Vielä joulusta ja jäätyvästä järvestä

Kun päällimmäiset joulumuistot on kirjoitettu pois, on syvempien vuoro. Niiden, joilla on oikeasti merkitystä. Niiden, joiden toivon kulkevan mukana kauan.

Ne alkavat pari päivää ennen joulua. Lämpöaalto sulatti ohuen lumipeitteen ja pihassa piti keksiä lumileikkien asemesta muuta tekemistä. Sitähän löytyi helposti! Ilahtunut pikku kuljettaja löysi oman kuorma-autonsa vajasta ja hetkessä oli rakennustarvikkeet eli golfpallot kuljetettu auton lavalla ympäri pihaa. Hauskinta oli kuitenkin tehdä pihan isosta sammalpeitteisestä kivestä paloauto ja sammuttaa kiven päällä kahareisin istuen ja kuuluvasti vettä ruiskuttaen kaikki kytevät palon alut. Siinä sivussa tuli opiskeltua, mitä tarkoittaa komposti. 

Aatonaattopäivän hämärtyessä mentiin miehissä (mummo oli mukana muuten vaan, sillä miesten retki tämä oli) metsään hakemaan joulukuusi. Mummo ja pappa olivat valinneet syksyllä hyvissä ajoin kaksi joulukuuseksi sopivaa kaunotarta ja merkinneet ne selvästi keltaisella nauhalla. 

Vain yksi merkitty puu löytyi, vaikka taskulampun kanssa yritettiin tiirailla keltaisia nauhoja. Se kuusi siis kaadettiin, kolmevuotias yhdessä papan kanssa sahasi, ja kirkas lapsenääni kuulutti varoituksen koko metsän väelle: "Puu kaatuu!" Sitten kolme polvea kantoi kuusen mökin terassille, pienin pidellen kiinni latvasta.  

Joululaulujen laulaminen aatonaattoiltana ihan tuntemattomien ihmisten kanssa kauniissa pienessä kappelissa kuuluu myös unohtumattomiin joulumuistoihin. Kun mökki on pikkukaupungin kupeessa, sieltä voi hetkessä pyrähtää milloin mihinkin: viimeisille kauppaostoksille, uimahalliin, kuntosalille tai siis vaikkapa tunnelmoimaan hetkeksi tuttujen laulujen maailmaan. Sylvian joululaulua säesti poikkeksellisesti haitari, enkä nyt saanut ahdistavaa ikäväkohtausta, mikä yllätti täysin Tampereella kirkkokonsertissa. Haitarin säestyksellä laulettiin myös reippaasti "Kello löi jo viisi..."

Rantasaunan lämmitys, tuli takkatuvan takassa, kynttilän valo, ulkona palavat roihut, kävely saunalle ja takaisin, kolmevuotiaan taskueväät, pehmeä ja tuoksuva saunavihta (itse tehty ja pakastettu), pitkät aamiaiset, keskustelut, jouluaaton jatkokertomus, joulupukin vierailu: tätä omien henkilökohtaisten elämysten listaa voisi näköjään jatkaa loputtomiin. 

Yllättävän liikutuksen hetken koin tänään laiturilla, ja senkin luen näihin joulumuistoihin. Koko syksyn olen haaveillut, että saisin nähdä, kun järvi jäätyy. Ja tänään se näyttää tapahtuvan! Rannassa on ohut aaltojen kuvioima jääpeite, joka on laiturin toisella puolella jo liikkumaton, toisella laineet vielä keinuttavat sitä kevyesti. 

Kauempana vesi on vielä sulaa ja kymmenkunta joutsenta sinnittelee siellä parvena töräytellen merkkiääniä, jotka kuuluvat pihaan asti. 

Joko jää huomenna kantaa?

Tällaisen maiseman edessä ihminen on pieni.