärsi, mistä oli oikeasti kyse ja lorotti säkeitä rohkeasti vieraillekin ihmisille.

Mitähän kivaa pääsiäisenä keksitään? Ainakin majanrakennushommista oli jo puhetta...

Vaikuttava Panahi ja ihana Seela

Vielä ei kannata keskittyä pelkästään auringonottoon ja pihatöihin, vielä voi nauttia  kaupungin kulttuuritarjonnastakin  Ainakin Tampereella tarjontaa olisi joka päivälle, täytyy vain valita.

Kävin perjantaina katsomassa ensimmäisen kerran elämässäni iranilaisen elokuvan. Elokuva on saanut suomenkieliseksi nimekseen Kolme naista (Three faces). Tunnen muutaman ihanan Iranissa syntyneen Suomessa asuvan ihmisen, ja siksikin oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan heidän kotimaahansa, iranilaiseen maisemaan ja ihmisten tapaan toimia ja olla.

Ennen elokuvan alkua saimme kuulla, että ohjaaja Jafar Panahi on matkustuskiellossa eikä pääse Iranista mihinkään. Yhteiskunnallisia aiheita, mm. naisen asemaa, käsitellyt ohjaaja ei ole ollut Iranin valtaapitävien suosiossa koko uransa aikana. Hän on ollut vankilassakin, ja vuonna 2011 häneltä kiellettiin elokuvien ja käsikirjoitusten teko-oikeus 20 vuodeksi. Muualla Panahi on palkittu useasti, mm. Kolme naista -elokuva sai 2018 Cannesin elokuvajuhlien palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta.

Ohjaaja uhmaa kieltoja, mutta joutuu tekemään sen salaa. Kolme naista -elokuvassa hän esittää itseään, samoin kuin kaksi naisnäyttelijääkin, Behnaz Jafari ja Marziyeh Rezaei. 

Elokuva alkaa pysäyttävällä videoviestillä, joka on löytänyt oikean vastaanottajansa, kuuluisan näyttelijän Behnad Jafarin. Epätoivoinen nuori tyttö pyytää Jafarin apua päästäkseen opiskelemaan näyttelijäksi. Se on hänen unelmansa, mutta vanhemmat ja suku ovat sitä vastaan. Tekeekö onneton tyttö videolla todellakin itsemurhan?

Panahi ja Jafari matkustavat etsimään videon tyttöä tämän kotiseudulle. Katsoja pääsee mukaan pikkukylien vuoristoseudulle lähelle Turkin rajaa. Kyläläiset ovat laatineet omat sääntönsä, joihin ei todellakaan kuulu nuorten tyttöjen itsemääräämisoikeus. Kylä tuntuu pysähtyneen jonnekin 1800-luvun puolelle, vaikka taloissa seurataankin tv-sarjoja ja -elokuvia. Kuuluisa näyttelijä tunnistetaan ja häntä kohdellaan maaseudulla kunnioittavasti, vaikka hän on nainen eikä ole naimisissa, mutta oman kylän tyttöjen ei annettaisi lähteä sille tielle.

Ehkä Teheranissa ja muissa Iranin isoissa kaupungeissa asiat ovat jo toisin. Maaseudulla pidetään kuitenkin kiinni vanhoista perinteistä. 

Näin Minna Canthin juhlavuonna - ja toki muutenkin - suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat avartaa maailmankuvaansa. Toivottavasti Irankin avautuu ja päästää vallitsevia käytäntöjä arvostelevat kansalaisensa vapaasti kertomaan sanomaansa! Panahin elokuva on hieno, pienellä budjetilla tehty, eleetön, mutta vaikuttava taideteos. 

Toinen eleetön tarina esitettiin eilen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä (esitetään sitä toki muulloinkin, mutta itse olin eilen katsomossa). Näytelmässä ei varsinaisesti tapahdu mitään; kaksi näyttelijää vain istuu pöydän ääressä ja lukee vuorotellen toisilleen kirjoittamiaan kirjeitä. Sen sijaan katsojaan päässä ja mielessä, ehkäpä sydämessäkin, tapahtuu. 

Näytelmä on amerikkalaisen A. R. Gurneyn kulttiteos, Pulitzer-palkittu Rakkauskirjeitä vuodelta 1988. Tampereella näytelmän Melissaa esittää Seela Sella ja Andrew´n  roolissa on Esko Roine. 

Täytyy tunnustaa, että halusin nähdä näytelmän ennen kaikkea Seela Sellan vuoksi, vaikka toki näin erikoinen näytelmä muutenkin kiinnosti. Pystyisikö se pitämään katsojan otteessaan melkein kaksi tuntia?

Kyllä pystyi. Ja Seela Sella oli juuri niin ihana kuin odotinkin. 82-vuotiaana hän kykenee vielä esittämään uskottavasti niin nuorta tyttöä kuin kokeneempaankin naista, ja tässä näytelmässä vain lukemalla kirjoitettua tekstiä! 

Melissan ja Andyn elämänmittainen rakkaustarina tulee eläväksi ja elämänmakuiseksi kirjeiden kautta. Lasten kirjoittamista lappusista se alkaa ja saa loppunsa vasta toisen päähenkilön kuoltua. Miksi heidän kohtalonsa kulkevat näin? Jos näytelmä olisi ollut kirjapiirikirja, olisimme todennäköisesti keskustelleet siitä tuntikausia. 

Seuraavia kultturielämyksiä on luvassa perjantaina Tampere-talossa.